torstai 13. toukokuuta 2010

Muutama ajatus sukututkimuksesta, ensialkuun

Tutkin sukuja sieltä, minne asti jäljet johtavat ja mistä lähteitä löytyy.


Sukututkimus on eräs maailman harmittomimmista harrastuksista ja tieteenaloista. Siinä selvitellään vanhoista arkistolähteistä täysin triviaaleja henkilöhistoriallisia asioita ja lähes kaikki kohdehenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat kuolleet kauan aikaa sitten. Yleensä menneisyyden kohdehenkilöillä on jälkeläisiä nykyisyydessä, vaikkakaan tämä ei ole välttämätöntä muuten kuin laadittaessa esipolvitauluja. Tiedemies ei voi nähdä tässä asetelmassa mitään delikaattia eikä harrastajankaan pitäisi nähdä, vaikka sellaiseen reaktioon joskus törmätäänkin.

Sukututkimuksen kohteitten yleistä kiinnostavuutta on vaikea tarkoin selittää, vaikkakin on monia tapauksia, joissa vaikutin tiedonhaluun on aivan selvä ja käytännöllinen. Esimerkiksi joitakin on alkanut kiinnostaa esivanhempien ja sukulaisten kartoitus jonkin lähisuvun piirissä havaitun perinnöllisen taudin takia, jonka puhkeamiseen kaivataan ymmärrystä ja oireiden lievittämiseen apua. Toisaalta suurin osa ihmisistä ei näe varsinkaan nuorella iällään minkäänlaista kiinnostusta esivanhempiensa kaivelemiseen eikä muuhunkaan menneisyyteen suuntautuneeseen harrastukseen. Sen sijaan menneisyys ja suvun historia kiinnostavat jossain määrin niitä, jotka eivät ole taipuvaisia täysin erottamaan menneisyyttä nykyisyydestä kuten eivät halua tehdä ehdotonta pesäeroa itsensä ja esivanhempiensakaan välillä. Näin ymmärtäen sukututkimuskin on eräänlaista itsetutkiskelua ja viehtymystä samankaltaisuuksien tai erilaisuuksien löytämiseen.

Nähdäkseni kaikki kiusallisuus, jota yritetään laittaa sukututkimuksen tulosten kontolle, piilee kiusaantuneitten henkilöitten omissa valheellisissa kipupisteissä, minkä vuoksi he kuvittelevat jotenkin suojelevansa itseään epämiellyttävänoloisilta sukulaisilta tai uskovat suojelevansa muuten vain mainettaan ulkomaailmalta peittelemällä läheisiinsä liittyviä trivialiteetteja ja isottelemalla mielessään läheisiinsä liittyviä mitäänsanomattomuuksia. On omituista, että tällaista luonnottoman suljettua maailmaa on myös ryhdytty suojelemaan lainsäädännöllä kohdistamalla suhteetonta huomiota "kuolleeseen henkilötietoon", vaikka jotain reaalista ja vitaaliakin henkilötietoa ja muuta faktillista henkilökohtaista koskemattomuutta olisi tarjolla suojeltavaksi.

Yliampuva henkilö- ja tietosuojalainsäädäntö on hämärtänyt harrastajien ja yleisön silmissä, tutkijalle, myös sukututkijalle, kuuluvan oikeuden olla rehellinen ja pyrkiä löytämään tosiasioita tutkimuskohteestaan, siis vaikkapa ihmisistä menneisyydessä.

Ainoa vahinko, mitä sukututkija voi mielestäni tehdä, on antaa virheellistä tietoa. Tällöin en tarkoita tahattomia pikku virheitä, lapsuksia, joita sattuu kaikille, vaan sitä, että aika kattavan keruun ja sangen perusteellisen analysoinnin päätteeksi tekee väärän sukujohdon nojautumalla johonkin virheelliseen johtopäätökseen. Tällainen on kyllä helposti vältettävissä jättämällä tutkimatta kaikki, missä on vähäisintäkin epäselvyyttä. Jättää tutkimatta vaikuttaa ainoalta tavalta minimoida varmasti tutkimuksen virheriskit. Sukututkimuksen materiaali on kuitenkin täynnä tulkinnanvaraisia epäselvyyksiä ja aikalaislähteissä on paljon virheitä, joten tulos on sangen rajoittunut, jos tutkija ei suostu seulomaan ja arvottamaan löytämiään tietoja, siis jos hänellä ei ole alkuunkaan rohkeutta käsitellä ongelmallisia tietoja ja pyrkiä ratkaisemaan pulmia.

Kääntöpuolena sille, että rohkenee yrittää sitkeästi ratkaista sukututkimuspulmia on se, että joskus silloin tällöin joutuu tekemään virhepäätelmän. Nimittäin päätelmäketjut ovat joissain tapauksissa niin mutkikkaita, että niissä piilevää aukkoa on vaikea huomata. Esimerkiksi lankous on sellainen tieto, jonka sukututkijan tulisi kyetä ratkaisemaan. Se ei ollut muinoin kuitenkaan niin suppeasti käsitetty suhde kuin nykyään. Vastikään tein lankoutta koskevan virhepäätelmän: Grels ja Tuomas kuvattiin lähteessä langoiksi ja kummankin vaimot olivat Perttelintyttäriä. Myös Juho kuvattiin Grelsin ja Tuomaan langoksi ja hänenkin vaimonsa oli Perttelintytär. Niinpä julistin vaimot toistensa siskoiksi. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan Grelsin vaimo osoittautui lisälähteiden valossa Tuomaan äidin siskoksi. Tiedossa oli, että Tuomaan äitikin oli Perttelintytär, mutta Tuomaan lankous vaikutti ilman täydentävää lähdettä todennäköisemmin vaimosta johtuvalta. Lankous tarjoaa silloin tällöin tällaisia ovelia harhautuksia, joihin kukin joskus pakostakin lankeaa.

Virheen aiheuttama harmintunne on sikäli oikeudenmukainen, että virheentekijä tuntee sen itse voimakkaammin kuin vastaanottajat. Jos tutkimuksen aiheuttama vahinko mitataan hetkellisellä mielipahalla, se on suurempi tutkijalle kuin hänen ympäristölleen. Toisaalta virheen oikaisun tiellä näyttää usein olevan pahoja esteitä vastaanottavassa harrastajakunnassa, eli aina jää harrastajia, jotka eivät osaa noteerata oikaisuja. Väliin näyttää siltä, että vain hyvin harvat arvioivat tietojen luotettavuutta. On sitten erittäin kiusallista, kun oma tehty virhe putkahtaa esiin, vaikka on tehnyt siitä näyttäviä oikaisuja. Siitä huolimattakin kannattaa uhrautua ja tehdä yrityksiä ratkaista tutkimuksen eteen tulevia pulmia, jos ratkaisut osoittautuvat useimmiten oikeiksi.

Vaikkei sillä saavutakaan mainittavampaa arvostusta, jos nyt sitä kaipaakaan, niin toisaalta sukututkimuksesta voi löytää kiinnostavan kanavan pienen ihmisen historiaan ja mielekästä aivovoimistelua, johon intoa riittää sitäkin enemmän, kun hyvin tiedostaa, että sellainen tutkiminen on aivan harmitonta ja kaikinpuolin turvallista.

Matti Lund

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti