maanantai 25. toukokuuta 2020

Sukutarinakilpailu on taas käynnissä

Toiminnanjohtajan tuumailuja

Suomen Sukututkimusseuran täytti vuonna 2017 100 vuotta ja juhlavuoden teemana oli ”Jokaisella on tarina”. Juhlavuoden ohjelmaan kuului kirjoituskilpailu, Sukutarinakilpailu, jonka tarkoituksena oli rohkaista sukututkijoita jalostamaan sukutietoa lyhytproosan avulla lukijaystävällisempään muotoon. 

Sukutarinakilpailuun osallistui kiitettävä joukko sukututkimukseen perustuvia kertomuksia ja ne julkaistiin Sukutarinat 2017 -nimisenä antologiana. Kilpailu herätti siinä määrin kiinnostusta, että Seura päätti järjestää sen uudelleen vuonna 2018 ja jälleen 2019. Myös Sukutarinat 2018 -antologia julkaistiin ja Sukutarinat 2019 on tekeillä.

Nykypäivänä puhututaan paljon tarinallistamisesta. Sillä tarkoitetaan erilaisten organisaatioiden viestinnässä muotoiltuja ydintarinoita, joilla tuotetaan asiakasta osallistavaa markkinointia. Yritykselle siis tarkoituksellisesti luodaan tarina, jota käytetään välineenä asiakaskokemuksen ja elämyksellisyyden kehittämisessä.

Markkinoijien maailmassa tarina ja tarinankerronta ovat jotakin muuta kuin sukututkimuksessa. Organisaation markkinointiviestinnässä välitetään tarinallistamisen tuloksena syntynyttä ydintarinaa mitä erilaisimmissa muodoissa eikä tarinan tarvitse olla totta. Pääasia on, että asiakas kiinnostuu tarinasta ja siksi markkinoijien tarinat usein pohjautuvat todellisuuteen, esimerkiksi organisaation historiaan.

Sukutarinakilpailussa ei ole kyse tarinallistamisen tuloksena syntyneistä tarinoista, vaan sukututkimuksen narratiivisuudesta eli kerronnallisuudesta. Toisin sanoen siitä, että sukututkimuksen menetelmin hankittu tieto esitetään perinteisen sukutaulujärjestelmän sijaan proosamuotoisena kertomuksena. 

Yleensä sukututkijan kirjoittama kertomus koostuu sukuun ja henkilöihin liittyvän tiedon lisäksi historiallisesta kontekstista eli historiantutkimuksen tuottamasta tiedosta, joka koskee sitä aikaa ja paikkaa, jossa kertomuksen henkilöt elivät. Kertomus saattaa sisältää fiktiivisiä aineksia kuten henkilöiden välistä keskustelua tai näiden toiminnan motiivien arviointia, mutta tavallisesti lukija kykenee asiayhteydestä päättelemään faktan ja fiktion rajan.

Silloin kun sukua käsittelevä kertomus on kokonaan tai pääosin luovan kirjoittamisen tulosta, siitä olisi hyvä tavalla tai toisella kertoa lukijalle. Jos kyse on romaanista, asia käy jo lajityypistä ilmi, mutta lyhytproosassa voi fiktiivisen kertomuksen tunnistaminen ilman kirjoittajan antamaa apua olla joskus vaikeaa.

Suvun historiaa käsittelevä kertomus on tekstin pituuden ja sisällön puolesta lähellä sukuartikkelia, jolla yleensä tarkoitetaan tieteellisen kirjoittamisen tuloksena syntynyttä raporttia sukututkimuksen tuloksista. Ilman lähdeviitteitäkin kirjoitettua tekstiä voidaan kutsua sukuartikkeliksi, jolloin eräs eronteon kriteeri voi olla se, missä määrin tekstissä on kontekstitietoa. Koska sukuartikkeli on raporttityyppinen kertomus, rajoittuu kontekstin kuvailu siinä tulosten kannalta kaikkein välttämättömimpään.  

On siis selvää, että Sukututkimusseuran Sukutarinakilpailuun osallistuu kertomusten lisäksi sukuartikkeleita, mutta sillä ei ole mitään käytännön merkitystä. Tärkeintä on, että kertomuksia kerrotaan, kirjoitetaan, julkaistaan ja luetaan. Suvun kertomusten kautta oman historia avautuu paitsi kirjoittajalle, myös suvun jäsenille aivan eri tavalla kuin perinteisessä sukukirjassa, joka pohjaa laajaan sukudataan.

Kertomuksen kirjoittamisen suurin ongelma on liikkeelle lähteminen. Tarkastelemalla pelkästään omia kirkonkirjoihin perustuvia tutkimuksiaan havaitsee monenlaisia seikkoja, joiden varaan kertomuksen voi rakentaa. Esimerkiksi runsas pienten lasten kuolleisuus tiettyyn aikaan voi johdattaa selvittämään, rieuhuiko paikkakunnalla kentien jokin kulkutautiepidemia. Ruotusotilasesi-isän vaiheista löytyy aina jotakin kiinnostavaa kerrottavaa varsinkin, jos tutkii myös sotilasrullia. 

Kertomusten aiheita on helppo löytää eikä ensimmäisten tarvitse olla pitkiä. Mutta kun alkuun pääsee, huomaa kertomusten kirjoittamisen palkitsevaksi ja taito kasvaa kerta kerralta. Suosittelen lämpimästi pohtimaan ajatusta, että se sukukirja, joka monen sukutkijan mielessä häämöttää, koostuisikin monesta omaa sukutaustaa käsittelevästä kertomuksesta.

Sukutariankilpailu 2020 on käynnissä. Kilpailulla etsitään asiakirja-aineistoon, muistitietoon tai omakohtaisiin kokemuksiin perustuvia kertomuksia, jotka kertovat henkilöiden ja perheiden vaiheista. Kertomuksissa voi olla myös fiktiivisiä piirteitä, vaikka ne kertovat historiallisista henkilöistä ja todellisista tapahtumista. Kirjoittaja voi itse valita tarinansa näkökulman, tyylin ja luonteen. Kertomukset voi kirjoittaa suomeksi tai ruotsiksi.

Sukutarinakilpailu on kaikille avoin. Kirjoittaja voi lähettää kilpailuun enintään kolme kertomusta. 
Kertomuksen enimmäispituus on 15 000 merkkiä välilyönteineen. Kertomus lähetetään sähköpostiviestin liitteenä jossaki tekstitiedoformaatissa. Lisäksi voi lähettää sellaista kuva-aineistoa, johon kirjoittajalla on käyttöoikeus. Jokaisen kuvan on oltava erillinen tiedosto, ts. kuvia ei saa ympätä tekstitiedostoon.

Kilpailuun osallistuvat kertomukset läheteään 30.9.2020 mennessä osoitteella sukutarinakilpailu@genealogia.fi. Sähköpostiviestissä on ilmoitettava kirjoittajan nimi, yhteystiedot ja nimimerkki. 

Sukutarinakilpailun esiraati valitsee loppukilpailuun  7–10 kertomusta, jotka julkaistaan Suomen Sukututkimusseuran verkkosivustolla. Yleisö valitsee äänestämällä voittajan raadin asettamista ehdokkaista. Äänestysaika on 1.–31.10.2020. Kolme eniten ääniä saanutta sukutarinaa ja niiden kirjoittajat julkistetaan Sukututkimusseuran syyskokouksessa marraskuussa 2020.

Suomen Sukututkimusseura julkaisee Sukutarinakilpailuun lähetetyistä kertomuksista kokoelman Sukutarinat 2020. Lähettämällä tarinan kilpailuun kirjoittajat antavat Sukututkimusseuralle luvan mahdolliseen julkaisemiseen verkkosivustolla ja julkaisussa. Kaikki kilpailuun lähetetyt kertomukset tallennetaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon, missä ne ovat määräajan kuluttua tutkijoiden käytettävissä. 


P. T. Kuusiluoma

Kirjoittaja on Suomen Sukututkimusseura toiminnanjohtaja

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti