Sukutarinakilpailu 2021 voittajan haastattelu

Sylvi Talikan muistokirjoitus Jaakkiman sanomissa
13.1.1932. Kuva: Eija Hirvimäki

Vuoden 2021 Sukutarinakilpailun voitti Eija Hirvimäki tarinalla "Sylvi - Karjalan neito".

Mikä sai sinut osallistumaan Sukutarinakilpailuun?

Osallistuin Sukutarinakilpailuun ensimmäisen kerran vuonna 2019 tarinalla "Kerro minulle, äiti – muistikuvia sukuni vaiheista Lumivaarassa ja uusilla asuinsijoilla". Kilpailuun osallistuminen ei ollut itsetarkoitus, vaan tarinan alkuperäisenä ideana oli tallentaa sukuni elämänvaiheita kertomuksellisin keinoin lapsilleni ja tuleville sukupolville. Sukututkimusharrastukseni yhteydessä olin osallistunut Suomen Sukututkimusseuran järjestämään toimintaan ja päätin kokeilla onneani sen kautta elämäni ensimmäisessä kirjoituskilpailussa.

Onnistuminen kilpailussa, ensin finalistien joukkoon pääseminen ja lopulta hopeasijan saavuttaminen tuntui hyvältä. En kuitenkaan ajatellut jatkaa sen jälkeen kirjoittamista. Sukuni tutkiminen ei jättänyt minua kuitenkaan rauhaan, vaan halusin ryhtyä selvittämään Sylvi-tätini elämänvaiheita pala palalta historiantutkimuksen, kotini arkistojen ja sattuman kautta saatujen dokumenttien pohjalta. Viime keväänä osallistuin Suomen Sukututkimusseuran järjestämään kurssiin sukutarinan kirjoittamisesta, jonka pitäjänä oli kirjailija Anna Kortelainen. Huomasin yhtymäkohtia hänen toimintatapaansa ja ajatteluunsa hänen tutkiessaan viipurilaisia sukujuuriaan. Se vahvisti minua työssäni ja innoitti jatkamaan kirjoittamista. Ensimmäinen sukutarina oli tavallaan harjoitusta siihen, että uskaltauduin tutkimaan yhden henkilön henkilöhistoriaa. Niin syntyi tarina "Sylvi – Karjalan neito". Ajattelin tarinan kiinnostavan laajempaakin lukijakuntaa ja lähetin sen kilpailuun.

Onko sinulla paljon kokemusta luovasta kirjoittamisesta?

Kokemukset luovasta kirjoittamisesta rajoittuvat kouluaikojen ainekirjoituksiin. En ole varsinaisesti harrastanut kirjoittamista ennen eläkkeelle jäämistä. Työssä ollessa oli paljon monenlaisia kirjallista ilmaisua vaativia tehtäviä. Olen ollut myös kirjoittamassa kirjastoalan ammattikirjallisuutta. Pelkkä fiktion kirjoittaminen ei tunnu minusta luontevalta, vaan kertomuksen tulee pohjautua ainakin osaksi tositapahtumiin. Historiantutkimus antaa erityisesti sukututkijalle antoisan lähtökohdan. 

Voitko kertoa tarinasi "Sylvi – Karjalan neito" taustoista?

"Sylvi – Karjalan neito" kertoo äitini ainoasta siskosta, joka eli Karjalassa, Lumivaaran pitäjässä. Hän oli syntynyt vuonna 1911 ja kuoli keuhkotautiin vuonna 1931. Lapsuudessani hänestä ei puhuttu mitään eikä kerrottu tarkemmin hänen elämästään. Asia jäi vaivaamaan minua, minkä vuoksi aloin etsiä hänestä tietoja arkistoista, lehdistä ja muista dokumenteista. Yhdistelin harvoista jäljelle jääneistä valokuvista asioita löytämiini tietoihin. Vähitellen sain hahmoteltua jonkinlaisen kokonaiskuvan tapahtumista. 

Eräällä sattumalta löytyneellä, vanhalla repaleisella paperin palasella oli merkittävä osuus tarinan onnistumisessa. Se oli Sylvin muistokirjoitus, joka oli julkaistu paikkakunnan lehdessä samalla sivulla kuin kirkollisten ilmoitusten kuolleet. Mistään arkistoista kuolinaikaa ei ollut siihen mennessä löytynyt. Valokuvista sain selvitettyä, että hän oli ollut hoidettavana Punkaharjulla, Takaharjun parantolassa. Löytämäni tiedot Sylvin lapsuudenkodin elämänkohtaloista veivät ajatukseni nykyiseen pandemia-aikaan. Keuhkotauti oli vienyt perheestä jo Sylvin isän ainoan veljen 19-vuotiaana ja sen jälkeen hänen isoäitinsä. Sylvin tarina on saanut jatkoa myös tarinan kirjoittamisen jälkeen. 

Lapsuudenkotini vintiltä löytyi, jälleen sattumalta, vanhasta puulaatikosta mustakantinen vihko, johon Sylvin potilastoverit olivat sairaalassa ollessa kirjoittaneet muistovärssyjä. Muistovärssyistä kävi ilmi, että Sylvin lempinimi oli ollut Liekki. Vihko oli kulkenut mukana evakkotaipaleella ja ollut kätkössä melkein 90 vuotta. Musta vihko on konkreettisen surullinen muisto ajoista, jolloin keuhkotauti vei perheistä nuoria ja vanhoja asemaan ja varallisuuteen katsomatta. Elämä kuitenkin jatkui ja Sylvin Toini-sisar, äitini, säästyi taudilta ja hänen kauttaan suku jatkui näihin päiviin.

Mitä neuvoja antaisit ensimmäistä kertaa kilpailuun osallistuville tai osallistumista harkitseville?

Laita rohkeasti ajatuksiasi ja tarinoitasi paperille! Suvun henkilöhistoria, sukupolvesta toiseen kulkenut perimätieto tai merkittävä tapahtuma voi olla kirjoitelman lähtökohtana. Tarinan punainen lanka fiktiolla ja kielikuvilla koristeltuna pitää lukijan mielenkiinnon yllä. Käsikirjoituksen voi antaa vaikkapa perheenjäsenen tai tuttavan luettavaksi. Jos se kiinnostaa häntä, niin varmasti se kiinnostaa myös laajempaa lukijakuntaa.

Palkintosijan ei tarvitse aina olla itsetarkoitus, vaan kirjoittamista voi harrastaa pelkästään omaksi iloksi. Kirjoittaminen on ollut omalla kohdallani pandemia-ajan ajankulua ja mielen virkistystä, kun muut harrastukset ovat tauolla.

Sukutarinakilpailulla on merkittävä rooli perimätiedon kerääjänä ja tallentajana, joten kilpailuun lähetetyt tarinat ovat itsessään tärkeitä. Tarinan kokoamiseen, ulkoasuun ja muotoseikkoihin voi saada tietoa vaikkapa kursseilta, joita mm. Sukututkimusseura järjestää. Ehkäpä sieltä saa lopullisen innostuksen oman tarinan työstämiseen niin kuin minulle tapahtui viime keväänä Anna Kortelaisen kurssilla.