Nikkilän runonlaulajasukua Sääksmäeltä

Kanta-Hämeen ja Pirkanmaan rajamailla asuvana huristelen tuon tuosta Sääksmäen ja Ritvalan läpi.  Kylä on kaunis, mutta luvalla sanoen hieman kuolleen tuntuinen. On melkein mahdotonta uskoa, että Sääksmäen Ritvala helkajuhlineen aikanaan oli maamme eturivin tutkijoiden kiihkeän kiinnostuksen kohteena. 

Helkajuhlan perinteen uskotaan olevan ajalta ennen kristinuskon tuloa Suomeen, 1100-1200-luvuilta. Monet pakanalliset kansat kansat harrastivat kevät- ja hedelmällisyysriittejä. Kristinuskon tultua ne vaihtuivat peltojen kevätsiunaukseksi. Ritvalassa uskottiin, että mikäli helkajuhlia lakattaisiin pitämästä, loppuisi viljan kasvu. ”Jo sitte maailmakin loppuu, kuin Ridvalan Helka ja Huittulan vainio,” kuului Elias Lönnrotin 1830-luvulla muistiin kirjoittama sääksmäkeläinen sananparsi.

Helkajuhlassa nuoret neidot kulkevat rituaalisen reitin Helkavuorelle helkavirsiä laulaen. Kaksi eri suunnista tulevaa kulkuetta yhdistyy ja jatkaa matkaansa Helkavuorelle. Siellä neidot asettuvat  piiriin. Helkavirsien keskeinen osa on kolme balladia: Mataleenan virsi, Inkerin virsi ja Annikaisen virsi.  Kaikki laulut on sepitetty vanhalla suomalaisella runomitalla ja niissä on myös keskiaikaisia virityksiä. Esimerkiksi Annikaisen virsi kertoo turkulaisen porvarisneidon ja hansakauppiaan lemmensuhteesta.   

Kuten kaikkein perusteellisimmin helkajuhlaa tutkinut Elsa Enäjärvi-Haavio kirjoitti, Ritvalan helkavirsien selvittely on ollut suomalaisen kansanrunoustutkimuksen keskeisiä ongelmia. Lopullista selvyyttä ja konsensusta helkaperinteen synnystä ja historiasta ei ole syntynyt. Enäjärvi-Haavio näkee helkavirret kuitenkin todisteina länsisuomalaisen runohengen olemassaolosta ja muinaisesta voimasta.  Runonlaulajia ei ollut ainoastaan Karjalassa, vaan helkaperinteen säilyminen ja jatkuminen osoittaa, että Hämeestäkin on löydettävissä todellisia laulajasukuja. 

Jäljet johtavat erityisesti yhteen sääksmäkeläiseen sukuun.   

Jo ennen Lönnrotia helkajuhlan ”löysi” Kaarle Akseli Gottlund. Vuonna 1824 hän matkusti Sääsmäen Ritvalaan ja ryhtyi kirjoittamaan muistiin helkavirsiä. Oppaanaan ”kylän ymmärtäväisin ja toimellisin mies,” lautamies Heikki Ört, Gottlund hakeutui laulut parhaiten taitavien tyttöjen puheille ja kirjasi ylös virret, runot ja juhlan kulun. ”Ne Soriammat ja hilpiämmät neijot joukossa suattovat laulullansa kuin peämiehet niitä toisia, ” kirjaa Gottlund ja mainitsee neidot nimeltä. Kaisa Mikkola, Hedda Yrjöntytär, Kerttu Juhanantytär, Tiina Eerikkintytär ja Maija Nikkilä.

Enäjärvi-Haavio teki ansiokasta sukututkijantyötä ja identifioi laulajaneidot Sääksmäen kirkonkirjojen avulla.

Kaisa Mikkola (s. 7.10.1802) oli Katarina Mikkola, vanhemmat Antti Matinpoika ja Anna Markuntytär. Hedda Yrjöntytär oli Hedvig Kaisti,  (s. 19.9.1807,) vanhemmat talollisen vävy Yrjö Yrjönpoika ja Anna Mikontytär. Kerttu Juhanantytär oli Greta Iso-Eerola (s. 8.7.1806.) Hänen vanhempansa olivat talollisenpoika Juho Martinpoika ja Eeva Jaakontytär. Tiina Eerikkintytär oli Anna Kristiina Moijanen (s.6.5. 1810,) vanhemmat talollinen Erkki Aataminpoika ja Beata Antintytär. Maija Nikkilä oli Gottlundille laulaneista vanhin ja osaavin, iältään jo 32-vuotias.

Mielenkiintoista on, että kaikki nämä ja myöhemmätkin taitavimpina tunnetut helkalaulajat ovat kaikki sukua keskenään. Nimenomaan Nikkilän talo on helkatradition keskuspaikkana ainakin 1780-luvulta lähes 1860-luvulle saakka.

Nikkilän talolta on jo 1780-luvulta merkitty muistiin tapahtuma, jossa laulutaidostaan tunnettu nuori emäntä Maria Juhontytär (o.s. Hinkka) esittää kinkerien jälkeen helkavirret pitäjän kirkkoherralle Erik Gyllenstenille.  Maria Juhontytär, ensimmäinen nimeltä tunnettu helkavirsien taitaja, kuoli vain muutamaa kuukautta ennen kuin Ritvalaan 1824 ehti ensimmäinen helkavirsien tutkija, Kaarle Akseli Gottlund. Gottlundille lauloi Maria Juhontyttären tytär, Maija Nikkilä.

Vielä vuonna 1829 Maija Nikkilä asui naimattomana Sääksmäellä. Seuraavana vuonna hän avioitui Mikko Johanneksenpojan kanssa ja muutti puolisoineen Hattulaan, jossa Mikko toimi isäntärenkinä Vesunnin kartanossa.  Lapseton pariskunta palasi takaisin takaisin Sääksmäelle 1834, jossa Maija jo kahden vuoden kuluttua kuoli.

A.A.Boreniuksen muistiinpano vuodelta 1886 vie meidät takaisin Nikkilän taloon. Vähän-Eerolan vaari kertoo: ”Nikkilä on lähinnä Helkavuorta viimeinen talo vasemmalla puolella. – Nikkilän muari kuali pari kymmentä vuotta sitten. Oli silloin jo 8nnella 10llä , oli sokea. Se ja hänen sisarensa oli paraat laulajat koko kylässä aikanaan. Niiden plikkain äite oli Hinkan talosta Aliskylästä ja siältä oli tyttäretkin.”

Nikkilässä oli siis Maijan lisäksi toinenkin tytär, Liisa. Hän oli Maijaa vanhempi, syntynyt vuonna 1782. Liisa Juhontytär Nikkilä avioitui Juho Matinpoika Yrjölän kanssa ja he saivat haltuunsa Nikkilän tilan vanhempiensa kuoltua. Liisa kuoli sokeana 1859.

Viimeiset suuret helkalaulajat olivat sisarukset Amanda (1833-1936) ja Serafina (1839 - 1939) Led. Hekin liittyvät sukulaisuuden ja laulujen oppimisen tietä aina ensimmäiseen tunnettuun helkalaulajaan, Nikkilän Maria-emäntään saakka. 

Helkaperinteestä ja siihen liittyneistä sääksmäkeläisistä suvuista kiinnostuneen kannattaa ehdottomasti etsiä käsiinsä Elsa Enäjärvi-Haavion vuonna 1953 ilmestynyt kirja ”Ritvalan Helkajuhla.” Enäjärvi-Haavio on tehnyt suuren työn selvitellessään helkalaulajien välisiä sukulaissuhteita. Ne ketjut ovat aivan liian laajat ja mutkikkaat yhteen blogiin kirjattavaksi. Enäjärvi-Haavion kirja on lahja paitsi helkaperinteestä kiinnostuneella, myös kaikille, jotka tutkivat sääksmäkisiä juuriaan.  

Katariina Suuren suomalaisia

Meitä suomalaisia on aina kiinnostanut, miten ulkomaalaiset näkevät meidät. Olemme kai suorastaan suhteettoman kiinnostuneita siitä, mitä meistä ajattelevat turistit, ulkomaiset tiedotusvälineet tai  hetkinen....itse Venäjän keisarinna Katariina Suuri. Koska en itsekään ole tästä heikkoudesta vapaa, oli mannaa löytää keisarinnan muistelmista Madame Schmidt ja muutama muu suomalainen.   

” Tämä syntyjään suomalainen nainen oli tavattoman suurikokoinen ja pyylevä. Hän oli mahtava nainen, jonka käytös oli edelleen alkuperäisen karkea ja maalaismainen.”

Näin kuvailee vuonna 1756 suuriruhtinatar Katariina, sittemmin Venäjän keisarinna Katariina Suuri Madame Schmidtiä.  Suomalainen Madame oli naimisissa hovin torvensoittajan kanssa ja huolehti hovineitien talon käytännön asioista ”enemmänkin ankaruudella kuin älyllä,” kirjoittaa Katariina.  Madame Schmidtillä oli oma asemansa hovissa ja hän nautti Katariinan edeltäjän, keisarinna Elisabetin  vanhojen saksalaisten, suomalaisten ja ruotsalaisten hovineitien luottamusta. Madame Schmidt oli myös hovimarsalkka Karl von Sieversin suosiossa.

Vaikutusvaltainen Madame Schmidt ei itse koskaan näyttäytynyt hovissa. Siellä hovinaisten käytöksestä vastasi Kuurinmaan prinsessa Jekaterina Ivanovna Biron, joka itsekin asui hovinaisten majapaikassa.

Hovineitien asuinpaikassa makuuhuoneet sijaitsivat rivissä, jonka toisessa päässä valvoi raudanlujin ottein Madame Schmidt ja toisessa Kuurinmaan prinsessa.  Kerrotaan, että tietyllä kulkumaksulla prinsessa päästi hovineitejä huoneensa läpi, mutta suomalaisnainen oli paitsi armoton myös huonouninen.  Madame Schmidt kärsi usein ruuansulatusvaivoista, koska hän ei voinut vastustaa rasvaisia piiraita ja muita herkkuja.

Sieversin ja Madame Schmidtin lisäksi Katariina Suuren muistelmissa mainitaan myös hänen –valitettavasti nimetön –suomalainen vaatehuonepalvelijattarensa. Palvelijatar oli kihloissa Katariinan kamaripalvelijan Timofei Jevreinovin kanssa. Suomalainen palvelijatar oli hilpeä ja osasi osuvasti matkia hovin väkeä. Katariina kertoo myös, että suomalainen palvelijatar välitti hänelle salaisen viestin luutnantti Andrei Tsernysovilta 1748, Katariinan ollessa vielä suuriruhtinatar. Vaatehuonepalvelijattaren välityksellä  Katariina osti hopeakynän ja kirjoituslippaan vastatakseen viestiin. Tuohon aikaan Katariinaa valvottiin tarkasti, eikä hän saanut kirjoittaa edes äidilleen.

Katariinan mieltymys hilpeään vaatehuonepalvelijattareen oli ilmeisesti huomattu, koska itse keisarinna Elisabet oli järjestämässä suomalaisneidon häitä. ”Hänet naitettiin, ja asia oli sillä selvä,” kirjoittaa Katariina. Ilmeisesti palvelijatar lopetti työt hovissa.

Katariina Suuri mainitsee myös hovimarsalkka Karl von Sieversin olleen suomalainen. Karl von Sievers syntyi Suomessa 1710. Karlin saksalais-balttilainen isä oli paennut Pyhtäälle Suurta Pohjan sotaa. Pian perhe kuitenkin muutti Pietariin, jossa Karl sai hyvän aseman hovista.   

Tiistai-iltaisin keisarinna Elisabetin hovissa vietettiin naamiaisiltoja, joissa naiset pukeutuivat miehiksi ja miehet naisiksi. Muistelmiin on kirjattu muuan poloneesi, jonka aikana mieheksi pukeutunut Katariina kompastui hovimarsalkka von Sieversin leveään vannehameeseen sillä seurauksella, että nauruun tikahtuva seurue oli autettava lattialta ylös.

Vaikuttaa siltä, että Katariina Suurella oli suomalaisistaan paljon iloa. 

_____________________________________________________

Suvivirren sukupolvet

Alkukesän kunniaksi toiveuusintana Tiina Miettisen pääkirjoitus Genos-lehdessä 2/2012.

Hångerin lähde Gotlannissa. (Kuva: Wikimedia Commons)

Viime aikoina on julkisuudessa keskusteltu paljon siitä onko Suvivirsi sopiva laulettavaksi koulujen kevätjuhlissa, joihin osallistuu myös muita kuin luterilaista uskoa tunnustavia sekä uskonnottomia. Peistä on taitettu puolesta ja vastaan. Enkeli taivaan -virren rinnalla Suvivirsi on vanhaa suomalaista ja pohjoismaista kulttuuriperinnettä, joka herättää koulun kevätjuhlamuistoja kaiken ikäisissä. Se on yhtä tunnettu ja rakastettu myös naapurimaissamme Ruotsissa ja Norjassa.

Suvivirren historia on kansakoululaitoksen historiaa huomattavasti vanhempi. Itse asiassa harva edes tietää miten kiehtova on virren syntyhistoria. Sen leviäminen on osittain sidoksissa maamme tunnetun historian ehkä kaikkein traagisimpaan ja tuskallisimpaan aikakauteen: tuhoisiin 1600-luvun lopun nälkävuosiin, joita seurasi suuri Pohjan sota sekä isoviha. Väistämättä nousee mieleen, että onko se juuri siksikin säilynyt Suomessa yhtenä lauletuimpana ja rakastetuimpana virtenä. Suvivirren vuosisataista historiaa tutkineen Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran pääsihteerin Tuomas M. S. Lehtosen mukaan silloisissa oloissa virren teksti on varmasti puhutellut ihmisiä.

Perimätiedon mukaan Suvivirren on säveltänyt 1690-luvun alkuvuosina Visbyn piispa Israel Kolmodin (1643–1709). Hän piti saarnamatkallaan vuonna 1693 juhannuspäivänä jumalanpalveluksen Sälbron pitäjän Gallin puoleksi raunioituneessa kirkossa. Sen jälkeen hän poikkesi läheiselle Hångerin uhrilähteelle. Lähteen ja ympärillä levittäytyneen Gotlannin luonnon kauneudesta viehtyneenä virren sanoituksen kerrotaan syntyneen hänen kynästään muutamassa päivässä. Melodiaksi valikoitui vanha ruotsalaisen kansansävelmä. Kesäkuinen luonto on pitkän pohjoisen talven jälkeen uskomattoman kaunis kuten jokainen meistä hyvin tietää, joten tarinaan on helppo uskoa. Hångerin lähde on Gotlannissa edelleen tunnettu nähtävyys ja sen viereen on pystytetty muistokivi Suvirrelle ja sen kirjoittajalle.

Israel Kolmodin oli syntyisin vanhasta hälsinglandilaisesta pappissuvusta. Sen vanhin tunnettu kantaisä oli 1500-luvulla elänyt Gävlen Koldemon Arbråsta kotoisin ollut nimismies Erik Jonsinpoika. Hänen lahjakas pojanpoikansa Erik Kolmodin opiskeli Turun yliopistossa. Erikin tiedetään kääntäneen latinasta ruotsiksi ylioppilasnäytelmän, joka esitettiin Turussa 1659. Nuorukainen kuoli jo vuonna 1665 Uskelassa ja hänet on haudattu Turun tuomiokirkkoon. Samaan sukuun kuulunut Israel Kolmodin oli ansioitunut piispa, joka kuului ruotsinkielisen Raamatun käännöskomiteaan sekä oli mukana uudistamassa virsikirjaa, johon hänen kynästään syntyi muitakin virsiä. Kolmodin suvulla on toinenkin etäinen linkki Suomeen, sillä Israel Kolmodinin sisaren kautta polveutuu Wåhlberg-suku, jonka jäseniä asettui 1700-luvulla asumaan Oulun seudulle. Kyseiseen sukuun kuului esimerkiksi presidentti Kaarlo Juho Ståhlbergin ensimmäinen vaimo Hedvig Wåhlberg.

Suvivirsi painettiin Ruotsissa virsikirjaan ensi kerran vuonna 1695. Tuona vuonna suvea ei Suomeen koskaan tullut. ”Saimme kestää sellaisen nälänhädän, että todennäköisesti ei toista sellaista ole maailman alusta ollut”, kirjoitti Hauhon kirkonisäntä Jonas Hirn muutamaa vuotta myöhemmin. Kulunut ja rikkinäinen täyteen kirjoitettu paperi Hauhon kirkonarkistossa on pysähdyttävä. Kammottava kuvaus nälkävuosista päättyy sanoihin: ”Sydäntä vihlovaa oli nähdä varsinkin pieniä lapsia, jotka oli jätettävä kuolemaan. Kyyneliä vuodattamatta en voi tätä kertoakaan”.

Kun normaali kevät vihdoin viimein koitti vuonna 1698, jäljelle jäänyt väestö alkoi toipua. Juuri näinä vuosina suvivirsi käännettiin ensi kertaa suomeksi. Sen kääntäjänä oli mahdollisesti Turun katedraalikoulun rehtori ja Kruunupyyn kirkkoherra Erik Cajanus, jonka käännöksessä esiintyy Kalevasta tuttu alkusointu. Erik Cajanus kuului hänkin vanhaan pappissukuun, jonka juuret olivat Pohjois-Suomessa. Virsi painettiin vuonna 1701 julkaistuun suomenkieliseen virsikirjaan, jota Cajanus oli mukana toimittamassa. Voi vain kuvitella mitä uuden virren kaunis ja mieleen jäävä melodia, sen kevättä ylistävät sanat sekä ruuan rinnastaminen hengelliseen ravintoon merkitsivät nälkävuosista selvinneille ihmisille, joita pian odottivat kuitenkin uudet koettelemukset.

Me 2000-luvulla elävät voimme toki lounaspöytiemme ääressä pohtia pitäisikö virrestä poistaa kaikki kristilliset viittaukset. Virren sanoitusta on muutettu aiemminkin. Ensimmäisessä säkeistössä ei enää lauleta kuinka aurinko hautoo kuolleita eläviksi. Kenties se mielikuva koettiin 1800-luvulla ahdistavaksi. Säkeitä on muokattu muotoon: ”Nyt siunaustaan suopi, taas lämpö auringon, se luonnon uudeks' luopi, sen kutsuu elohon”. Ehkäpä virren sanoitusta muuttivat osaltaan myös seuraavat nälkävuodet. Suvivirren uudistettu sanoitus julkaistiin nimittäin 1867, jolloin Suomen kansa oli jälleen kerran saanut turhaan odottaa uutta kevättä ja kesää.

Vaikka Suvivirren kristillinen sanoma ei sopisikaan omaan arvomaailmaan, niin sitä voisi silti laulaa omien esivanhempien muistolle. Heille Jumalan armo ja suojelus olivat itsestäänselvyys, koska muuta maailmankuvaa heidän ei ollut mahdollista valita. Samalla voisi miettiä virren syntyhistoriaa, jota varjostivat pahimmat katovuodet, joita maamme on koskaan kohdannut. Virren historiaa voisi kerrata myös kouluissa yhdessä oppilaiden kanssa uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta. Suvivirren kautta voimme kunnioittaa niiden tuhansien ja taas tuhansien nimettömien ihmisten muistoa, jotka eivät enää vuoden 1694 jälkeistä uutta kevättä nähneet. Lisäksi virsi muistuttaa nälkävuosista ja isovihasta hengissä selvinneistä sukupolvista, joiden olemassaolon ansiosta voimme pohtia heidän laulamansa virren asemaa omassa maailmankuvassamme.

Tutkija Tuomas M. S. Lehtosen sanoihin Kirkko ja kaupunki -lehden artikkelissa on suku- tai historiantutkijana helppo yhtyä omasipa sitten kristillisen maailmakatsomuksen tai ei: ”Suvivirsi on hieno yhdistelmä yleiseurooppalaista ja pohjoista suomalaista kulttuurista perimää. Olisi todella sääli, jos näin jännittävä ja kiinnostava teksti kadotettaisiin”.

Tiina Miettinen 

Genos-lehden toimituskunnan jäsen

--
Tuomas M. S. Lehtosen haastattelu: Kesäinen kestohitti. Suvivirttä on veisattu Suomessa 300 vuotta. Kirkko ja kaupunki 21.5.2012 (http://www.kirkkojakaupunki.fi/artikkelit/kesainen-kestohitti).