Sukututkimusta Ukko Gottlundin kanssa

Carl Axel Gottlund jos kuka oli monena mies eläissänsä: suomen kielen lehtori, perinteenkerääjä, kirjailija, lyyrikko, lehtimies, koti-isä, asiakirjavaras, kielipoleemikko, kirjallinen kauhukakara, Aleksanterin yliopiston persona-non-grata ja stadilainen kulttuurioriginelli.  Metsäsuomalaiset ovat nimenneet miehen suorastaan apostolikseen, sillä juuri Värmlannin metsäsuomalaisten parissa Gottlund teki tieteellisesti kestävimmän päivätyönsä. Ja juuri Gottlundia on pitkälti kiittäminen siitä, että moni suku edelleen voi selvittää alkuperäisen suomalaisen sukunimensä.

Savolaisuus, todellinen tai sitäkin useammin kuviteltu, on Gottlundin elämäntyön punainen lanka. Gottlund syntyi ruotsinkieliseen - joskin suomenmieliseen - perheeseen Ruotsinpyhtäällä, mutta vietti lapsuutensa Etelä-Savossa Juvalla, jossa isäpappa toimi kirkkoherrana. Juvalla Gottlund omaksui suomen kielen, omalaatuisen sekakielen, jota tekisi mieli nimittää gottlundinsavoksi: siinä kun on piirteitä niin ajan savolaismurteista kuin kankeanpuoleisesta, toisinaan ruotsinvivahteisesta kirjakielestäkin. Tämän päivän juvalainen ei purematta niele gottlundinsavoa, joskin Gottlundin eduksi on huomautettava, että murre itsessäänkin on kahdessa vuosisadassa muuttunut. Eikä Gottlundin suinkaan ollut tarkoitus kirjoittaa murretta vaan kehittää itämurteisiin tukeutuva oikea kirjakieli. Gottlundin tekstien, joista mittavin valikoima sisältyy kirjailijan Otavaksi nimeämään kolmiosaiseen kirjalliseen sillisalaattiin, nykylukija ei voi välttyä tekstiasun tahattomalta komiikalta (vikaa on tietty savonkielessä itsessäänkin: jostain syystä suomiviihteen koheltajat haastavat savoa epäilyttävän usein; nykyään rasite näyttää tosin siirtyneen tampereenkiälelle). Gottlund itse otti työnsä vakavasti, eikä vastaavan tekstimäärän tuottaminen muulla kuin vakavamielisellä uurastuksella olisi onnistunutkaan. Oli miten oli, Gottlundista on sittemmin auttamatta tullut lähinnä hupaisa kuriositeetti: Esimerkiksi Ukon kahden vuosikymmenen ajan kynttilän himmeässä hohteessa hiomat ja viimein 1860-luvulla julkaisemat Bellman-suomennokset jaksavat seurassa laulettuina naurattaa edelleen – mutta naurammeko enää oikeissa kohdissa, sitä en arvaa sanoa.

Gottlund on allekirjoittaneelle samanaikaisesti sekä ventovieras että perhetuttu: itsepäinen elämäntapasavolainen, metsäsuomenruotsalainen kulttuuriheeros, joka onnistuu aina välttämään nykylukijan otteen kuin vanhan paradoksin kilpikonna perässä juoksevan Akhilleuksen. Mutta mitä hyötyä Gottlundista voi olla sukututkijalle, jonka juuret eivät ole meren takana Värmlannin kaskimetsissä? 

 

Gottlund ei kiertänyt kontti selässä etsimässä Suomen heimon alkuhenkosia Karjalan salomailta, vaan hän oli kiinnostunut myös oman aikansa (suullisesta) kansankulttuurista. Hän tuli tallettaneeksi koko joukon tuhmia runoja, jotka on häveliäästi vasta omana aikanamme liitetty osaksi Suomen Kansan Vanhoja Runoja.  Mutta pani hän paperille myös oman nuoruudenympäristönsä runoperinnettä, joka näyttää ulottuvan parhaimmillaan 1700-luvun puoliväliin. Näissä runoissa eivät seikkaile kansakunnan kalevalaiset supersankarit vaan eteläsavolaiset kylänmiehet hyveineen ja (eritoten) heikkouksineen.

Gottlund julkaisi 1828 Tukholmassa erikoisen teoksensa Väinämöiset, yksi kokous meijän nykyisten runojoin virren-teoista. Kirjasen tarkoitus oli käytännöllinen: tarkoitus tämän kirjan painamisella, on sen eistä ollut, ensin että osottoo millä teloilla meijän Runomus seisoo näinnä päivinnä, ja minkälainen hänen on luonto, jos häntä verrataan vanhoin aikoin. Tämä on tarpeellinen tietää, ei ainoastaan tulevillen ajoillen, mutta erinomattain näillen nykyisillen, jotta meillä oisi esimerkkiä sekä vanhoilta että nuoremmiltakin kielen-käyttäjöiltä, mitenkä meijän pitännöön harjoittoo puhettamme ja runomustamme. Suomalaisen runon talo tuli siis Gottlundin mukaan rakentaa rahvaanrunoilijoiden, kielen todellisten mestareiden, rakentamille perustuksille. Kokoelma sisältää kirjavan joukon Juvalta ja sen naapuripitäjistä kerättyä kansanomaista runomateriaalia, erityisesti pilkkarunoutta. Koska runot rakentuvat yleensä tiettyjen omassa yhteisössään tuttujen henkilöhahmojen varaan, Gottlund varusti säkeet selityksin. Ilman selityksiä runojen piikit jäisivätkin usein arvoituksiksi, mutta selitettyinä julkaisu on paljon enemmän kuin kansanrunoutta: se on ilmiselvää henkilöhistoriaa. Runot sallivat meidän hetkellisesti kurkistaa esivanhempiemme maailmaan kirkonkirjojen ja käräjäpöytäkirjojen ohi. Parhaimmillaan runo voi antaa heille jopa oikean (!) nimen. (Voi minua, joka olin erehtynyt kutsumaan kaukaista esi-isääni Erasmus Hyytiäistä Rasmukseksi tietämättä, että kotitorpassaan hän olikin erään runosäkeen mukaan Raso!)

Olen aina sille päälle sattuessani kaivellut myös ristiinalaisia esipolviani. Kyllä. Kelju urakka, sillä rippikirjasarja on pahasti aukollinen 1700-luvun osalta. Urakkaa ei helpota sekään, että maakunnan pahimman ongelmapitäjän Hirvensalmen (kaikki kirjat palaneet ennen n. 1800) rajalle ei ollut matka eikä mikään. Onneksi jonkin verran esivanhempia on rahjustanut pitäjään aikoinaan Mikkelin puolelta. Mikkelitär oli myös se piikatyttö Eeva Raami, joka vihittiin vuonna 1800 avioliittoon kertaalleen leskeytyneen sotamiehen, jo Kustaan sodassa urheasti rampautuneen ja jälkikäteen hopeamitalilla lohdutetun Aron Gaddin kanssa.

Eevan syntyperä lähti parempien lähteiden puutteessa selkenemään valistuneen arvauksen kautta, kiitos harvinaisen sukunimen. Etsimistä ei tosin helpottanut sekään, että merkintä Eevan maailmaantulosta oli papilta jäänyt tekemättä Mikkelin kastekirjaan. Rippikirjasta itsellismies Erik Raamin perhe kyllä löytyy Vuolingon kylästä Sannäsin kartanon mailta, ja lastenkirjaan on merkitty myös Eva-tyttären nimi syntymäajalla 16.7.1779. Perheen tie vei sotavuosien aikana Norolan kylään, jossa isä Erik kuoli 1796. Siellä Ieva – vaiko peräti Ieppo? – kävi ripillä vielä marraskuussa 1797, mutta sitten rippikirjaan on jo merkitty kaivatusti  i Christina.

Isä Erich Rami on jäänyt minulle mysteeriksi. Ei ole selvää, onko hän niitä Raameja, joita kirkonkirjojen mukaan asui ainakin Mäntyharjun Kinnilässä tai niitä, jotka elelivät Rantasalmen Toramäessä. Ainakin kerran, 1758, Erikin sukunimeksi on merkitty Gran. Kumpi oli ensin, muna vai kana? Sotilaselämää Erik ei tietääkseni ollut maistanut. Erhekö vain? Ehkäpä se joskus selviää. Vaimonsa Regina Moilasen ja kahdeksan lapsensa kanssa hän yhtä kaikki vietti hiljaiseloa hovintorpassa Vuolingolla. Jos sitä nyt aina hiljaiseloksi voi kutsua. Raamien elämä ei ollut aina sitä sopuisinta, ja meno äityi kerran sellaiseksi, että muuan Paavo Heikkinen ehti sepittämään siitä pilkkarunon Halpa-poika. Runosta tuli oman aikansa listahitti, sillä Gottlund kertoo kuulleensa sitä laulettavan Juvalla 35 vuotta itse tapahtumista; entisaikaan hittilistakin päivittyi maaseudulla varsin verkkaisesti.

Gottlund pohjustaa runoa seuraavasti: Erko Raminen oli yksi tolppari [= torppari] Skinnarin Hovin alla, Mikkelin pitäjässä, jolla oli kaks kelvotointa poikoo, Hanno ja Mikko. Hanno oli hevoisen huijari, ja vaihto pois ilman isänsä luatak [lupaa] hänen Hevoisiansa, tappeli kirkko-tiellä, ja teki muita semmoisia kokkauksia. Tuli viimeisellä myös riitaan isänsäkkiin kanssa, jonka hään veljensä avulla sitoi nuoriin. Mutta Antti Heikkinen noapurista tuli ukon avuksi, joka irti-peästettynnä otti pakonsa hänen luokse, eikä ottanut talosta muuta myötensä kuin nuusku-purakkonsa. - Saatiinpa siis Erikistä Erkko! Olisiko tuotakaan kirkonkirjoista arvannut... Kelvottomat pojat Hanno ja Mikko kyllä löytyvät kastekirjoista, edellinen syntyneenä 19.3.1765 ja jälkimmäinen 18.5.1767. Mutta annetaan Heikkis-Paavon viimein ruveta runolle:

Ramin-Hanno, halpa poika,

kiljui kovast’ kirkko-tiellä…

Ori juoksi joutusasti;

laulatteli Lampisehen,

pienen Pietarin pihaani.

Sai siitä ruunan rumemman

perä-mieheltä Pekalta.

Vielä lauloi Lampisessa

viinan-virttä viimeiseksi.

(Viinaspäissään Hanno teki siis huonoja hevoskauppoja rusthollari Pekka Lampisen kanssa; sitten matka jatkui kohti kotitorppaa, jossa äitimuorin keitokset eivät kuitenkaan kelvanneet).

Siitten ajoi ankarasti

niitun taakse Nikkilähän.

Akka vanha vapiseva

toipa rokkaa rohkiasti,

syyvä syntisen ete’en.

Ropsais rokan oven suuhun!

(Rahvaanrunoille ominaiseen tapaan kertomuksen punainen lanka katkeaa tässä kohdin täysin; kenties Gottlundin kuulema laulaja Jaakko Kääriäinen on unohtanut tässä yhden säkeen. On siis vain kuviteltava tilanne, jossa puhujana on Hannon köyttämä isä-Erkko, joka näkee räppänästä Antti Heikkisen lähestyvän pirttiä ja loihe lausumaan kansanrunon kestosuosikkisäkeellä)

”Tuolta tuttuni tuloopi,

ennen-nähtyni näkyypi,

auta armainen minua!

Jo minusta mies mänöö,

rahan-suaja raukenoopi.”

(Antti katkoo ukon köydet puukolla)

Otti tuiman tupestansa,

jolla ratko raippa-köyet,

selvät site’et sivalsi.

(Isä-Erkko nappaa kiiressään nuuskakupin, ”nenäkellon”, ja karkaa Heikkalaan):

Otti potin oven-suusta,

nenä-kellosek keralla;

heitetteliin Heikkiseen,

pienen Heikkalan pihaani.

Katekismuskin sen jo tiesi: kauaa ei Hanno elänyt maan päällä. Hän kuoli joskus vuosien 1785-1788 välillä pääsemättä edes ripille. Mutta  sukututkimuksen suuria paradokseja on, miten huono elämä ja traagiset ihmiskohtalot saavat lopulta sukututkijan tuntemaan erikoista - tyytyväisyyttä?

 

Gottlund poseeraa valokuvaajalle kypsemmällä iällä.

 P.S. Väinämöiset on selailtavissa digitoituna Kansalliskirjaston julkaisuarkistossa!

Prinsessa Ebba

Viime päivinä on kohistu Ruotsin tulevasta prinsessasta ja Värmlannin herttuatar Sofia Hellqvististä, jonka äidinpuoleiset juuret juontavat 1600-luvun Östmarkin metsäsuomalaisiin. Sofia ei kuitenkaan ole ainut suomalaissyntyinen prinsessa.

Meillä on myös yksi ehtasuomalainen prinsessa, Helsingissä vuonna 1850 syntynyt Ebba Luisa Charlotta Lavonius. 

Vuonna 1889 Ebba lähti sukuloimaan Wiesbadeniin ja loppu on historiaa. Jo ikäneitona pidetty 39-vuotias Ebba tapasi prinssin.  

Samana vuonna hän avioitui saksalaisen keisarisuvun jäsenen, Solms-Braunfelsin prinssi Albrecht Friedrich Ernst Bernhard Wilhelm Marian kanssa. Wiesbadenissa vietettyjen häiden jälkeen Ebba Lavoniuksenkin nimikirjoitus alkoi vaatia hieman enemmän aikaa. Ebba Lavoniuksesta tuli prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels.

Prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels 

Pariskunta asettui asumaan Braunfelsin linnaan, joka sijaitsee 50 kilometriä Frankfurtista luoteeseen. Terävätornisessa linnassa Ebban on täytynyt tuntea elävänsä –kirjaimellisesti – prinsessasatua.

Vaikka eivät Ebban omatkaan lähtökohdat olleet siitä vaatimattomimmasta päästä. Hänen vanhempansa olivat Oulun läänin maaherra Alexander Lavonius ja Sofia Rosina Lavonius, os Haartman.  Alexander Lavonius aateloitiin vuonna 1855.

Savoon päin menevät Sofian lisäksi Ebba-prinsessankin juuret; Lavonius-suvun varhaisin tunnettu edustaja on Säämingin kappalainen Jordanus Lavonius (n.1677-1735)

Ulkoisesti Ebba oli satujen prinsessa-ainesta; hän oli vaalea ja katseli maailmaa orvokinsinisin silmin. Luonteeltaan hän oli kuitenkin siinä määrin voimakas ja määrätietoinen, että ystävät kutsuivat häntä enteellisesti ”kelkkamäen prinsessaksi.”  Lavoniusten tyttäret saivat hyvän kasvatuksen, Ebbakin oli Oulun Naisväenyhdistyksen koulun lisäksi opiskellut myös ulkomailla.

Hyppy saksalaisprinsessaksi oli kaikesta koetusta kansainvälisyydestä huolimatta suomalaiselle aatelistytölle kuitenkin huima.

Uutiset helmikuun manifestista ja Suomessa 1899 alkaneesta sortokaudesta saavuttivat myös Braunfelsin linnan. Ebba ja Albrecht ottivat Suomen asian omakseen. He niin sanotusti lobbasivat Saksan hallitsevia piirejä ja eurooppalaisia hallitsijahuoneita Suomen tapahtumista.

Sadut päättyvät, niin tämäkin.

Prinssi Albrecht kuoli maaliskuussa 1901. Prinsessa Ebba muutti Roomaan, jossa asui kälynsä prinsessa Elisabethin kanssa. Ebba myös kääntyi katolilaisuuteen.

Ensimmäinen maailmansota oli tragedia myös Ebballe. Saksalaisena prinsessana hän oli äkkiä vihollismaassa. Hän lähti Ruotsiin, jossa asui sinne muuttanaiden sisariensa luona muutaman vuoden ajan.

Roomaan Ebba palasi 1922. 

Sinne hän tuotatti suomalaisia herkkujaan,  piparkakkuja ja näkkileipää. Eristäytynyt Ebba viihtyi Villa Borghesen puistossa, jossa hänen lempipaikkansa oli puiston ainoan kuusen varjossa.  Hän sanoi puun muistuttavan häntä kaukaisesta kotimaasta.

Prinsessa Ebba zu Solms-Braunfels kuoli heinäkuussa 1927. Hänet haudattiin Braunfelsin linnan hautakappeliin, puolisonsa viereen. Prinsessaksi tulleesta suomalaistytöstä muistuttaa linnassa enää yksi muotokuva. 

Suomalaisia Herrnhutin veljesseurakunnan arkistossa

Kuvamme esivanhempiemme elämänpiiristä voi toisinaan olla varsin staattinen, ihmiset kun näyttävät usein syntyvän, elävän ja kuolevan pienessä kotipitäjässään kaukana kavalasta maailmasta. Mitä pienempi pitäjä, sitä enemmän näennäistä kuhinaa asiakirjoissa nuorten renkien ja toimeliaan palkollisväen muutellessa seurakuntarajoista piittaamatta kirkkopitäjästä toiseen, mutta yhtä kaikki mittakaavaa laajentamalla heidän elämänpiirinsä jää maantieteellisesti arvioiden usein varsin kapoiseksi. Aikojen alussa ihmisiä liikutti puhdasta uteliaisuutta tehokkaammin yhteisölliset kriisitilat, sosiaalinen konflikti, ekokatastrofi tai aivan arkinen puute; nälkä kun on usein ollut kaukokaipuulle tehokkaampi käyttövoima kuin silkka eksotiikka.

Historia tuntee myös toisenlaista liikkuvuutta: aatteellista liikkuvuutta, joka aineellisten tarpeiden asemesta keskittyy aineettomiin; liikkuvuutta, joka pyrkii vapauttamaan yksilön ja hänen viitekehyksensä todellisista tai kuvitelluista hengen (ja usein ruumiinkin) kahleista. Ajatellaanpa vaikka Englannin puritaaneja, jotka lähtivät kuudennellatoista vuosisadalla rakentamaan teokraattista utopiaansa kauas Valtameren taakse.

Ruotsin valtakunnan henkisen ilmapiirin avainkäsite oli 1600-luvun alusta alkaen luterilainen ortodoksia, luterilaiseen tunnustukseen ja edellisen vuosisadan evankelisten teologien ajatustyöhön rakentuvan kirkollisen yksimielisyyden ihanne. Se ei torjunut yksilöllisen kokemuksen merkitystä, mutta rajasi tarkoin sen muodot. Vastavoimaksi nousivat Suomessakin jo vuosisadan lopulla henkilökohtaista kokemusta, parannusta ja autuuden omakohtaista omistamista korostaneet pietistiset suuntaukset. Oululaisen Andreas Ulstadiuksen mielenilmaus Turun tuomiokirkossa johti (julkisen alastomuuden lisäksi) elinkautiseen vankeuteen; Turun linnan tiilenpäitä pääsi hieman myöhemmin laskemaan turkulainen Petter Schäfer, jonka vankeusajan päiväkirja on julkaistu myös lukukelpoisena laitoksena (Minä Pietar ja minä Anna, toim. Matti Piispa, Otava 2000).

Jos vaihtoehtoina oli joko eriseuraisuudesta luopuminen tai vankeus, mitä suomalainen 1700-luvulla saattoi tehdä? Lähteä ulkomaille mielipidepakolaiseksi...

Tunnetuin esimerkki uskonpakolaisista lienee kälviäläiset Eerikinpojat, jotka vakaumuksellisesti kieltäytyivät osallistumasta seurakuntansa kirkolliseen elämään ja saivat intomielisiä seuraajia aina Oulusta asti. Heidän tiensä vei lopulta puritaanien tavoin Uuteen Maailmaan, kuten Antti Tuurin romaanisarjasta Äitini suku käy lukeminen (tieteellinen – joskin viihdyttävä - esitys liikkeestä on Sakari Loimarannan väitöskirja Erikssonien mystillis-separatistinen liike vuoteen 1745; 1940).

Miedompi liikehdintä sai ajatuksilleen vastakaikua lähempääkin, kun kreivi Zinzendorffin maatila Herrnhut nousi 1700-luvulla sittemmin herrnhutilaisuudeksi nimetyn sydämen kristillisyyttä ja henkilökohtaista pelastuskokemusta painottaneen herätyskristillisyyden kansainväliseksi keskukseksi. Veljesseurakunnan erääksi tavoitteeksi nousi lähetystyön ohella yhteydenpito hengellisiin veljiin ja sisariin kaikkialla maailmassa. Samalla yksittäiset kanssakristityt kaukaa Suomesta jalkautuivat yhä kauemmaksi, vapaamieliseen Hollantiin ja jopa kaukaiseen Etelä-Amerikan Surinameen asti.

Eräs veljesseurakunnan hengellisyyden erityispiirre liittyy erityisiin elämäkertoihin (Lebensläufe). Ne toimivat uskonveljille eräänlaisina itsetutkistelun ja hengellisen reflektion instrumentteina: sommitellessaan aivan kuin oman ruumissaarnansa personaliaa kristityn oli hyvä tilaisuus jo ennakolta arvioida omaa maallista vaellustaan. Elämäkerrat talletettiin paikallisen veljesseurakunnan arkistoon, mutta niistä lähetettiin kopio keskusarkistoon Herrnhutiin. Elämäkertoja ei ole oikeastaan tähän asti lainkaan hyödynnetty suomalaistutkimuksessa.

Dos. Esko M. Laine on tehnyt arkistotutkimuksia veljesseurakunnan keskusarkistossa ja laatinut luettelon suomalaisiksi tunnistettavien kristiveljien ja -sisarten säilyneistä autobiografioista.Luettelo on julkaistu artikkelissa ”Herkkinä kasvun vuosinani kannoin huolta autuudestani.” Suomalaissyntyisten herrnhutilaisten 1700-luvun hengelliset autobiografiat (Lebensläufe) kirkkohistoriallisina tutkimuskohteina (Suurmiehistä rahvaannaisiin. Yksilö ja yhteisö kristinuskon historiassa; toim. Hanna-Maija Ketola & al. SKHST 229) liitteenä. Koska luettelolla on vissiä henkilöhistoriallista mielenkiintoa, dos. Laine on antanut luvan julkaista luettelon kokonaisuudessaan tässä blogissa.

Luettelo ei liene aivan täydellinen, joten voimme jäädä kieli pitkänä odottamaan tulevien arkistoretkien satoa. (Täsmällinen lähdeluettelo sisältyy alkuperäiseen artikkeliin. Keskeinen arkistonmuodostaja UA = Unitätsarchiv, Herrnhut.)

1. Hans Aschka [Aska], s. 27.10.1725 Sodankylä, † 15.12.1758 Zeist, Alankomaat, 3 s. (ei omakätinen). Lähde: UA R.10.A.b.2.b.
2. Elias Bivergröns [Biörkgren], s. 25.2.1716 Helsinki, † 13.3.1762 Niesky Sachsen, 2 s. (ei omakätinen). Lebenslaufissa mainitaan myös Nieskyssa ollut vaimo Anna Maria Pfauz, jolta ei ole säilynyt omaa Lebenslaufia. Lähde: UA R.6.B.b.No.2.1762; ABGN PA II R.7:77; BFS BL I: VII. Grönroos 1938, 179-180. - Samasta henkilöstä on lisäksi kaksi omakätistä Lebenslaufia: 2b. Elias Biörgrön/Biögrön, s. 25.2.1716 Helsinki, † 13.3.1762 Böhmisch-Nieska [Niesky], 3 s. ja 1 s. Lähde: UA GN 1762 B.VII (l.8) ExA* SHAHt 164.22. S.24. Hautapaikka Nieskyn herrnhutilaisella hautausmaalla on tunnettu. ABGN A.a. I. 13. Perhehaudassa on kolme vainajaa.
3. Anna Helena Bluth, s. 17.11.1725 Pirkkala, † 23.5.1814 Herrnhut, 8 s., omakätinen. Lähde: UA SHAHt 151.
4. Johann Ecklund, s. 29.5.1711 Sanneshof Nähe Borgo, [Sannainen/Sannäs, Porvoon pitäjä], † 6.7.1758 Herrnhut, (ei omakätinen) suppea ja 5 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.184.5 ja UA R.6.A.b.No.20.1758; Murtorinne 1981, 120-126.
5. Catharina Erdmann, syntymäpaikka ei tiedossa, † 31.10.1763 Herrnhutissa 60 vuotta täytettyään, 3 s. (ei omakätinen) ja suppea (ei omakätinen). Lähde: UA GN 1763 B XV, 610-615 (l.4) ExA* ja UA SHAHt 141. S. 341; Grönroos 1938, 180. Nimi puuttuu Herrnhutissa 1763 kuolleiden listalta. BFS BL I: VIIIa, 201-218.
6. Matthias Forstmann [Forsman], s. 17.10.1715 Howardboel bei Borgo [Huuvari/Hovarböle, nykyisin Askolassa], † 23.12.1780 Niesky Sachsen [Niesky]. Hautapaikka Nieskyn herrnhutilaisella hautausmaalla on tunnettu. ABGN A.a.VI:22. Perhehaudassa on 8 vainajaa. 6 s. (omakätinen) ja 4 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.104.63.GN.1781.B.XII (l.8) ExA S.761; ABN PA II R.7:335; BFS BL I: XLIIa; Grönroos 1938, 181.
7. Anna Margareta Greiffenhagen (s. Kiander), s. 5.9.1755 Lappeenranta/Willmanstrand [UA:n hakemistossa Willmansland], † 5.10.1828 St. Petersburg, Russland, 6 s. (ei omakätinen). Lähde: UA R.22.89.14.
8. Hinrich Grundberg, s. 30.11.1713, syntymäpaikka ei tiedossa, † 29.7.1794 Venäjällä, 43 s. (omakätinen). Lähde: Hakemiston mukaan UA R.22.41.14. Signum on virheellinen, eikä Lebenslaufia ole löytynyt.
9. Carl Joh[an] Heicklin, s. 1738 Kaugela [Kaukola], † 1.12.1800 Sarepta Russland, 5 s. (ei omakätinen). Lähde: UA R.22.45.12.
10. Catharina Justander, s. 15.9.1723 Lempele [Lempäälä], † 5.10.1778 Zeist, Alankomaat, 4 s. (ei omakätinen) ja 4 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.63.43 ja UA GN 1779 B.IV (l.9) ExA S.745; BFS BL I: XL No 2; Grönroos 1938, 181; Laine 2012.
11. Erich [Erik] Karsmann [Karsman], s. 2.5.1716 Karsby [Tenhola], † 21.8.1760 Barby, Saksi-Anhalt, 3 s. (ei omakätinen) ja 2 s. (ei omakätinen). Lähde: UA GN.1760.B.XII.a(l.2.6.) ExA* ja UA R.6.D.l.b.2. Nimi puuttuu Barbyn tiedotusten yhteydestä, BFS BL I: I, 20-27.
12. Johann Kerkoll [Kerkkola], s. 1.6.1720 Janagal [Janakkala], † 28.10.1766 Zeist, Alankomaat, 6 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.46.19; HUA EBG APO 1004: 1250 (ei omakätinen); BFS VII; Grönroos in (1938, 180-181) mukaan † 28.9.1766. - Toinen Lebenslauf: 12b. Johann Kerkel/Kerkkoll, s. 1.6.1720 auf dem Pastorat des Kirchspiels Janagal [Janakkala], † 28.9.1766 Zeist, Alankomaat. Lähde: UA GN 1766 B XIV (1.23) ExA*.
13. Johann Löfström, s. 25.9.1713 Nyland [Uusimaa], † 24.5.1787 Herrnhut, 2 s. (ei omakätinen). Lähde: UA R.22.17.34.
14. Erich Mashalin [Massalin], s. 5.11.1722 Helsingissä, † 11.5.1750 Herrnhaag, Hessen, 1 s. (ei omakätinen). Lähde: UA GN.A.11.8.1750.4:o. Beilagen S.479.
15. Christian Nyberg, s. 28.3.1714 Neu corte bei Borgo [Nygård, Porvoon pitäjä], † 5.4.1757 Saramakka, Surinam, 3 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.08.39. UA:ssa on lisäksi kaksi muuta, joissa kyseessä lienee sama henkilö. - 15b. Matthias Nyberg, s. 28.3.1714 Neu-Corten bei Borgo, † 5.4.1757 Saramacca, Surinam, 3 s. (ei omakätinen) ja 2 s. (ei omakätinen). Lähde: UA NB.I.R.4.293V.122; GN.A.59 (1757, 7) Beil. S. 698-699. Sekä: 15c. Andreas Nieberg [Nyberg], s. 28.3.1714 Neucorden bei Borgo, † 5.4.1757 Paramaribo, Südamerika, (ei omakätinen). Lähde: UA SHAHt 163.147.S.174.
16. Maria Salander, s. 18.8.1724 Ulho i Swerige [Oulu], josta siirtyi Lebenslaufin mukaan imeväisenä Tornioon, † 11.12.1762 Niesky. Lähde: BFS GM VIIIa. UA:ssa luokiteltu ruotsalaiseksi. Oulun tuomiokirkkoseurakunnan syntyneiden luettelon mukaan syntymäpäivä oli 3.9. ja kastepäivä 4.9.1724. OMA Oulu KA I C: 1. Syntyneet 1722-1729; Grönroos 1938, 180.
17. Heinrich Seelander [Selander], s. 4.6.1747 Semarr bei Abo [Pemar, Paimio], † 1.7.1823 Sarepta, Venäjä, 13 s. (ei omakätinen) ja 16 s. (omakätinen) ja 7 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.54.23; UA NadB.1831.l.785-800; UA R.22.43.24; Grönroos 1938, 182.
18. Carl Stahlhammer [Ståhlhammar], s. 1753 in einem Dorff Mathiel in Finnland, wo sein Vater ein Bauergut hatte [Mattholm/Mathålm, Parainen?], † Nieskyssä 1819, (ei omakätinen). Hautapaikka Nieskyn herrnhutilaisella hautausmaalla tunnettu, ABN A.a.IV.3. Lähde: ABN PA II R.7:1709.
19. Heinrich Wandelin, s. 17.5.1705 Viipuri, † 23.5.1782 Herrnhut, 14 s. (omakätinen) ja 5 s. (omakätinen) ja 10 s. (omakätinen). Lähde: UA R. 22.30.24, SHAHt 168.23.S.177; UA GN.1783.B.VII (l.5); UA ExA S. 697.
20. Elisabeth Wiesner, s. 15.3.1777 Sakkola, † 20.12.1795 Sarepta, Venäjä, 4 s. (ei omakätinen). Lähde: UA R.22.82.92. Sakkolan syntyneiden luettelon mukaan syntymäpäivä oli 3.3. ja kastepäivä 8.3.1777. MMA Sakkola KA II A:2.
21. Elisabeth Wumland/Womland [Wurmland], s. 18.1.1708 ihres Vaters Gut / i Finland på et gods, som tillhörde min Fader [syntymäpitäjää ei mainita], † 13.4.1775 Herrnhut, 4 s. (omakätinen) ja 3 s. (omakätinen) ja 3 s. (omakätinen). Lähde: UA R.22.61.113; UA GN 1775 B X (l.7); UA ExA, SHAHt; BSF BL I: XXXV; Grönroos (1938, 181) on arvellut hänen olleen taustaltaan liivinmaalainen.

 Teos on luonnollisestikin lainattavissa Suomen Sukututkimusseuran kirjastosta!