Sukututkimuksen testamentti

Jouduin loppukeväästä kohtaamaan hyvän sukututkijaystävän äkillisen poismenon. Ystävän, jolta aina sai apua tarvittaessa ja joka ei koskaan tehnyt siitä numeroa. Vanhojen käsialojen tuntijana hän oli erittäin lahjakas ja käytännössä kuukausittain lähettelin sähköpostissa tulkittavaksi rippikirjojen koukeroita.


Hänen kuolemastaan sain tiedon omaisilta, jotka eivät itse harrastaneet sukututkimusta. Rohkaisin pienen suruajan jälkeen mieleni ja kyselin vainajan jättämän aineiston perään. Sovimme tapaamisen ja erittäin mukavan kohtaamisen jälkeen huomasin tarjolla olevan vähintäänkin puolisen sataa mappia siistejä, järjestyksessä olevia muistiinpanoja. Näistä melkoinen osa oli puhtaaksikirjoitettuja rippikirjoja, henkikirjoja ynnä muita dokumentteja. Kaikki paikkakuntakohtaisesti luetteloituna ja kaikin puolin helposti lähestyttävinä.

Lisäksi tietokoneelta löytyi kymmeniä tuhansia nimiä käsittävä tietokanta, joka mappiarkiston tavoin sisälsi erittäin pikkutarkkaa tietoa.


Vainajan omaiset ovat valmiit antamaan pois kaiken edellä mainitun, mutta esimerkiksi Suomen Sukututkimusseuralla ei tällä hetkellä ole valmiuksia ottaa materiaalia vastaan muilta osin kuin tuon sähköisen tietokannan kohdalta.

Niinpä otin yhteyttä Keski-Suomen maakunta-arkistoon ja ainakin näillä näkymin saamme mapit talteen sinne. Lisäksi pistin kyselyn SSHY:lle mahdollisuudesta digitoida koko aineisto sähköiseen muotoon.

Kaikki on siis kunnossa vai onko?

Ongelmaksi nimittäin muodostuu omassa mielessäni se, että kuka tuota tietokantaa ja materiaalia saa käyttää. Maakunta-arkistolla on luonnollisesti omat pelisääntönsä, mutta itselleni muodostuu ongelmaksi vainajan oman tahdon määrittäminen. Hän ei tiettävästi koskaan maininnut asiasta mitään, joten emme voi faktuaalisesti tietää haluaako hän esimerkiksi sähköisen tietokantansa tulevan yleiseen käyttöön vai ei. Sama koskee perinteisellä kirjoituskoneella huolellisesti kirjoitettuja satoja liuskoja erityisesti Keski-Suomen alueen rippikirjoja.

Asiaa ei voi enää tässä tapauksessa muuksi muuttaa, mutta ehkäpä me edelleen maan päällä tallustavat sukututkijat muistamme kertoa omaisillemme harrastuksestamme. Sekä ennen kaikkea siitä, mitä kaikelle kootulle materiaalille pitää tehdä meidän kuolemamme jälkeen.

Voisiko Suomen Sukututkimusseura olla apuna ja laatia eräänlaisen sukututkimustestamentin? Siinä määriteltäisiin kenelle aineisto tarvittaessa luovutetaan ja millaisin käyttöoikeuksin. Kun on kyse omaan käyttöön amatöörivoimin tehdystä materiaalista, on luonnollista olettaa sen sisältävän myös jonkun määrän virheitä. Absoluuttista totuutta tuskin on kenellekään tarjota. Mutta toivottavasti tämän faktan ei anneta liikaa häiritä, sillä olisi perin surullista kuulla vuosikymmenten työn katoavan bittitaivaiseen tai savupiipusta taivaan tuuliin.................


Juha Vuorela

Keskisuomalaissukujen tarinat

Jouluaaton aaton suruviesti pysähdytti. Saarijärveläissyntyinen kirjailija Harri Tapper oli poissa. Keskisuomalaiset olivat menettäneet oman sanataiturinsa. Aikoinaan suomen kielen ja kirjallisuuden opintoja tehdessä Tapper osoittautui virkistäväksi poikkeukseksi suomalaiskirjailijoiden joukossa. Kertoja, joka kirjoitti läheistä, tuttua kieltä. Hänen teksteissään paikallinen kansanluonne ja huumori kypsyivät vahvoiksi tarinoiksi. Suvun esivanhempien toiminta sai niissä selityksensä:

”Viitasaariset eivät saaneet selville sitä, miksi Mikko Mikonpoika perheineen oli lähtenyt. Jonnekin kuitenkin olette menossa. Nokka näyttää tietä. Jokainen menee johonkin, paitsi vorokin ajaja, joka pyörii paikallaan. – – Ihmiset eivät olleet tienneet, miksi Tapperit olivat muuttaneet Saarijärvelle. Mikko Mikonpoika oli selittänyt, että he olivat tulleet vaistonsa ohjaamina. Vaisto oli käskenyt ja onni ohjannut.”

Tapperin vuonna 2002 julkaistu romaani Pitkäsuisten suku liittyi hänen sukuaan ja esivanhempiaan tarkastelevien teosten sarjaan. Kirja kuvaa sitä, mistä kaikki sai alkunsa. Pitkäsuisten suku on paitsi tapperilaista kielellistä ilottelua, myös kaunokirjallinen sukututkimus omista juurista. Tapper tarkastelee siinä riemastuttavalla tavalla keskisuomalaisuuden syntyä, kehitystä ja kasvua, teemaa jota harvoin käsitellään suomalaisia identiteettejä ikuistavassa romaanikirjallisuudessa. Karjalaisten ja pohjalaisten kaltaisten vanhojen ja vahvojen kansanheimojen rinnalla muita nuoremmasta keskisuomalaisuudesta on oltu vähemmän kiinnostuneita. Keskisuomalaisuutta ei välttämättä edes aina mielletä miksikään heimoidentiteetiksi. Koko käsite ”keskisuomalainenkin” on otettu käyttöön vasta 1850- ja 1860-luvuilla.

Tapperin teoksen tarinallisuutta korostaa sen verraton kieli, kuin suoraan vanhan tuvan penkiltä, uunin lämmittämän ja hämärän huoneen perukoilta kuuluva kokeneen tarinaniskijän ääni, joka johdattaa kuulijat entisiin aikoihin. Pitkäsuisten suku -romaani kertoo Tapperien esivanhempien tarinan 1700-luvulta aina kirjailijan itsensä syntymäyöhön vuonna 1929. Kirjan kantavana teemana on pohjalaissukujen jälkeläisten vaellus Sisä-Suomeen ja yhdistyminen pääasiassa savolaista alkuperää olevien sukujen kanssa. Tuolloin törmäävät toisiinsa erilaiset kielet, luonteet ja kokonaiset elämäntavat.

”Pitkäsuisten suku” herättää lukijan pohtimaan, miten sukututkimuksellisista aineksista voidaan rakentaa (kauno)kirjallisuutta. Harri Tapper perustaa romaaninsa kuvauksen sukututkijoiden tapoihin saada tietoa esivanhemmistaan. Romaaninsa loppuun hän on liittänyt tutkijamaisesti esipolvikaavion, jota ei ole voitu koota ilman kirkonkirjoista saatuja tietoja. Tapper ei ole kuitenkaan tyytynyt pelkästään arkistojen tietoihin esivanhemmista ja heidän jälkeläisistään. Vanhimpiin sukupolviin asti myöskään perheen sisäinen muistitieto ei ole enää yltänyt, joten hän on lisännyt heidän elämäntarinoihinsa sopiviksi katsomiaan piirteitä. Moni sukuaan tutkiva haluaisi mielellään tietää, mistä ja keneltä esivanhemmalta mikäkin suvussa piilevä tai sukututkijalla itsellään oleva ominaisuus periytyy. Siten esivanhempien fiktiivinen luominen on oikeastaan sitä, että heihin liitetään sellaisia ominaisuuksia, joiden uskotaan periytyneen jälkipolville juuri heiltä. Mikä tieteellisessä mielessä olisikin luvatonta, on sukuromaanissa enemmän kuin välttämätöntä, jotta tarinan jännite säilyy.

Missä sitten kulkee faktan ja fiktion raja, kun puhutaan tai kirjoitetaan suvun menneisyydestä? Tutkijalle on selvää, että menneisyyttä ei sepitetä omasta päästä, mutta kaunokirjailijalle se on enemmän kuin suotavaa. Siten nimistä kirkonkirjoissa tulee eläviä ja todellisempia ihmisiä, joiden vaiheita ja toimintaa nykyihmisen on helpompi ymmärtää, vaikka eri aikakausia erottaisi useampi vuosisata. Hyvä tarina tekee kuitenkin historiasta kiinnostavaa, opettavaista ja ikimuistoisempaa, ja siksi kaunokirjallista sukututkimusta tarvitaan tieteellisen rinnalle. Kuten Tapper sen itse ilmaisi: ”Tahdomme täälläpäin uskoa taruun. Tarutta ei elä.”

Kirjoittaja on Sofia Kotilainen, seuran hallituksen jäsen.

Lähteistä ja niiden luotettavuudesta

Ei ole kuin muutama päivä, kun saimme lukea, että edesmenneellä valtiomies Johannes Virolaisella olisi ollut länsimaisia tiedustelupalveluyhteyksiä erään historiantutkimuksen mukaan. Kun juttua luki hieman eteenpäin, niin kyseessä oli vain oletus. Epäillä kuitenkin saattaa, että tähän edelleen viitattaessa, helposti unohtuu, että kyseessä on vain oletus.

Uskoisin, että useimmat meistä pysähtyy aika ajoin pohtimaan niin sukututkimuksen kuin historiankirjoituksen luotettavuutta. Alkuperäisten lähteiden tai niiden eriasteisten kopioiden luotettavuus vaihtelee jonkin verran, mutta viranomaisten kirjaamissa asioissa on kuitenkin harvoin tietoisia virheitä. Huolimattomuus virheitä kylläkin. Tiedon luotettavuus alkaa kuitenkin heti laskea, kun ei pysytä alkuperäisessä tiedossa tai kun sitä ryhdytään yhdistämään johonkin muuhun tietoon ja tekemään tulkintoja.

Sukututkimus- ja historiallinen kirjallisuus sisältää koko joukon tutkimuksia, joissa aina silloin tällöin esitetään epäilyksiä, että alkuperäislähteitä olisi tietoisesti vääristelty. Tällainen tilanne tulee usein eteen, jos kirjoittajan oletukset ja lähteet ovat ristiriitaisia. Vaikka kyseessä olisi kuinka tunnettu historiankirjoittaja hyvänsä, joutuu lukuja pohtimaan onko tulkitsija vai alkuperäislähde oikeassa. Näissä tapauksissa kuitenkin on tavanomaista, että historian tulkitsijan mielipide lähtee elämään omaa elämäänsä viitteiden kautta ja hyvin harva tutkija lopulta lähtee tarkastamaan alkuperäislähteitä, joka on valitettavaa.

Ehkäpä yleisin tulkintavirhe, johon itse olen törmännyt on sellainen, jossa alkuperäiseen asiakirjatietoon on liitetty oletus ja tekstiin on sijoitettu viite, ikään kuin se oletus olisi myös alkuperäislähteessä. Tällainen viite lähtee elämään herkästi totuutena ja osassa tapauksia se voikin olla totta. Lukija ei osaa epäillä tällaista sudenkuoppaa mitenkään, ilman että kävisi itse katsomassa alkuperäislähdettä.

Viittaaminen onkin erittäin vaikea taitolaji, johon ei oikeastaan kukaan opeta ja akateeminen maailmakin on lähinnä kiinnostunut siitä, että teksti näyttää viitteiden osalta muodollisesti oikealta. Erittäin harvoissa tapauksissa viittauksia lähdetään tarkastamaan, koska se on aivan liian työlästä.

Kun oma taustani on luonnontieteissä, niin olen joutunut kohtuullisen paljon tekemisiin luotettavuustekniikan kanssa. Uskoisin hallitsevani luotettavuustekniikan perusteet ja matematiikan kokolailla hyvin.

Periaatteessa kaksi yhtäpitävää lähdettä ovat rinnakkaisvarmistuksia, jossa niiden luotettavuus on:

- P(kokonaisuus) = 1 – lähteiden epäluotettavuuksien tulo

Kun taas kytkemme kaksi tietoa yhteen, niiden luotettavuus on sarjatulo:

- P(kokonaisuus) = tiedon(1) luotettavuus x tiedon(2) luotettavuus

Matemaattisesti asia on yksinkertaista, mutta ongelma tulee lähteen ja/tai yksittäisen tiedon arvottamisessa. Esim. takavuosina jaksettiin toistuvasti mainita, että Hiskiiseen ei pidä yksistään luottaa, vaan asia olisi aina tarkastettava alkuperäisistä historiakirjoista. Oikeasti kuitenkaan kyse ei ole vain Hiskiistä, vaan siitä, että luotettavuus paranee oleellisesti, jos on kaksi toisiaan tukevaa alkuperäislähdettä tai niiden kopiota - siis em. rinnakkaisvarmistus.  Hiskiissä on tietenkin enemmän virheitä kuin alkuperäisissä asiakirjoissa, mutta jos tarkastettava asia on samoin Hiskissä ja rippikirjoissa, olemme rinnakkaisvarmistuksessa, josta vielä on karsittu pois se, että tiedot olisivat eri tavoin. Kyseessä on matemaattisesti erittäin varma todistusketju, sillä virhe edellyttäisi, että se olisi molemmissa lähteissä.

Historiallinen todellisuus sukutukijan edessä kuitenkin aukeaa monesti epävarmana. On joukko saman nimisiä, joita ei erota toisistaan tai sopivan niminen, jota ei varmuudella voi yhdistää oikeaan henkilöön. Historiassa emme voi edes luottaa sukulaisuus ilmaisuihin, koska ne olivat historiassa löyhempiä kuin nykyisin. Tähän ongelmaan ei auta mikään muu kuin lisätiedon löytäminen. Jos sitä ei löydy, on tieto esitettävä epävarmana oletuksena tai jättää huomiotta kokonaan.

Meitä jokaista sukutukijaa on varoiteltu löyhistä päätelmistä harrastuksemme parissa. Sukututkimuksessa onkin erittäin suuri houkutus poiketa objektiivisuuden kaidalta tieltä subjektiivisiin päätelmiin. Tuloksena on roskatukimusta ja sukupolvikaavioita, joiden luotettavuusarvo on hyvin lähellä nollaa, jos matkalle sattuu yksikin löyhä oletus. Ratkaisuksi on usein tarjottu huolellisesti tehtyjä viitteitä, mutta nekään eivät auta, jos viitattu lähde viitatun tiedon osalta ei pidä paikkaansa. Netissä julkaistut sukupolvikaavio ovat usein erittäin epäluotettavia ja ne kannattaisi tyystin unohtaa. Painettu sana sen sijaan usein on selkeästi harkitumpaa, vaikka kaiken kattavia luotettavuus arviota on vaikea antaa.

Mitä kauemmin olen itse harrastanut sukututkimusta, sitä voimakkaammin olen kuitenkin alkanut epäillä kaikkea painettuakin sanaa. Viitteet näyttäisivät olevan erittäin vaikea laji, sillä kovin monen viitteen sanamuoto ei erittele itse viitattua tietoa ja siihen mahdollisesti sisältyvää oletusta.

Meidän sukututkijoiden onneksi digitaalinen maailma on avannut eteemme valtaisan määrän alkuperäislähteitä, joka auttaa tekemään parempaa ja luotettavampaa sukutukimusta, kunhan vain jaksamme kirjoittaa tulkintamme täsmällisesti. Emme ole enää siinä määrin historian auktoriteettien armoilla kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Meistä jokainen voi tarkastaa miltei kaikki viitteet digitaalista lähteistä ja toivottavasti tämä vie sukutukimusta aimo harppauksen eteenpäin.

Täysin virheetöntä sukutukimusta ei ole kaiketi vielä tavattu, mutta edellytykset sellaisten tekemiseen on oleellisesti parantuneet, koska alkuperäislähteet ovat avoimimmin nähtävissä.

Itse toivoisin, että sukututkimuksen luottavuudesta ja hyvistä menetelmistä kirjoitettaisiin enemmän kunnolla perusteltuja artikkeleita, jossa pohdittaisiin talonpoikaisjärjellä historian kirjoittamisen luotettavuutta. En kaipaa tieteellistä liturgiaa, jonka alle helposti peittyy myös epäluotettavuutta. Kun olemme harrastajia, meitä ei kiinnosta se, että asiat ovat muodollisesti oikein vaan ainoastaan se, että objektiivisesti emme tekisi suuria haksahduksia.