Korvaako verkossa käyty mielipiteiden vaihto kasvokkain käydyn keskustelun?

Sukututkimus on nykyisin helppoa, mutta samalla se on myös vaikeaa. Näin totesi Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja Teppo Ylitalo Seinäjoen valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä. Helppoudella Teppo tarkoitti sitä, että tutkimusta voidaan tehdä nykyisin kotisohvilta käsin oman tietokoneen avulla. Sen sijaan varsinainen sukututkimus vaatii edelleen tekijältään tietoa ja taitoa. Joidenkin mielestä tutkimustyö on tullut entistä vaikeammaksi, sillä verkon kautta käytettäväksemme tulee yhä enemmän uusia lähdekokonaisuuksia, joista valtaosa sukututkijoista ei ole aiemmin ollut tietoinen.

Muistan itse vielä hyvin ne vuodet, jolloin sukututkijat täyttivät arkistojen salit ja ne lukuisat keskustelut, joita kävin heidän kanssaan tutkimustöiden lomassa. Jäin nuorena tiedemiehenä kiitollisuuden velkaan usealle sukututkijalle heidän vinkeistään ja opastuksestaan eri lähteiden saloihin. Nykyisin tunnen tyytyväisyyttä siitä, että olen ikään kuin voinut maksaa takaisin velkaani välittämällä oppimiani taitoja edelleen uusille sukututkijoille.

Sukututkijoiden siirtyminen kotikoneidensa pariin katkaisi vähitellen yhteyteni useisiin vuosien saatossa tuttaviksi tulleisiin puurtajiin. Olen kuullut ja toki huomannutkin, että ne aikoinaan arkistoissa käydyt keskustelut ovat osaltaan siirtyneet myös verkkoon, eri keskustelupalstoille ja foorumeille. Mutta korvaako verkossa käyty mielipiteiden vaihto kasvokkain käydyn keskustelun? Ei varmasti, sillä kyllähän puhetta riitti muustakin kuin sukututkimuksesta. Ja mikä tärkeintä: ihminen on perusluonteeltaan sosiaalinen – ja sukututkijakin on ihminen.

Olen huomannut vetämieni sukututkijoille tarkoitettujen koulutustilaisuuksien aikana, miten yhteisöllisyys sukututkijoiden keskuudessa on vielä voimissaan. Samanlaista ilmapiiriä on havaittavissa muissakin yhteisissä kokoontumissa, kuten esimerkiksi valtakunnallisten sukututkimuspäivien aikana. Mutta sukututkimuksen harrastajien joukossa on myös sellaisia, jotka eivät halua tai eivät voi osallistua yhteisiin koulutus- tai muihin tilaisuuksiin. Hieno tekninen innovaatio, digitalisoituminen, saattaa siis olla myös vaara. Vaarana on syrjäytyminen muiden sukututkijoiden luonnollisista kontakteista.

Olisi hienoa, jos sukututkimusjärjestöt voisivat osaltaan vaikuttaa siihen, että sukututkijoille järjestettäisiin osallistuvaa ohjelmaa, joissa alan harrastajat pääsisivät tapaamaan ja tutustumaan toisiinsa sekä vaihtamaan ajatuksiaan muutoin kuin verkon ja sosiaalisen median välityksellä. Nämä voivat olla erilaisia koulutus- ja esitelmätilaisuuksia tai tutustumismatkoja. Ei niiden kaikkien tarvitse välttämättä suoraan liittyä sukututkimukseen, kunhan vain tutkijat saataisiin välillä pois jököttämästä tietokoneen äärestä.

Jukka Partanen

Suomen Sukututkimusseuran varapuheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Suomen Sukututkimusseuran maaliskuun 2016 Jäsenviesti Jalmarissa.

Elävien tiedot pois internetin sukupuupalveluista, jos ei ole lupaa!

Lähes joka kuukausi törmään tavalla tai toisella siihen, että internetin sukupuupalveluista löytyy julkisena elävien ihmisten henkilötietoja. Osalle toki on lupa – itsensähän sinne jokainen halutessaan voi laittaa - mutta liian monesti muiden tiedot ovat siellä ilman asianomaisen henkilön lupaa saati tietoa. Moni ei myöskään tule ajatelleeksi, että joillakin ihmisillä on sellainen työ, jossa on parempi, ettei kaikkea henkilötietoa ole löydettävissä niin helposti.

Usein on vaikeaa selvittää, miten voi saada omat tietonsa palveluista poistetuksi. Tähän on syynä mm. se, että palvelut ovat englanninkielisiä tai palveluntarjoajaan ei saa yhteyttä, ellei palveluun ole kirjautunut tai maksanut palvelusta ja joskus jopa ei silloinkaan. Toisinaan käy niinkin, että palveluun tiedot syöttänyt henkilö on jo edesmennyt. Joissakin palveluissa ei tahdo millään löytää helpdeskiä ja jos onkin, viesteihin ei vastata.

Internetin sukupuupalveluille on yhteistä se, että tiedon voi helposti parilla painalluksella siirtää omaan sukupuuhunsa tai kopioida toisen käyttäjän sukupuusta omaansa. Elävät henkilöt siirtyvät näissä palveluissa puusta puuhun siinä missä kuolleetkin ja sukupuupalveluissa tieto tosiaan leviää.

Jo ensimmäiseen sukupuun rakentamisessa niin tutkimuskohde kuin tiedon syöttäjä antavat myös kolmannelle osapuolelle eli palveluntarjoajalle mahdollisuuden hallita tietojen. Ja näin tosiasiallisesti tapahtuukin, kun tieto siirtyy aina vain uusille käyttäjille.

Oman sukupuun tiukatkaan yksityisyysasetukset eivät estä palvelun muita käyttäjiä näkemästä ainakin jotakin osaa tiedoista. Sanotaan, että ”se mikä nettiin laitetaan, se siellä leviää”.

Olen kuullut perustelun, jonka mukaan kirjastoissakin on sukukirjoja, joissa on eläviä henkilöitä ja sukukirjasta saa elävien tietoja laittaa myös internetinsukupuupalveluun. Näinhän se tietenkään ei ole, vaan henkilötietojen syöttämiseen internetin sukupuupalveluun täytyy aina olla jokaiselta elossa olevalta nimenomainen lupa.

On hyvä muistaa, että vuonna 2015 kehittyneissä maissa jo yli 80 prosenttia ihmisistä käytti internetiä. Sukukirjaa lukee pieni asiasta kiinnostunut ryhmä, mutta internetiä käyttää valtava määrä ihmisiä, vaikka toki vain pieni osa heistä eksyy näihin sukupuupalveluihin.

Mieleeni on tullut ajatus, että onkohan tulevaisuuden sukukirjoissa enää lainkaan elävien henkilöiden tietoja, koska pelkona saattaa olla niiden päätyminen yhteen tai useampaan internetin sukupuupalveluun. Kuinkahan moni tämän takia tulevaisuudessa kieltää henkilötietojensa käsittelyn sukututkimustarkoituksessa?

Olen törmännyt myös siihen, ettei palveluntarjoaja suostu poistamaan elävän henkilön tietoja tämän itsensä vaatimuksesta. Tiedon poistaminen pitäisi olla automaattisesti selvää, jos henkilö sitä itse pyytää. Miettimisen aihetta antaa myös se, jos sukupuupalveluun syötetään alaikäisten henkilötietoja ilman heidän suostumustaan tai tietoa asiasta. Entä jos sukupuun rakentaja kuolee? Kuinka perilliset voivat hallita sukupuuta?

Suomalaisen perustuslaillinen oikeus on määrätä, miten ja missä hänen henkilötietojaan käsitellään, joten edellä käsittelemiäni asioita asiaa ei voida pitää mitenkään vähäpätöisinä. Henkilötietolainsäädäntö antaa asiassa tarkempia määräyksiä, joista Suomen Sukututkimusseura laatimat sukututkimuksen käytännesäännöt antavat sukututkijoille selväsanaiset ohjeet. Emme tarvitse näistä asioista ennakkotapausta käräjiltä.

Tiedostan, että maalaan tällä kirjoituksella tiettyjä uhkakuvia, mutta on tärkeää, että tieto leviää ja asia otetaan vakavasti, että voimme olla vastuullisia sukututkijoita aloittelijasta konkariin.

Toivon myös, että paikalliset sukututkimusyhdistykset ja sukututkimusopettajat eri puolilla maata ottavat tehokkaammin asiakseen tiedottaa jäsenilleen ja oppilailleen siitä, kuinka tulee toimia oikein ja vastuullisesti.

Sari Heimonen
Sukututkija 

heimonensari.wordpress.com

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Suomen Sukututkimusseuran syyskuun Jäsenviesti Jalmarissa.

Suomen vanhin aatelissuku Blåfield täyttää 540 vuotta

Blåfieldin suku aateloitiin 540 vuotta sitten, marraskuun 12. päivänä 1476. Suku on vanhin Suomen Ritarihuoneeseen kuuluvista nykyisin elävien suvuista. Suvun vanhin tunnettu edustaja oli Bengt Jönsson, joka sai aateliskirjeen valtionhoitaja Sten Sturelta "osoituksena uskollisuudestaan ja palveluksistaan valtiota kohtaan". Rälssikirjeen mukaan suvun vaakunakilvessä on "sinisellä pohjalla leijonanpää, kieli ulkona, ja kaksi lippua kypärissä ja vesilehti kummassakin lipussa". Vaakunakilpi on oheisessa kuvassa, kuvattu Blåfieldin 540-vuostisjuhlassa Ritarihuoneella 5.11.2016. 





Blåfieldin sukuun liittyy paljon tarinoita. Kirsi Manninen kertoo hauskasti Blåfieldin suvun vahvoista ja värikkäistä naisista suvun 525-vuotisjuhlapuheessa "Naiset Blåfield-suvun jalostajina". Esimerkiksi porvarin tytär Emerentia Greek meni naimisiin Torsten Henriksson Blåfieldin kanssa, päätyen esivanhemmikseni. Greek-suvun juuret ovat mahdollisesti Maastrichtissa Hollannissa.

Blåfieldin suvulla on vuosisatojen mittaan ollut hallussaan mm. Liesniemen ja Saustilan säterikartanot Sauvossa, Herttoniemen kartano Helsingissä sekä Jutikkalan kartano Sääksmäellä.

Kulttuurin saralla mainittakoon Jutikkalan kartanon nuoriherra, ylioppilas August Blåfield. Vuonna 1845 hän kirjoitti muistiin helkavirret ja julkaisi sitten yhdessä ylioppilas Antero Wareliuksen kanssa.v. 1846 vihkosen "Ritvalan helka-wirret pränttäytetyt Hämeen kansan ystäviltä" Tuore kulttuuriteko on Martti Blåfieldin kirja Nordenskiöld, suomalaissyntyisen tutkimusmatkailijan ja tiedemiehen Adolf Erik Nordenskiöldin elämästä.

Marja Pirttivaara

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen 

******

Tietoa Blåfieldin suvusta:

Blåfield (Ritarihuone)

Blåfield (Svenska Riddarhuset)

Blåfield (1400 -) (Kansallisbiografia)

www.Blåfield.fi

Blåfield (Wikipedia)

Blåfield-suvusta, Juhan suku-uutiset, blogi, 2012

Hieman varhaisesta Blåfield-suvusta, Juhan suku-uutiset, blogi, 2010

Carl Ivar Blåfield, Juhan suku-uutiset, blogi, 2009

Martti Blåfield: Blåfield 525: 1476-2001,  Släktförening Blåfield, 2001

Torsten G Aminoff: Ätten Blåfields äldsta led och dess vapen, Gentes Finlandiae IV, Helsinki, 1978

Bläfield-artikkeli kirjassa  Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill Stora ofreden, Söderström, 1909-1916