Hallituksen ääni - Sofia Kotilainen

 

Korkeatasoisia tieteellisiä sukututkimusjulkaisuja tarvitaan jatkossakin

 

Viime vuosikymmenten aikana suomalaisten suku- ja perhehistoriaa käsittelevien julkaisujen määrä on kasvanut ennennäkemättömällä tavalla. Enää ei ole tärkeää niinkään se, ovatko tutkimuksen kohteena olevan suvun edustajat olleet erityisen menestyksekkäitä jollakin politiikan, hallinnon tai talouden saralla – sotasankareista puhumattakaan – vaan suvun ja sukulaisuuden historia ovat sellaisinaan nousseet tutkimisen arvoisiksi ilmiöiksi. Samalla erilaisten sukua koskevien tutkimusten julkaisemisen kynnys on madaltunut. Koska useimpien sukujen menneisyyttä koskevaa tietoa on julkaistu jo paljon, jatkossa tulevat entistä enemmän korostumaan julkaisujen laadukkuudelle asetetut vaatimukset. Tieteellisten suku- ja perhehistoriaa käsittelevien julkaisujen laatua mitataan jo tällä hetkellä paitsi vertaisarvioinnin, myös muiden laatumittareiden avulla. 

Miksi sukututkimusta kannattaa julkaista tieteellisenä julkaisuna, ja mihin suomalainen historiatiede tarvitsee laadukkaita sukututkimusjulkaisuja? Vain tutkimustulosten julkaiseminen vie sukututkimusta eteenpäin ja kehittää sitä tieteenalana, ja mitä laadukkaampaa tutkimus on, sitä varmemmin se säilyttää paikkansa yhtenä historiantutkimuksen ajankohtaisista osa-alueista. Elämäkerrallinen tutkimus tulee varsin todennäköisesti olemaan yksi suosituimmista historiantutkimuksen aloista tulevinakin vuosina, koska perheiden ja sukujen vaiheet jaksavat kiehtoa lukevaa yleisöä. Yksittäisiä elämäntarinoita seuraamalla ja niitä esimerkkeinä käyttäen on helpompaa ymmärtää myös historian laajempia kehityskulkuja. Sukututkijoiden ja historiantutkijoiden välistä yhteistyötä on tärkeää edelleen syventää sukututkimusten julkaisemisen osalta, sillä tieteelliset kriteerit täyttävät sukututkimukset luovat julkaistuina perustaa kaikelle suomalaista väestöä tarkastelevalle (joukko)elämäkerralliselle historiantutkimukselle. Siksi sukututkijoiden tekemä työ on tältä osin historiantutkimuksen näkökulmasta erityisen arvokasta. 

  

Myös Suomen Sukututkimusseuran julkaisutoimintaa kehitetään parhaillaan ja luvassa on esimerkiksi aikakauskirja Genoksen rakenteen ja sisällön uudistuminen tulevan vuoden aikana. Lisäksi seuran julkaisutoiminta keskittyy lähitulevaisuudessa sukututkimuksen ja elämäkerrallisen historiantutkimuksen hyödyntämiin lähteisiin, menetelmiin ja niihin historiallisiin ilmiöihin, jotka ovat vaikuttaneet aiempien sukupolvien elämään. Jatkossakin tavoitteena on paitsi populaarimman, myös mahdollisimman korkeatasoisen tieteellisen suku- ja henkilöhistorian julkaiseminen.  

Sofia Kotilainen  

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen 

Blogi on julkaistu alun perin 22.10.2012.

Siriuksen poika

Seuramme hallituksen jäsenet kirjoittelevat silloin tällöin tähän blogiimme, esittelevät itsensä teille jäsenille. Koska itse olen sen jo tehnyt joitain aikoja sitten, niin kevennän tällä kertaa sukututkimustanne tällä tarinalla.

Olipa kerran henkilö joka kiinnostui menneisyydestään. Ensin hän yritti selvittää lähisukulaisiaan ja samalla hän mietti, miten moni asia on muuttunut hänen elämänsä aikana.
Kehitystä on tapahtunut todella paljon. Autot ovat tulleet jokapäiväisiksi ja niiden mukanaan tuoma mahdollisuus liikkua paikasta A paikkaan B suhteellisen vaivattomasti.
Televisio, joka on kehitetty 30-40 luvulla ja otettu Suomessa käyttöön 50-luvulla, on antanut meille mahdollisuuden seurata mitä maailmalla tapahtuu lähes reaaliajassa.
Tietokone, joka alkuaikoina vei useiden huoneiden tilan, ja jonka laskentateho oli samaa luokkaa kun ensimmäisillä taskulaskimilla paljon myöhemmin, on tänään enemmän kapasiteettia, kuin vastaavilla parinkymmenen vuoden takaisilla supertietokoneilla.
Puhelin, joka on suhteellisen vanha keksintö, mutta suomalaisen Nokian myötä kehitys lähti käyntiin toden teolla. Tämän päivän puhelimilla on enemmän prosessointivoimaa kuin muutaman vuoden takaisilla tietokoneilla.
Ihmiskunnan kehitys tullee jatkumaan samalla vauhdilla, ehkä vielä kiihtyvällä vauhdilla, myöskin meidän jälkeen. Sukututkimuskin tullee olemaan asteittain suositumpi harrastus ihmisten kesken, sitä mukaa kun asuinsijoiltaan siirtyneet ihmiset kiinnostuvat siitä, missä heidän juurensa ovat.

No miksi tämä esipuhe?

No, koska historiantutkijat sanoo näin, sukututkijat sanoo noin, ja itse olemme tätä mieltä. Sukututkijoina meillä on lukuisia polkuja mitä voimme kulkea, mutta luonnollisinta on tietenkin, että menemme sitä tietä, jota historiantutkijat ja meitä edeltävät sukututkijat ovat menneet.
Tässä vaan piilee se vaara, että toistamme samoja virheitä, joita edeltäjämme ovat tehneet, tunnustan itsekin kuuluvani tähän joukkoon. Toki korjaan myöskin asioita, kun minulle esitetään selvät todisteet, ainakin viiveellä.

Esimerkkinä pidän omaa esivanhempieni taulua, joka noudattaa niin historiaa kuin myös monia tutkimuksia. Osasta olen saanut italialaisen historian professorin vahvistuksen ja että viimeisimmät löydöt (2011) voivat viedä sen haaran sukupuuta vielä noin 600 v. taaksepäin ajassa. Katsotaan miten käy, minullahan voi olla vaikka kuinka monia virheitä ennen sitä.
No mitä uskoa tästä, ei aavistustakaan, siinä on monia mahdollisia taitekohtia ennenkuin saavutaan Italiaan. Pitää myös muistaa, että historiankirjoitus sinänsä ei välttämättä ole aina oikein. Historian kirjoittavat valtaapitävät, ja historiaa on varmasti muokattu useammankin kerran, jotta se tukisi kulloinkin vallassaolevia, voi olla että lopullista totuutta on mahdotonta löytää.
Toinen haara vie minut Unkariin. Olen ollut kiinnostunut maasta jo nuoruudestani asti. Jo 60-luvulla kävi koulussa esiintymässä unkarilaisia, voisiko kiinnostus tällaiselle Hard-Rock ajan pitkätukkaiselle olennolle syntyä siitä? Epäilen, mutta hiljattain löytyi myöskin sukuyhteys Unkariin (muistakaa mitä sanoin tutkijoista ja valtaapitävistä). Itse olen käynyt maassa vasta 90- luvun puolenvälin jälkeen, mutta jo ensimmäisellä kerralla syntyi ystävyyssuhteita unkarilaisten kanssa, joka vielä ovat olemassa. Olen käynyt siellä lähes joka vuosi ja parhaimmillaan useita kertoja vuodessa sen jälkeen. Voiko tähän mielenkiintoon olla syynä jotkin perintötekijät?

Olen myöskin täysin tietoinen siitä, että nämä kaikki esivanheimpainpolut voivat olla täyttä huuhaata, enkä pahemmin hätkähdä siitä. Lupaan korjata havaitut virheet heti, kun niistä dokumentoidusti ilmoitetaan minulle. Mitä aikaisemmin esipolviketjussa virhe on, sitä enemmän putoaa esivanhempia pois. Toki uudet tiedot avaavat mahdollisuuden löytää uusia esivanhempia, sekä opettavat harrastetutkijan olemaan vielä tarkempi tutkimuksissaan, sekä seuraamaan mitä sukututkimuskentällä tapahtuu ja julkaistaan. Esimerkiksi seuramme Genos lehdessä julkaistaan hyvin korkealuokkaisia aiheeseen liittyviä artikkeleita, mistä voit löytää puuttuvan tiedonmurusen, tai jopa korjauksen johonkin vanhaan, laajalti levinneeseen virheeseen sukujuonteissa.

Jälkipuhe:

Tätä en välttämättä itse näe, mutta kehityksen kulkua ei voi estää, koska nykyään on jo DNA-kokeet, ja voidaan saada selville, mitä reittiä ollaan tultu nykyiseen olinpaikkaamme. Ehkä tulevaisuudessa voidaan saada selville, paitsi että kuka oli meidän kantaäitimme afrikassa, myöskin se mistä avaruuden osasta olemme lähtöisin, sillä emme liene yksin tässä maailmankaikkeudessa.

Lasse

Hillerinnahkalakki ja viulu

Nykyihminen on suoraan sanottuna pulassa tavaroidensa kanssa. Kaatopaikat täyttyvät, kirpputorit ovat täynnä pyttyä ja nyttyä, joita kukaan ei tarvitse eikä halua. Ostohetken hekuma on koettu, nyt kaikkea on liikaa. Epätoivoisimmat palkkaavat järjestelijöitä ja karsijoita, jotka ojentavat auttavan kätensä yltäkylläisyyden avannossa räpiköiville onnettomille.

Me kaikki tarvitsisimme vuodessa monta ”Älä osta yhtään mitään”-päivää.  

Myönnän heti alkuunsa, että romantisoin ja yksinkertaistan, kun sanon että vanhat perukirjat ovat raikas tuulahdus nykyihmisille. Varmaan esi-isämme aikanaan olisivat kipeästi tarvinneet kaikkea lisää. Omistamallaankin he kuitenkin sinnittelivät eteenpäin, kun pakko oli.  Otettiin, mitä oli, eikä sitä yleensä paljoa ollut.  Esivanhempamme olivat tietämättään ja tahtomattaan nyt niin muodikkaita minimalisteja.  

Anneli Santtilan kirjaurakka vei kuusi vuotta. 

Olen viime päivinä lukenut innokkaasti Anneli Santtilan vuonna 2002 ilmestynyttä kirjaa “Esivanhempia 1700-luvulta, Alavieskan tuntemattomalta vuosisadalta.” Historianopettajana toimineen Santtilan osaaminen näkyy. Kirja on asiantunteva, perusteellinen ja eloisa kurkistus 1700-luvun alavieskalaisten elämään.  Mikään ei loppujen lopuksi ole niin kiinnostavaa kuin ihmisten arki ja juuri se, menneiden polvien jokapäiväinen elämä kaikkinensa, on pääosassa Santtilan kirjassa.

Paikkakunnan rippikirjat ovat säilyneet vasta vuodesta 1782, joten Santtila on tehnyt ison ja ansiokkaan työn kootessaan yhteen perukirjojen, henki-ja maa- sekä tuomiokirjojen kertoman paikkakuntalaisten elämästä.  Isonvihan aika oli raskas myös Pohjanmaalle, ryöstelevät venäläisjoukot veivät minkä irti saivat, polttivat rakennuksia ja kylvösiemenestä lähtien kaikesta oli pulaa.

Varsinkin perukirjat kertovat paljon 1700-luvun talonpoikaisesta elämästä.  Elämän edellytykset eivät ole olleet häävejä, seuraavalle sukupolvelle saatettiin jättää rikkinäisiä kattiloita, vanhoja särkiverkkoja ja osia rautapadasta.  2/3 osa vanhasta rautapadasta löytyy esimerkiksi lautamies Juho Simonpoika Pokelan perukirjasta vuodelta 1792.  Ei ollut ihme, että patojakin omistettiin yhdessä jonkun kanssa; iso rautapata saattoi olla lehmän hintainen.

Tavarat kertovat ihmisestä, herättävät heidät henkiin uudella tavalla. Marraskuussa 1760 tehdyn perukirjan mukaan Liisa Matintytär Krapu, os. Metsälä omisti muun muassa damastimyssyn.  Näen sieluni silmin tämän esiäitini sunnuntaisella kirkkomatkallaan, salassa ylpeänä hienosta päähineestään.  Avoimesti ylpeä ei kaiketi oikein voinut olla, ettei pappi olisi päässyt moittimaan kerskan synnistä. Liisalla oli myös ns. sparlakan , joka kiinnitettiin notkuvien varpujen varaan sängyn ylle suojaamaan sääskiltä tai talvisin kylmältä.  Kätevyys ja kekseliäisyys olivat niinä aikoina elinehto.      

Talojen perukirjoissa näyttää määrällisesti eniten olleen erilaisia miehisiä työkaluja ja maanviljelykseen liittyviä tarvekaluja. Ruoka tuli pellolta ja navetasta, kodin koristeluun ei köyhemmällä kansalla juuri ollut mahdollisuuksia. Jotain kaunista kodeissa kuitenkin oli, useimmilla yksittäinen kynttilänjalka (jolla silläkin tosin oli oma tehtävänsä valontuojana, silloin harvoin kun kynttilä raaskittiin sytyttää) ja pöydänpeitteet eli väsköötit. Kaunista turhuutta ei kodeista juuri löytynyt, joissakin taloissa saattoi olla tinaesineitä; maljoja tai pulloja.  Kätevä mies teki itse puusta pyttyjä, saaveja, tynnyreitä ja kiuluja.

Varmaan naiset 1700-luvullakin tekivät parhaansa kodin somistamiseksi, vaikka poimimalla luonnonkukkia maljakoihin – mikäli sattuivat maljakon omistamaan.  Huonekasvit tulivat sisälle taloihin vasta 1700-luvun lopussa. Silloin alettiin sipulikasveja kukittaa ikkunalaudalla, ja pikkuhiljaa niistä tuli osa sisustusta.

Oli ehkä onni, etteivät tavalliset talonpojat varmaankaan juuri tienneet muunlaisista oloista. Kaikkien elämä oli yhtä karua. Ei ollut lehtiä ja televisiota esittelemässä herraskartanoita ja paremman väen asumuksia. Pappilassa saatettiin käydä, mutta kuka nyt kirkkoherraa olisi kadehtinut? Hänhän oli Jumalasta seuraava ja sitä myöten rokokookalusteensa ansainnut. Alavieskan lukkari puolestaan omisti muutamien muiden alavieskalaisten tavoin aikansa statussymbolin, karhuntaljan, jota pidettiin hevosen länkien päällä.  

Santtilan mukaan tämän statuspeitteen ympärillä kohistiin kovasti.   

Perukirjoihin merkittiin tarkasti kaikki vainajalta jääneet tavarat, joilla katsottiin olevan vähänkään arvoa.  Vaimonsa kotitilaa Kangasta pitänyt 6.polven isopappani Erkki Antinpoika Anttilan perukirja on vanhimpia Alavieskassa säilyneitä. 1745 tehdyn perukirjan mukaan Kankailla oli kahdeksan lehmää, punainen ruuna, pieni sonni ja härkä, hieho, pari vasikkaa ja viisi lammasta. Työntekoon oli varattuna viisi viikatetta, kuusi sirppiä, kolme kirvestä, muutama pieni kaira, kaavin, rautakanki, kuokka ja pari lapiota. Jälkipolville jäi näiden lisäksi käsihaka, kaksi tahkoa, käsikivet, nahkasäkki ja vanha vene. Puisia kiinteitä huonekaluja ei ollut tapana ilmoittaa perukirjassa, mutta onneksi nyt ilmoitettiin. Sen ansiosta tiedämme, että Erkillä oli myös vanha kaappi ja arkku.

Noin vuonna 1735 Erkki Antinpojan siirtyessä vaimonsa Valborg Jaakontyttären kotitaloon Kankaalle, Erkki sai kotitalostaan perinnöksi Anttilan kruununtilan irtainta.  Anttilasta Erkki sai tamman, orin, neljä lehmää, pari hiehoa ja vasikan. Perintöä oli myös lammas, tynnyri ohraa, 22 kappaa rukiita, kolme tynnyriä ohraa, aura, peltolapio, pata, rautakanki, kaksi kirvestä, neljä viikatetta, pari sirppiä, erilaisia astioita, yhdeksän kappaa suolaa ja hamppuköyttä.

Paloviinan polttoa, piirros Tiina Mikkilä

Arvokkain Erkki Antinpojan myöhemmin hankkimista tavaroista oli kuparinen paloviinapannu hatun ja piippujen kera. Se oli yhtä kallis kuin Kankaiden paras rakennus. Viinapannu oli kaikilla kynnelle kykenevillä, ehkä se toi pientä lohtua kovaan arkeen ja toimi lääkkeenä monenlaisille vaivoille.  Viinanpoltossa syntyneellä mäskillä oli käyttöä myös karjan rehuna.

Mitään yhtenäistä ja pysyvää alkoholipolitiikkaa ei valtakunnassa 1700-luvulla ollut.  Käytössä oli sekä täydellinen polttovapaus että yhtä ehdoton tislauskielto. Katovuosi toi yleensä viinanpolttokiellon, jolloin pannut takavarikoitiin ja sinetöitiin. Viinanpoltto tuli kruunun yksinoikeudeksi vuonna 1775. 

Viidennen polven isopapallani Morten Jaakonpoika Vierimaalla ei viinapannua siis enää ollut, virallisissa kirjoissa ainakaan. Hänen kuoltuaan kovaan kuumetautiin syksyllä 1794, tavaroiden joukossa oli mm. kaksi pataa, (joista isompi oli rikki) piilu, kolme kirvestä, viisi viikatetta, aura, lapio, kuokka, saha, kaappi, neljä arkkua, kangaspuut, puuesineitä, ajokalut, korireki ja kaksi hurstisäkkiä. Perukirjasta löytyi myös kaksi tuolia, jotka eivät olleet kovin tavallisia vielä tuohon aikaan. Mortenin lammasturkki oli päällystetty sinisellä saralla, hänellä oli myös harmaa sarkakaftaani ja hillerinnahkainen lakki.

Hänen jäämistöstään löytyi kuitenkin yksi erikoisuus, vanha viulu koteloineen. Se on ainoa soittopeli, joka on löytynyt 1700-luvun alavieskalaisista perukirjoista.  En tiedä, osasiko Morten soittaa viuluaan. Tietysti toivon, että hän osasi. Voin nimittäin hyvin kuvitella hänet hillerinnahkalakki päässään ”tämmäämässä” polskaa.