Sukututkijan Joulukalenteri 2.12.2016

Ihmettelette ehkä kuka minua matkalla kyytii. No, tietenkin Korvatunturin oma ratsumies! Kyllä, Korvatunturi on ikivanha rustholli. Sen aputilana on Koiramäki jossain Punkalaitumen suunnalla.

Wittelsbachien kummat kuninkaat

Kun nyt kerran päädyimme tänne Baijeriin, voisimme pyytää audienssia Baijerin kuninkaan Ludvig II:n hoviin. Emme Müncheniin, vaan Füsseniin, Neuschwansteinin linnaan. Baijeria hallitsi vuosisatoja Wittelsbachien ruhtinassuku. Ludvig rakasti Wagnerin oopperoita ja rakenteli linnoja. Ei mitään pilvilinnoja, vaan todellisia loisteliaita linnoja jylhiin vuoristomaisemiin. Se vaatii rahaa – ja paljon. Kuninkaan tolkuton tuhlailu ja oudommaksi käyvä käytös huolettivat alamaisia. Ludwigin kerrotaan keskustelleen Ranskan kuninkaan Ludvig XIV:n patsaan kanssa ja ajelleen öisin vaunuillaan romanttisten linnojensa ympäristössä. Suku asetti miehen holhoukseen. Pian sen jälkeen entinen kuningas löytyi hukkuneena ja samoin tämän lääkäri.

Neuschwansteinin linna

 

Emme saa unohtaa, että Ruotsin kuningas Kaarle XII oli isälinjaltaan samoja Baijerin Wittelsbacheja kuin Ludwig. Jotenkin hämmentävää, että Kaarle XII oli todellakin patrilineaarisesti Wittelsbach. Hänet samaistetaan niin voimakkaasti Ruotsin Vaasa-sukuun.

Klikkaa sukutaulu suuremmaksi

Toki muistamme myös Ludvig II:n ylimaallisen kauniin serkun, Itävalta-Unkarin keisarinnan Sissin, joka oli omaa sukua Wittelsbach. Molemmat kauniita ja – kummallisia. Jotkut nimittivät sitä sukurasitteeksi. Liikaa serkusavioliittoja Wittelsbachien ja Itävallan Habsburgien välillä. Omalla tavallaan erikoinen oli myös Kaarle XII, Ruotsin sankarikuningas, joka uhrasi kaiken sodalle ja kuoli luotiin Norjan tuntureilla. Ja jätti kassan valtion tyhjäksi kuten myöhemmin Ludwig. Keisarinna Sissin surmasi italialainen anarkisti. Surullinen loppu kaikilla kolmella Wittelsbachilla.

Onko heissä yhdennäköisyyttä?

 Füssen, Baijeri 2.12.

Teitä Tervehtii

Arkistopeikko Lussi

Sukututkijan Joulukalenteri 1.12.2016

Joulupukki teki marraskuussa päätöksen ja käski minut matkalle. Vietän kuulemma ihan liikaa aikaa arkistoissa maan alla. Minun pitäisi kiertää maapallo ja raportoida hänelle ja tontuille sekä 100-vuotisjuhlaan valmistautuvalle Suomen Sukututkimusseuralle siitä, millaisia sukutarinoita maailmalta löytyy. Jokaisella on tarina ja jokaisella suvulla on Joulupukin mukaan montakin tarinaa. Lupasin etsiä sellaisia.

Ketsuppia, kiinteistöjä ja presidentti

Saavumme Kallstadtiin, idylliseen pikkukylään Saksan Rheinland-Pfalzin osavaltioon, jota ympäröivät runsaat viiniviljelykset. Asukkaita vähän päälle tuhat. Tuskinpa oli sitäkään vuoden 1789 tienoilla.

Vuonna 1789 nuori aviopari Johann Paul ja Maria Elisabeta ihastelivat vastasyntynyttä poikaansa Pfalzin metsäseudun reunamailla. Vasta reilun vuoden ikäinen Charlotta-tytär haparoi ensi askeleitaan. Suku oli saanut elantonsa viinitarhoista jo 1600-luvulta lähtien, vaikka sen oletettu kantaisä Hanns Drumpft olikin alueelle vuonna 1608 asettunut lakimies. Mahtoivatko vanhemmat tuumia mitä näistä kahdesta lapsesta tulisi? Millaisia palasia he olisivat pitkässä sukupolvien ketjussa?

Kallstadt

Charlotta avioitui aikanaan Johan Georg Heintzin kanssa ja sai oman perheen. Vuodet vierivät, vuosisadat kulkivat. Ja miten kävi: pikkuserkukset päätyivät Kallstadtista 1800-luvun lopulla siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin paremman elannon toivossa. Charlotta Trumpin pojanpoika Henry John Heintz perusti yhtiön nimeltä H.J. Heinz Company ja hänestä tuli miljonääri. Heinzin ketsuppi on kaikille tuttu. Johannes Trumpin pojanpoika Friedrich Trump taas ryhtyi perustamaan ravintoloita ja hotelleja. Ja loppu on tietenkin historiaa, mikä nähtiin Yhdysvaltojen presidentin vaaleissa viime marraskuussa: Donald Trump.

Siinäpä on nyt Kallstadtin asukkailla ihmettelemistä kerrakseen… kaksi amerikkalaista miljonääriä samasta pikkukylästä ja samasta suvusta! Tätä sattumaa ihmetelessä saa melkein ketsupit rinnuksille!

Klikkaa sukutaulu suuremmaksi

Kallstadt, Baijeri 1.12.

Teitä tervehtii

Arkistopeikko Lussi

Kuvat: Wikimedia Commons, ellei toisin mainita

Paikka, jossa seisot, on pyhä maa

Vietin lapsuuteni pienellä paikkakunnalla Turun seudulla. Kuntana ja seurakuntana se on jo jäänyt isompien jalkoihin. Eikä iso osa lapsuuden maisemistakaan ole säilynyt sellaisenaan. Joka kerta paikkakunnalla nykyään käydessäni asetan ikään kuin lasit silmilleni, nähdäkseni kirkonkylän ja koulutien sellaisina kuin ne aikoinaan olivat. Puolen kilometrin päässä lapsuudenkodistani on puroksi kuivuneen joen mutkassa unohdettuna kuusiaidan ympäröimä paikka. Siellä oli yksi unohtumattomimmista leikkipaikoistamme, vuonna 1638 rakennetun vanhan saarnahuoneen paikka. Kuusiaidan suojassa on kivipaasi, josta voimme lukea otsikon sanat.

Perheelläni ei ollut tuolle paikkakunnalle juuri muita kytköksiä kuin isän Karjalasta evakkona saapuneet pikkuserkut, joiden luona isä oli joskus ollut kesärenkinä. Isovanhempani olivat jo nuoruudessaan lähteneet kotiseuduiltaan, mistä syystä meillä ei ollut selkeää kuvaa paikasta, jossa juuremme olisivat. Vanhempieni perheissä oli vietetty liikkuvaa elämää. Liekö tämä sitten ollut suurimpana syynä siihen, että itselleni vuosien mittaan kehittyi pakkomielle paikkoihin, maisemiin ja maaperään. Kehitin selviytymisstrategian, tavan työntää juureni sinne missä kulloinkin asuin.

Toisaalta, kun pikkupoikana aloin tonkia juuriani, halusin aina myös sijoittaa ne kartalle. Kulkiessani Turun kaduilla, huomaan usein ajattelevani, kuka esi-isistäni ja äideistäni oli missäkin korttelissa asunut 1600- tai 1700-luvuilla. Asemakaava on palon ja uudelleenrakentamisen myötä muuttunut, mutta vanhat katu- ja korttelirajat elävät täälläkin mielessäni. Työni vuoksi liikun paljon junilla. Tuntuu hyvältä kyetä junan ikkunasta hahmottamaan, missä oli se Isonkyrön kylä, josta isoisäni isoäiti suurten nälkävuosien jälkeen lähti etelään piikomaan. Samalla herää monia kysymyksiä. Miten ja kenen kanssa hän pitkän taipaleensa taittoi? Pitikö hän enää koskaan yhteyttä entisiin naapureihinsa?

Nykyään monet harrastavat geokätköilyä. Itselleni jalkautuminen esivanhempien maisemiin tuottaa samankaltaista iloa. Kun löytää jostain vanhan torpan kivijalan, on helpompi ymmärtää menneiden sukupolvien maailmankuvaa. Etäisyydet naapureihin tai kirkolle selittävät monia asioita. Joskus mielessäni mietin myös, millainen maisema on torpan ikkunasta avautunut. Onko jotain siitä periytynyt omaan sielunmaisemaani?

Juuret tarvitsevat maaperän. Minulle tuo menneiden sukupolvien työllä, huokauksilla ja rukouksilla täyttämä paikka on pyhä. Käynnit lukuisien sukujeni asuinsijoilla ovat samalla pyhiinvaelluksia. Ne auttavat ymmärtämään yksilöä niin osana yhteisöään ja erilaisia verkostoja, kuin myös tästä maaperästä kasvavana. Maantieteelliset ja luonnonolosuhteet ovat muokanneet ihmistä varmasti syvemmin kuin historialliset tapahtumat tai valtiorajat.

Jouni Elomaa

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Suomen Sukututkimusseuran huhtikuun 2016 Jäsenviesti Jalmarissa.