Kilvessä loistaa Betlehemin tähti - itämaan tietäjän jälkeläiset

Matteuksen evankeliumin mukaan tähti johdatti Jeesus-lapsen seimen ääreen viisaita miehiä itäisiltä mailta. Myöhemmin tietäjien lukumääräksi vakiintui kolme. Katolisen kirkon piirissä näitä tietäjiä on pidetty kuninkaina. Jo 700-luvulla vakiintui käsitys, että tietäjien nimet olivat Caspar, Melchior ja Balthasar. 1300-luvulla heidät liitettiin kolmeen mantereeseen: Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan. Miesten ulkonäköä ja ikää pyrittiin hahmottelemaan eri puolilla Eurooppaa.

Jeesus-lapselle mirhaa lahjoittanut kuningas Balthasar miellettiin Pohjois-Euroopassa mustaihoisena. Suomessa hänestä muistuttaakin tiernapoikien hahmo Murjaanien kuningas. Toisaalta Balthasaria on pidetty myös ruskeapartaisena Arabian kuninkaana. Mahdollisesti tähän tietämykseen takertuivat keskiajalla Etelä-Ranskan rannikolle asettuneet Baux’n herrat.

Perimätiedon mukaan provencelainen Baux'n aatelissuku polveutui Armenian kuninkaista. Todellisuudessa suvun varhaisimpia tunnettuja esi-isä oli 900-luvun lopulla elänyt Pons (Poncius) nuorempi. Hänen epäillään olleen joko paikallista sukua tai mahdollisesti kreikkalaistaustainen kauppias, mikä selitti tarpeen löytää vaurautta hankkineille jälkeläisille vaikuttavampi sukutausta. 

Niinpä myyttiseksi kantaisäksi tarkentui yksi kolmesta itämään tietäjästä: kuningas Balthasar. Hugues des Baux (981–1060) omaksui sen myötä vaakunaansa suuren kuusitoistasakaraisen Betlehemin tähden. Suvun tunnuslauseeksi vakiintui ”A l’asard Bautezar” (Kunnia Balthasarille).

Suvun linna, legendaarinen Château des Baux, rakennettiin luonnon muodostamalle jyrkänteelle, josta sitä oli mahdoton valloittaa. Linnassa kukki keskiajalla loistelias ritariromantiikan kyllästämä hovikulttuuri, johon kuuluivat niin trubaduurit, juhlat kuin turnajaisetkin. Baux’t pysyivät Ranskan mahtavimpien sukujen joukossa peräti viiden vuosisadan ajan. ”He eivät koskaan suostu vasalleiksi”, sanottiin, ”he ovat kotkien rotua”.

Väite kuningas Balthasarista suvun kantaisänä lisäsi suvun loistoa, ja se otettiin vakavasti. Jeesus-lapsen seimen ääressä kumartanut esi-isä oli omiaan oikeuttamaan jälkeläisille lähes kaiken vallan Etelä-Ranskassa. Suvun mahtia lisäsi avioliitto, joka solmittiin 1100-luvun lopulla Bernard de Baux’n ja Oranian perijätär Tiburge de Orangen välillä. Heidän poikansa oli trubaduurinakin mainetta hankkinut Guillaume I Baux-Orange (k. 1218). Tämä otti käyttöön uuden vaakunan. Siinä Betlehemin tähti yhdistettiin Oranian suvun tunnukseen, merkkitorveen. Viimeinen Château des Baux’n linnassa asunut oli herttuatar Alix, joka kuoli vuonna 1426 vailla perilisiä. Linnakin raunioitui 1480-luvulla. 

Suvun sinetti.

Ikivanhan Baux-suvun historia on kiehtovaa luettavaa. Huolimatta päähaaran sammumisesta, sukulinjat jatkuvat nykypäivään asti. Baux'sta polveutuva Orange-Nassaun suku istuu nykyisin Hollanin valtaistuimella. Toinen Baux-suvun haara siirtyi 1200-luvulla Italian Napoliin, jossa se omaksui del Balzo-nimen. Suvun vaakunassa on yhä edelleen Betlehemin tähti. Del Balzot näyttelivät huomattavaa osaa Italian historiassa ja solmivat avioliittoja mm. Orsinien sukuun.

Vaikka tarinat itämaan tietäjistä ovat etupäässä keskiajalla sepitettyä legendaa, niin myyttinen Balthasar todella sopii kantaisäksi Baux’n aatelissuvulle, jonka koko historia on täynnä tarunomaisilta tuntuvia hahmoja, joilla on ollut tärkeä rooli Euroopan muotoutumisessa. Puhumattakaan, että suvun jälkeläisiä istuu edelleen Euroopan valtaistuimilla.

Lisätietoa:
Genealogia Maison del Balzo/des Baux

Tiina Miettinen

on Suomen Sukututkimusseuran tutkijajäsen.

Toimittaja sukututkimuksen sivupoluilla

Aino ja omenat

Kohta on aika juhlia säveltäjä Jean Sibeliusta; ensi vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta hänen syntymästään. Säveltäjämestari on tuttu kaikille, Ainola samoin. Harsomaisemmaksi hahmoksi on jäänyt nainen kaiken takana, Aino Sibelius (o.s. Järnefelt; 1871-1969.)

Aikakaudelle tyypillisesti Aino ei koskaan hankkinut omaa ammattia, vaan keskittyi perheen ja talouden hoitoon. Voi vain miettiä, mikä määrä luovuutta jäi käyttämättä. Aino oli nimittäin monilahjakkuus. Hän suunnitteli edelleen Ainolan pihassa olevan saunan ja monia sisätiloista löytyviä huonekaluja.

Hänen suurin luomuksensa, oma sinfoniansa, oli kuitenkin Ainolan puutarha.

Säveltäjämestarin vaatimus hiljaisuudesta hallitsi Ainolan sisätiloja, mutta ulkona Aino sai – ja joutui – ryskäämään kuokan ja haravan kanssa. Kyse ei ollut mistään pikkunäpertelystä; Ainoa on jopa tituleerattu Suomen ensimmäiseksi puutarhuriksi. Hän oli kokeileva ja rohkea viljelijä.

Tuusulan taitelijakotien naiset - Aino etunenässä - seurasivat tarkkaan puutarhakulttuurin kansainvälisiä virtauksia. Siemeniä vaihdeltiin ja niitä tilattiin ulkomailta saakka. Aino Sibeliuksen yksityishuoneen kirjahyllystä löytyy parisenkymmentä puutarhakirjaa, paitsi kaikki 1900-luvun alun suomenkieliset perusteokset, myös ruotsin-ja saksankielisiä puutarhaoppaita. Kotimaistenkin kauppojen siemenluettelot olivat jo tuohon aikaan runsaita.  

Ainolan Ainolan puutarha sijaitsee huvilan alapuolella. Huvilan takana on luonnontilaisena säilytetty metsäinen Kielomäki. Hyötytarha sijaitsi pitkässä suorakaiteen muotoisessa puutarhassa. Siellä viljeltiin monenlaisia hyötykasveja, omenapuita, marjapensaita ja kukkia. Aino rakasti erityisesti sinisiä kukkia. Jean Sibelius piti punaisista ja niitä Aino istutti paljon miehensä kuoleman jälkeen.

Aino Sibelius oli kunnianhimoinen puutarhuri; hän harrasti rohkeita hedelmäviljelykokeita. Ainon omenat saivat kahdesti näyttelypalkinnon. Kuuluisat omenapuut ovat yhä tontilla. Parhaimmillaan viljelyskelpoista maata oli puoli hehtaaria. 

Omavaraisuus oli myös osa 1800-luvun sivistyneistön elämäntapaa. Se heijasti myös Aino Sibeliuksen kotoaan omaksumia tolstoilaisia ihanteita. Tolstoilaisuus korosti yksinkertaisia elämäntapoja ja sitä, ettei toisen työllä saanut elää.

Ainon puutarhan tuotteet olivat tärkeitä Sibeliuksen perheen toimeentulolle. Elätettävänä oli viisi lasta ja taiteilija-aviomies, joka piti sikareista  ja samppanjasta.  Tekijänoikeuksia ei vielä tuohon aikaan tunnettu ja Sibeliusten elämä oli pitkään vekselivetoista. Uskomatonta kyllä, vasta 60-vuotiaana Jean Sibelius sai ensimmäistä kertaa tulot ja menot tasapainoon. 

Ainon puutarha muodostikin merkittävän osan Sibeliusten perheen päivittäisestä toimeentulosta. Arkisin Ainolassa elettiin kohtuullisen vaatimattomasti, arkiruokana oli usein puuroa, keitettyjä perunoita ja sianlihakastiketta sekä tietenkin kasviksia ja hedelmiä Ainon puutarhasta.

Puutarhurina Aino Sibelius oli monessa mielessä edelläkävijä. Myös kasvihuoneen hän hankki ennen naapureitaan. Parhaimmillaan Ainolla oli niitä kaksi sekä monia taimilavoja. Talven varalle säilöttiin ahkerasti. 

Kurkkujen säilöntään Aino Sibelius käytti äidiltään Elisabethilta saamaansa reseptiä, jolle ohje oli kulkeutunut Pietarin hovista.

”Kurkut kääritään mustaviinimarjan lehtiin ja ladotaan ruukkuun kerroksittain siten, että ne eivät kosketa toisiaan. Väliin aina dillin varsia ja kukkanykeröitä kerroksittain. Näiden joukkoon sinne tänne piparjuuren palasia. Tällä tavalla ruukku ladotaan täyteen ja suolavettä kaadetaan, kunnes astia täyttyy – ei liian laimea eikä liian vahva.”

Toimittajana pääsee aina joskus näkemään asioita, jotka pysyvät muilta piilossa. Olisitteko voineet kuvitella, että Ainolan kellarissa yhä edelleen on Ainon itsensä tekemiä mehuja ja säilykkeitä? Siellä niitä nimittäin on, pitkä hyllyrivillinen pulloja ja reksauspurkkeja. Vähän pölyisinä, mutta päällisin puolin moitteettoman näköisinä.

Herra Grönroosin sukuperän jäljillä

Sain eteeni mielenkiintoisen ongelman pari viikkoa sitten. Kangasniemen Synsiön kylän taloon numero neljä putkahtaa 1830-luvun alussa herra Karl Henrik Grönroos. Hänen syntymäajakseen täkäläinen rippikirja ilmoittaa 18.3.1813. Miehemme on ilmeisesti tullut samassa paikassa asuneen kruununnimismies Bemjamin Brofeltin oppiin, sillä myöhemmin Karl Henrik Grönroos toimii samassa toimessa mm. Pieksämäellä ja Puumalassa. En puutu tässä yhteydessä Grönroosin myöhempään elämään enkä hänen avioliittoonsa, sillä nimenomaan syntyperä osoittautui mukavan mutkikkaaksi tutkittavaksi.


Ensimmäinen ajatus on tietysti "hiskittää" eli käyttää Suomen Sukututkimusseuran Hiskiä Karl Henrikin vanhempien etsinnässä. Tämä osoittautuu nopeasti huonoksi ideaksi. Vuodelta 1813 ei löydy yhtään sopivaa henkilöä eikä ajankohdan laajentaminen vuosien 1810-1815 välille vaikuta sekään hakutuloksiin. Vaikka etsimistä jatkaisi ilman sukunimeä (on luontevaa ajatella, että hänen isänsä ei ollut Grönroos) ja vaikka etunimenä käyttäisi vain "Kallea" tai "Henrikkiä", ei Hiskistä ole apua.

On siis palattava Kangasniemen rippikirjan ääreen ja huomioitava muuttomerkintä Heinolasta. Heinolassa oli erikseen maa- ja kaupunkiseurakunta, mutta yleensä kaupunkiseurakunnasta puhuttaessa käytettiin vain nimeä Heinola. Harmillista kyllä, Heinolan kaupunkiseurakunnan ulosmuuttaneista ei tätä Grönroosia löydy. Myöskään Kangasniemen muuttokirjojen selaaminen ei tuota tulosta. Toisaalta niitä on niin paljonkin, että joku muu ratkaisu tuntuu helpommalta.

Koska Heinolan rippikirjojen 1830-1838 läpikäyminen tuntui vastenmieliseltä, ajattelin jotain helpompaa ratkaisu. Tässä yhteydessä juolahti mieleeni, että ehkäpä Karl Henrik Grönroos pääsi ripille Heinolassa. Koska hän oli rippikirjan mukaan syntynyt vuonna 1813, täytyi ripillepääsyn tapahtua aikaisintaan noin vuonna 1828. Niinpä aloin selaamaan rippilasten luetteloita em. vuodesta eteenpäin ja onnekseni paikallisella papilla oli erittäin selvä käsiala. Ehdin jo hieman menettää luottamustani ideaani, sillä vielä vuoden 1830 rippilapsistakaan ei Grönroosia löytynyt. Mutta jatkoin sitkeästä eteenpäin ja jo seuraavan vuoden luetteloista löysin etsimäni tiedon.

Carl Henrik Gönroos oli päässyt ripille kesäkuussa 1831 ja tuolloin hän asui Heinolan kaupungin talossa nro 89. Digitaaliarkiston ja tietysti myös Digiarkiston kautta löytyvät tuon ajan rippikirjat Heinolan kaupungista. Niinpä selviää, että talossa nro 89 asui perhe, johon kuuluivat työmies Johan Färdig, vaimonsa Anna Jacobsdotter sekä pojat Gustaf ja Mats Grönroos. Isä Johanin ja poika Gustafin syntymäpaikaksi on merkitty Kangasala, kun taas äiti Anna syntyi Hattulassa. Matsin kohdalta paikkakunta puuttuu eikä Karl Henrikkiä löydy lainkaan. Tässä ei kuitenkaan ole mitään ihmeellistä, sillä Karl Henrik saattoi tuossa vaiheessa asua jo Kangasniemellä.

Koska Karl Henrikkiä ei löydy em. rippikirjasta, tarvitaan lisätodisteita.  Niitä löytyykin "hiskittämällä". Kokeilin, löytyisikö sisäänmuuttaneista perhettä, jonka isä olisi Johan Färdig. Saman tien löytyy kaksi osumaa samasta perheestä; vuoden 1820 joulukuussa Johan Johanssin Färdig, vaimo Anna Jacobsdotter ja pojat Gustaf, Henrik ja Mats muuttavat Messukylästä Tampereelle ja kahta vuotta myöhemmin Tampereelta Heinolan kaupunkiin.

Kastettuja tutkimalla HisKi antaa yhden osuman Heinolasta; imeväisiässä kuolleen tyttären, Henrika Charlottan.

Tässä yhteydessä selviää myös se, miksi em. Gustafia ja Henrikkiä ei löydy Hiskin avulla. Kangasalan kastettuja vuosilta 1730-1820 ei ole vielä talletettuja ao. järjestelmään. Johan Färdigin ja Annan lapsia on siis etsittävä alkuperäisistä luetteloista, jotka onneksi on digitoitu meidän kaikkien saataville. Vuoden 1812 maaliskuun 18. päivänä syntyi Suoraman kylän Alaisten talon torppari Johan Johanssonille ja Anna Jacobsdotterille poika Karl Johan. Suoraman kylästä ei kuitenkaan löydy tätä pariskuntaa, mutta sama perhe on merkitty Tompilan Ketolan torpan asukeiksi. Sekaannuksen selittää se, että kyseinen paikka kuului Alaisten puustellin omistuksiin.

Jotta asia olisi mahdollisimman epäselvä, on rippikirjassa Karl Johanin nimenä Henrik, joka sitten muuttojen myötä muuttuu Karl Henrikiksi. Täsmällistä selitystä en sekaannuksella ole toistaiseksi löytänyt, mutta ehkäpä kirkkoherra teki virhemerkinnän kastettujen luetteloon.

Miksi sitten oletan, että Puumalan kruununnimismies Karl Henrik Grönroos on Kangasalan Alaisten torpassa 1812 syntynyt Karl Johan?

Perustelen asian sillä, että ajassa taaksepäin mentäessä (Kangasniemeltä Heinolaan jne) jää vain yksi mahdollisuus. Hänen mainitaan asuneen talossa nro 89, jossa sitten Johan Färdig perheineen asui. Perheen muista lapsista Gustaf ja Mats käyttivät sukunimeä Grönroos. Puusepänkisälli Gustaf muutti vuoden 1833 marraskuussa 1833 Hämeenlinnaan. Siellä hänet tapaa mm. 1840-luvulla puuseppänä vaimonaan Maja Stina Färling. Velipoika Mats taasen muutti 1835 Pietariin. Perheen kokonaisuus tulee ilmi myös muuttokirjasta, jolla he saapuivat Tampereelta Heinolaan vuonna 1822.

Tuossa muuttokirjassa poika Henrikin syntymäaikana on 10.10.1812. Toisaalta Kangasalan rippikirjassa 1809-1814 Henrikin syntymäaikana on pelkkä vuosiluku 1812. Kun koko perhe muuttaa Kangasalan pitäjästä Messukylään, on muuttokirjassa Henrikin syntymäaikana lokakuu 1812 ilman päivämäärää.


Juha Vuorela