Täydennyksiä kirkonarkistojen tuhoutumisiin

Alavuden vanha kirkko palaa pääsiäisaamuna 7.4.1912. Kuvaaja: Juhani Ahtiluoto. Kuva: Museovirasto.

Sukututkijan tärkeimmät tiedonlähteet ovat kirkonkirjat. Usean suomalaisen seurakunnan kirkonkirjoissa on kuitenkin aukkoja, kun kirkonkirjoja on tuhoutunut sotien ja tulipalojen seurauksena.

Suomalaisten kirkonarkistojen tuhoutumisista on Osmo Durchman julkaissut perusteellisia selvityksiä Suomen Sukututkimusseuran aikakauskirja Genoksessa numeroissa 1-2/1932, 3-4/1932, 1-2/1933, 3/1933, 2-3/1934, 4/1934, 1-2/1936, 2/1944 ja 3/1944. Tietoja on käytetty muun muassa HisKin lisätietoja seurakunnasta -osiossa. Durchmanin selvitykset koskivat kaikki ennen vuotta 1939 tapahtuneita tuhoutumisia. Tämän jälkeen erityisesti Karjalan eri kirkonarkistot kokivat suuria menetyksiä viime sotien, erityisesti talvisodan, aikana. Tähän on tuonut lisävalaistusta Anna Saarikon äskettäin Turun yliopistossa valmistunut tutkimus.

Syksyllä 1939 sodan uhkan kasvaessa tuomiokapituli ohjeisti evakuoimaan Karjalan kirkonarkistoista arvokkaimmat osat (ennen vuotta 1820 kertynyt aineisto) Vaasan maakunta-arkistoon. Tätä nuoremmat kirkonkirjat ehdotettiin siirrettäväksi, mutta kunkin kirkkoherran oman harkinnan mukaisesti.

Kirkon viranomaiset eivät pääsääntöisesti uskoneet sodan mahdollisuuteen, jonka vuoksi vain harvat rajan lähellä sijainneet seurakunnat lähettivät kaikki arkistoaineistonsa turvaan syksyn 1939 aikana. Tähän oli syynä myös se, että seurakunnat eivät olleet saaneet yhtenäistä ohjeistusta suojeltavista ja siirrettävistä aineistoista. Niinpä käytännössä yksityisellä kirkkoherralla oli suuri valta siihen, mitä kaikkia kirkonkirjoja lopulta säästyi myöhemmälle tutkimukselle.

Koska seurakunnissa ei sodan syttymistä pidetty todennäköisenä, arkistojen siirto saatettiin nähdä liian vaivalloisena tai kalliina toimenpiteenä. Lisäksi jotkut kirkkoherrat halusivat pitää kirkonkirjansa lähellä, koska niitä tarvittiin virkatöissä. Kun sota kuitenkin syttyi, jouduttiin monessa Karjalan seurakunnassa tekemään kiireellisiä arviomäärityksiä, sillä vain osa asiakirjoista voitiin ottaa mukaan. Osa oli jätettävä alttiiksi tuhoutumiselle tai vihollisen käsiin. Joillakin paikkakunnilla kirkonkirjoja piilotettiin kellareihin ja maakuoppiin. Suojärvellä kirkonkirjat kätkettiin hautausmaahan.

Suojärveläiset olivat onnekkaita, sillä kun alueet vallattiin takaisin vuonna 1941, kirkonkirjat löytyivät kätköpaikasta. Sen sijaan useita kirkonarkistoja oli tuhoutunut talvisodan eri vaiheissa. Esimerkiksi pommituksissa arkistoja katosi muun muassa pappiloiden tuhoutumisten yhteydessä. Piilotetuista ja vihollisen haltuun päätyneistä kirkonarkistoista osan tiedetään myös tuhoutuneen. Pieni osa jäi vihollisen sotasaaliiksi ja on nykyisin käytettävissä Venäjän eri arkistoissa.

Karjalan seurakunnista suurin osa menetti ainakin joitakin osia kirkonarkistoistaan. Vain Harlun, Hiitolan, Jääsken, Korpiselän, Lumivaaran, Ruskealan, Seiskarin ja Värtsilän seurakuntien kirkonkirjat saatiin pelastettua kokonaan. Esimerkiksi Viipurin kaikki seurakunnat, tuomiokirkko-, ruotsalainen ja saksalainen seurakunta, kärsivät suuria arkistomenetyksiä. Poikkeuksellista oli, että ruotsalaisessa seurakunnassa laadittiin vuosina 1940–1949 uusi rippikirja virkatodistusten ja väestörekisteri-ilmoitusten perusteella. Niin ikään saksalaisessa seurakunnassa laadittiin uusi kirkonkirja seurakuntalaisten antamien tietojen pohjalta.

Jatkosodan aikana Karjalan seurakuntien aineistoja ei juurikaan enää tuhoutunut. Esimerkiksi aiemmin on oletettu, että Viipurin ratapihalla olisi tuhoutunut kesäkuussa 1944 iso määrä suomalaisia asiakirjoja. Uusin tutkimus sijoittaa aineistojen tuhoutumisen talvisodan ajalle, jolloin esimerkiksi Viipurin tuomiokirkkoseurakunnan arkistoa tuhoutui palavaan rautatievaunuun. Tuhoutuminen oli kyllä lähellä kesäkuussakin 1944, mutta tuomiokapitulin ja muuta kirkonarkistoa saatiin pelastettua aivan viime hetkellä.

Etenkin karjalaisia sukuja tutkivat sukututkijat kaipailevat edelleen aukkokohtien täytettä ja kadonneita kirkonkirjoja on viime aikoina yritetty jäljittää etenkin Venäjän alueen arkistoista. Osmo Durchman teki aikoinaan erinomaisen kartoituksen kirkonarkistojen tuhoista. Nyt olisi viimein aika jonkun laatia päivitetty versio kaikista tuhoista ja täydentää se viime sotien kirkonarkistojen tuhoilla. Sukututkijoiden lisäksi se palvelisi myös paikallishistoriantutkimusta.

Jukka Partanen

Mitä yhteyttä on kylän kaavoituksella ja sukututkijalla?

Esimerkkejä kylän asukasmäärän muutoksiin vaikuttaneista tekijöistä.

Tänä keväänä eteeni tuli jälleen uudenlainen mahdollisuus hyödyntää suku- ja asutushistorian tutkimusten tuloksia. Kunnan kaavoituspuolella käynnistettiin esiselvitys siitä, pitäisikö kotikylälle laatia osayleiskaava. Tämä kun on tällaista maaseutumaista aluetta osana kaupunkia, mutta ilman sen tarkempaa kaavaa.

Osana alustavia selvitystöitä erään ammattikorkeakoulun maanmittaustekniikan yleiskaavoituskurssin opiskelijat saivat harjoitustyönään laatia kukin oman osayleiskaavaluonnoksensa ja esittää siinä ideoitaan uusien asutustonttien kohdentamisesta sekä muun muassa palveluiden ja virkistysalueiden sijoittamiseksi kartalle.

Opiskelijoille tarvittiin kuitenkin tietoa heille ennestään tuntemattomasta kylästä, joten kurssin alkuvaiheessa sain kyläyhdistyksen puolesta tehtäväkseni laatia heille kylän yleisesittelyn. Tämän taustalla olivat jo aiemmin tekemäni tutkimukset kylän asutushistoriasta, joten tyhjästä ei tarvinnut nyhjästä. Sitä varten olin jo penkonut kirkonkirja- ja henkikirja-aineistoja sekä monenlaisia kiinteistötoimituksiin liittyviä lähteitä. Suomen Sukututkimusseuran digitaalisia lähteitäkin tässä työssä oli tutkimusvaiheessa tarvittu.

Kyläesittelyssä kävin läpi esimerkiksi sen, milloin ja miten kantatilat olivat syntyneet sekä miten isojako, uusjako ja torpparilaitoksen synty olivat vaikuttaneet niihin. Vanhoista kartoista kävi ilmi, miten aluksi oli yksi yhteinen ja tiivis kyläkeskus, ja viljelykset sen ympärillä. Kaikenlaisten kauppa- ja perinnönjakokuvioiden jälkeen tilojen maat alkoivat olla osittain pirstaleisina lohkoina, joita järjesteltiin uusiksi isossajaossa ja uusjaossa. Myös joitakin taloja kaikkine rakennuksineen jouduttiin siirtämään erilleen entisiltä sijoiltaan. Kun taloihin alkoi syntyä torppia, jotka itsenäistyivät 1800-luvun lopulta lähtien ja kiihtyvällä tahdilla vuonna 1918 syntyneen lain vuokra-alueiden lunastamisesta astuttua voimaan, talojen maa-alueita jaettiin uudelleen. 

Kylän läpi kulki aikoinaan myös rautatie 1900-luvun alkupuolelta 1960-luvulle asti ja sillä oli oma pieni asemansa. Sen ympärille syntyi Asemankulma eli toinen kyläkeskus ja 20–30 pientä tonttia uutta asutusta, jonka asujien elanto ei enää perustunutkaan maa- ja metsätalouteen. Kun rautatie lakkautettiin, alkoi väkeä muuttaa pois ja alue jäi lopulta pääosin vapaa-ajan asunnoiksi.

Siirtoväen asutus toi jälleen uusia lohkomistarpeita vuodesta 1945 lähtien. Tällöin syntyi muutaman kymmenen hehtaarin tiloja, jotka jälkikäteen tarkasteltuna eivät olleet kovin elinkelpoisia. Uudisraivaajasukupolven jälkeen nuoremmat ikäluokat eivät juurikaan jääneet tiloille, vaan muuttivat työn perässä pois. Perikunnat myivät aikanaan tilan tai ainakin pellot ja metsät. Osa tiloista jäi vapaa-ajankäyttöön ja osa asumattomaksi. 

Kylässä on muutamia pikku järviä, joiden ympärille alkoi ilmaantua kesämökkejä 1950-luvulta lähtien. Alkuun ne olivat vain kesäkäyttöön soveltuvia, vaatimattomasti varusteltuja rakennuksia, mutta myöhemmin varustetaso kasvoi. Etätyöaikaan asutusta on alkanut olla ympäri vuoden. Myös jotkut vanhat tilakeskukset ovat saaneet uusia asukkaita, jotka ovat ryhtyneet kunnostamaan vanhaa rakennuskantaa entiseen loistoonsa.

Tämä historia on luonut kylästä sen, mikä se on nyt. Asutusta on syntynyt eri aikaan, eri lähtökohdista ja se on erilaista eri puolilla kylää. Jos mietitään, mihin uutta asutusta pitäisi suunnata tulevaisuudessa, on tarpeen tuntea tämä historia.

Margit Lumia

Polkupyörätehtailija Kustaa Merilä

Kaksi miestä polkupyörineen Turussa noin 1900. Kuvaaja Visi Korsström. Kuva: Museovirasto.

Isoisäni, suutari ja kenkäkauppias Karl Ludvig Terho (alk. Johansson, 1872–1949) ja polkupyörätehtailija, teollisuusneuvos Kustaa Edvard Merilä (1875–1961) olivat tuttavia keskenään. He olivat suunnilleen saman ikäisiä, muuttivat Turkuun (isoisäni Paraisilta, Kustaa Mietoisista) 1890-luvun lopulla ja valmistivat kulkuvälineitä. Molemmat olivat myös innokkaita biljardin pelaajia ja mahdollisesti heidän tuttavuutensa olikin biljardisalin peruja.

Isoisäni täyttäessä 50 vuotta lokakuussa 1922 onnittelukäynnille saapui myös tehtailija Merilä tuoden lahjaksi parin kynttilänjalkoja. Arabian valmistamat suurikokoiset, tummat, pronssinvärisellä köynnöksellä koristellut rumilukset periytyivät aikanaan isälleni. Nykyisin ”Merilän Kustun kynttilänjalat” ovat allekirjoittaneen omaisuutta. Niiden paikka on korkealla kirjahyllyn päällä, mistä eivät turhan usein silmiin osu.

Kustaa Edvard Merilä syntyi Mietoisissa Katavaisten Merilän tilallinen Kustaa Heikki Kustaanpojan ja Loviisa Simontyttären perheeseen. Hän kävi kansakoulun ja kansanopiston rakentaen siinä ohessa ensimmäisen polkupyöränsä kyläseppä Hollménin pajassa Mietoisissa. Pyörässä oli iso ja korkea etupyörä, kuten siihen aikaan oli tapana. Kumeja ei vanteiden ympärillä ollut, vaan niiden paikalla olivat köydestä ja nahasta tehdyt korvikkeet.

22. huhtikuuta 1898 Kustaa Merilä ilmoitti sanomalehdissä avanneensa Turussa ”Maariankadulla numerossa 1 herra kauppias Törnrothin kivirakennuksessa hyvin varustetun Polkupyöräliikkeen”. Alkupääoma oli vaatimaton ja liikkeessä oli vain kolme työntekijää. Ensimmäiset polkupyörät koottiin ulkomailta tuotetuista osista. Kuljetusmatkat ja monet välikädet nostivat tuontipyörien hintaa ja Merilä päättikin vuonna 1900 ryhtyä itse valmistamaan pyöriä tuotemerkillä Olympia. Siitä tuli tunnettu ja suosittu pyörämerkki vuosikymmeniksi.

Kustaa Merilä perusti vuonna 1904 Kaarinan (nykyisin Turun) Nummenmäelle, Kirkkotien varrelle Suomen ensimmäisen polkupyörätehtaan nimeltä Suomen Polkupyörä- ja Konetehdas Oy. Tehdas laajeni nopeasti työllistäen 1930-luvulla jo noin 400 henkilöä ja pyöriä valmistui 40 kappaleen päivävauhtia. Vuosien varrella Merilän yritys valmisti pyörien lisäksi monenlaisia oheistuotteita, joista useimmat liittyivät liikuntaan ja urheiluun.

Tuotannon ohella Merilä huolehti myös pyörien jakelusta. Ensimmäinen sivuliike avattiin vuonna 1903 Tampereelle; 1930-luvun lopulla liikkeitä oli 15 eri puolilla maata. Tehdas pysyi pystyssä yhtä kauan kuin perustajansakin. Merilän kuoltua vuonna 1961 valtio haki tehtaan konkurssiin verovelkojen takia.

”Merilän Kustu” oli värikäs persoona ja hän on yksi niistä turkulaisista, joista on jäänyt elämään kasku poikineen. Kerrotaan, että tehtaalta lähti etenkin 1930-luvun pulavuosien aikaan työntekijöiden mukana melkoinen määrä polkupyörän osia, joista sitten koottiin tehtaan ulkopuolella kokonaisia pyöriä. Merilä oli tästä tietoinen ja yritti parhaansa mukaan valvoa työntekijöitään, joskin huonolla menestyksellä. Kerran Merilä taas seisoi tehtaan portilla työväen lähtiessä kotimatkalle työpäivän päätyttyä. Tehtailijan huomio kiintyi erään työmiehen uutuuttaan kiiltelevään pyörään, jossa kuitenkin oli vanha ja kulunut satula. Merilä katseli satulaa tovin pää kallellaan ja tokaisi sitten: ”Kyl sää siihe satulanki olsit voinu varasta”.

Pirjo Terho