Hallituksen ääni – Sofia Kotilainen

Perinnöllinen etunimi – suvun arvokasta perintöä

Ensi viikolla pääsemme taas ihastelemaan kuninkaallisia ristiäiskuvia, jotka leviävät kaikkiin maailman tiedotusvälineisiin. Englannin hoviin heinäkuussa suuren mediahuomion saattelemana syntynyt pieni prinssi kastetaan 23. lokakuuta.

Pienokaisen nimi julkistettiin kuitenkin varsin pian, vain pari päivää syntymän jälkeen. Prinssi, kruununperimysjärjestyksessä kolmas isänsä ja isoisänsä jälkeen, sai etunimet George Alexander Louis. Esimerkiksi prinssi Williamin nimivalinta paljastettiin aikoinaan vasta viikon ja Charlesin kuukauden kuluttua syntymästä. Nimen pikainen julkistaminen lujittaa omalta osaltaan kuningashuoneen asemaa ja luo monarkialle jatkuvuutta 2000-luvulla.

Kun uusi kuninkaallinen sukupolvi syntyy, lapsi kytketään yleensä nimiperinteen kautta osaksi perheen historiaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa Cambridgen prinssi nimettiin perinteitä kunnioittaen sukunsa perintönimillä. George on perinteikäs kuninkaan nimi, ja kuningatar Elisabetin isän hallitsijanimi oli George VI (suomalaisittain Yrjö VI). Samoin Alexander on kuninkaallinen nimi, tunnetuimpana esikuvana kenties Aleksanteri Suuri. Alexandra on myös kuningatar Elisabetin keskimmäinen etunimi. Pikkuprinssin äidin, herttuatar Catherinen on kerrottu pitävän erityisesti Alexander-nimestä. Louis on sekin suvun perintönimiä ja lisäksi eräs prinssi Williamin etunimistä.

Prinssi Georgella on siis isän ja isoisän suvussa merkittäviä nimikaimoja. Periaatteessa prinssin nimet voisivat olla peräisin myös isoäidin, eli prinsessa Dianan suvusta. Kaikki kolme etunimeä ovat Dianan sisaren- ja veljenpoikien nimiä, eli prinssi Williamin serkkujen etunimiä. Selvää on kuitenkin se, että hallitsijasuvun perintö on vaikuttanut eniten nimivalintaan.

Kun Ruotsin tuleva kruununperijä, prinsessa Estelle syntyi vuosi sitten, hänen ensimmäinen etunimensä ei kuulunut hovin perinteisten hallitsijanimien joukkoon. Estelle sai kuitenkin suvun perintönimiä jälkimmäisiksi nimikseen ja myös nimi Estelle liittyy sukuun (ks. tarkemmin aiempi blogini: Estelle, nimimuodit ja suvun perintönimet).

Uusi sukupolvi jatkaa siis yleensä hallitsijasuvun perinteitä nimensä osalta. Suomessa ei ole nyt 2000-luvun alussa omaa monarkiaa, joka toimisi esikuvana myös kansalaisten nimivalinnoille, mutta vielä Ruotsin kuninkaiden ja Venäjän keisarien alamaisina ollessaan myös suomalaiset saivat lastensa nimivalintoihin inspiraatiota hallitsijasuvuista ja heidän perintönimistään. Ei kuitenkaan tarvitse olla kuninkaallinen voidakseen nauttia siitä symboliarvosta, jota perinnöllisen etunimen saaminen tuo tullessaan: se on suvun arvokasta perintöä.

Sofia Kotilainen
Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsen

Suomen ensimmäinen ritari

Suomi-lomat tuppaavat aina olemaan kiireisiä. Sukututkimuskin painaa aina ja kaikkialla kutkuttavasti päälle. Viimeksi kävin Suomessa syyskuussa. Tarkoitus oli poimia ja kuivata mahdollisimman paljon sieniä Afrikkaan tuotavaksi. Halusin myös käydä Tyrvännössä katsomassa Suontaan kylää.

1300 - ja 1400-luvuilla Suontaan kylässä omistivat maata aateliset Klaus ja Bengt Lydekenpoika Djäkn sekä Niilo Olavinpoika/Nils Olofsson. Ilmeisesti saksalaista syntyperää oleva Klaus Lydekenpoika Djäkn on  isopappani 18.polven takaa. Hän toimi 1300-luvun lopulla voutina Hämeessä ja myöhemmin Turun linnan päällikkönä.

Sukuani oli myös Suontaan toinen merkkimies, Niilo Olavinpoika. Tämä Suontaan Niilo on aika lailla kiehtonut mielikuvitustani. Hän oli ensimmäinen varmasti tiedossa oleva suomalainen, joka keskiajan Ruotsissa sai tämän kaikkein korkeimman aatelisarvon.

Koska Suomen kotimme sattumoisin sijaitsee Hattulassa, ei Tyrväntöön ollut pitkä matka. Eräänä sateisena päivänä hankkiuduimme paremman puoliskoni kanssa autoretkelle, suuntana Tyrvännön Suontaa.

Täytyy tunnustaa, että mitä Niiloon tulee, reissu meinasi tyssätä alkuunsa. Ajoimme Tyrvännön kirkolle ja katselimme hölmöinä ympärillemme. Kirkon viereltä lähti tie, jonka nimikyltti kertoi olevan Suotaantie.   

Liikuttavan lähellä, mutta missä sitten oli Suontaa?

Onneksi mieheni muisti suuren kartanon, joka sijaitsi lähellä Parolan Merveä – minuun mielestäni jotenkin aivan väärässä paikassa. Sieltä se kuitenkin löytyi, Suontaantie ja Suontaan kylä, jossa Klaus ja Niilo aikanaan asuivat.

Etsintäreissumme kertoo osaltaan siitä, miten erilaiset hallinnolliset jaot saattavat vaikeuttaa sukututkimusta. Ainakin Hämeessä seurakuntajako ja maallinen pitäjäjako olivat kaksi eri asiaa. Suontaka on hyvä esimerkki sekamelskasta. Suontaka kuului Lehijärveen hallintopitäjään 1800-luvulle saakka, seurakunnan osalta se kuului Tyrväntöön. Ettei liian helpoksi olisi mennyt, hallintopitäjästä käytettiin joskus myös nimeä Kulsiala ja maallisesta pitäjästä Tyrväntö. 

Täytyy sanoa, että sukuaan tutkivien elämää helpotti suuresti se, että 1800-luvulla vanha pitäjäjako hylättiin ja siirryttiin yksinomaan kirkon luomaan aluejakoon.

Ajelimme hiljaksiin Suontaantietä eteenpäin kohti Suontaan kartanoa. Kartanomiljöö rakennettiin 1900-luvun alkupuolella ja on nykyään Rosenlewin suvun omistuksessa.  Rosenlew lienee tuttu nimi kaikille, mutta varhaisin nimeltä tunnettu Suontaan kylän asukas Niilo Olavinpoika on säilynyt pienenä arvoituksena tutkijoillekin.

Hän oli ajan mittapuussa todellinen maailmanmies, tavannut itse kuninkaankin. Tanskalaissyntyinen Erik Pommerilainen löi Niilon ritariksi Moran kivillä 23.7.1396.  Niilon poliittinen elämä alkoi Kalmarin unionin tehdessä tuloaan.  Ritarina hän oli kuninkaan keskeisiä luottomiehiä niin Hämeessä kuin koko Suomessakin. Asiakirjat kertovat, että Suontaan Niilo oli korkeissa tehtävissä ainakin vuoteen 1415 saakka. Hän kuoli ennen vuotta 1439.

Mutta kuka hän oikeasti oli, mikä oli hänen taustansa?

Asiakirjamaininnat Niilosta ovat niukat ja ajoittuvat vuosien 1396 ja 1415 väliseen aikaan.  Hänen syntymäaikaansa tai sukutaustaansa ei tiedetä. Emme tiedä, syntyikö hän Suontakana tai ylipäänsä edes Suomessa.

Monet asiat menevät päättelyksi.

Joissain asiakirjoissa esiintyy mies nimeltään Olavi Niilonpoika,Suontaan omistaja ja Hämeen linnan päällikkö. Häntä on arveltu Niilon isäksi. Monet tutkijat pitävät kuitenkin Olavia koskevia asiakirjamainintoja väärennöksinä, lapsuksina tai väärinkäsityksinä. Mitään historiallista näyttöä Olavi Niilonpojan/Olof Nilssonin olemassaolosta ei ole. 

Niilon taustan täytyy jollakin tapaa liittyä keskiajan johtaviin sukuihin. Ritarina hänen on täytynyt olla varakkaasta suvusta. Ritarin velvollisuutena oli ylläpitää useita ratsumiehiä varusteineen kaikkineen eikä se ollut tyhjätaskun hommaa.  

Piispa Maunu Olavinpoika Tavast ja Niilo Olavinpoika tekivät paljon yhteistyötä. On mahdollista, että he olivat myös sukulaisia. Niilo Olavinpojasta käytetään eräässä myöhemmässä asiakirjassa sukunimeä Tavast. Tavast ei tosin ollut pelkkä sukunimi, vaan myös muinaishämäläisen merkkimiehen arvonimi. Kaikki Tavastit eivät näin ollen olleet sukua keskenään. Voisivatko Maunun ja Niilon patronyymit jättää tilaa oletukselle, että he olisivat saattaneet olla jopa veljeksiä? (Tämä on oma villi arvaukseni, jolla ei ole mitään tieteellistä näyttöä.)

Myös vaakunat ja sinetit saattavat kertoa jotain sukulaisuudesta.  Niilomme - jota sinettikuvioonsa  liittyen kutsutaan myös Högervänd Arm Suontakaksi-  sinetti oli samanlainen kuin Stålarm-suvulla,  jonka nimikin tarkoittaa haarniskaan puettua kättä. Jokin yhteys Niilon ja Stålarmien välillä on siis voinut olla. Myös edellä mainitulla Tavast-suvulla oli sinetissään haarniskaan puettu käsivarsi, mutta toiseen suuntaan, vasemmalle taivutettuna. Niilon sinetissähän käsi taipui oikealle.   

Ritari Niilo Olavinpojalla ei näytä olleen puolisoa tai lapsia tai sitten he kuolivat varhaisessa vaiheessa. Hänen suuri perintönsä meni aikanaan sisaren lapsille. Tuo Niilon sisko oli esiäitini 18. polven takaa. Hänen etunimeään emme tiedä. Tiedossa on, että hän oli naimisissa valtaneuvos Henrik Pedersson Svärdin kanssa. Suontaan Niilo oli siis läheisessä yhteydessä myös Kurki-sukuun.

Reissu Tyrvännön Suontakaan ja Niilosta lukeminen tuottivat valitettavasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. 

Entä miten kävi sienien? Mukaan Afrikkaan lähti kaksi isoa muoviastiallista kuivattuja suppilovahveroita, yksi astiallinen tatteja ja muutaman sopan verran kuivattuja mustiatorvisieniä. Ennen vanhaan Tyrväntöön kuuluneesta hämäläisestä metsästä, tietenkin.

Sienessäkin huomasin ajattelevani Suontaan Niiloa. Ehkä hän näki ympärille levittyvän maalaismaiseman suunnilleen samanlaisena kuin minä? Harmaat päivät, pelloille kokoontuneet  muuttomatkaan valmistautuvat kurkiparvet. Ehkä Niilo ei tarkkaan tiennyt, mihin kurjet talveksi katosivat, mutta kyllä kurkiauroja näkyi taivaalla keskiajallakin. Jos runolliseksi heittäydytään, voisi sanoa että näemme luonnon ja tähtitaivaan myös esi-isiemme silmin. On aika huima ajatus, että katselemme samoja tähtiä kuin he.

Hallituksen ääni - Teppo Ylitalo

Sukututkimuksen paikat

 Mokasin. Harmittaa.

Pari viikkoa sitten työpuhelimeeni soitti maakuntalehdestä nuori heleä-ääninen naistoimittaja. Puhui mukavia ja kysyi järkeviä, jäi hyvä mieli. Vähän mietin, olisiko silti pitänyt pyytää kommenttini tarkistettavaksi, mutta en pyytänyt. Olihan se toimittaja niin mukava ja järkevä.

Seuraavan päivän lehdessä hehkutin uutta sähköistä museosovellusta. Huomasin myös olevani sitä mieltä, että "enää ei kannata rakentaa seiniä museota varten saati ylläpitää niitä". Meni aamutee väärään kurkkuun. Kun nautin palkkaa kunnalliselta museolta, jonka seiniä ylläpidetään yhteisillä verovaroilla, lausunto ei todellakaan ollut kovin viisas. Enkä niin ajattelekaan.

Fyysisillä museoilla on edelleen hurjasti tarjottavaa menneisyyden arvostamisen, identiteetin rakentamisen, henkisen hyvinvoinnin, alueellisen vetovoimaisuuden, kulttuurimatkailun ja monen muunkin asian näkökulmasta. Vaikka sähköinen maailma etenee ja valloittaa ja eittämättä parantaa museaalisia palveluita, paikalla ja asioiden kokemisella tilassa on yhä merkitystä.

Lehtisekoiluni jälkeen jäin miettimään myös paikan merkitystä sukututkimuksessa.

Sukututkimuksen siirtyminen verkkoon on jättänyt monet mikrofilmikoneet tyhjilleen. Arkistoissakin sukututkijoita käy vähemmän. Ovatko siis sukututkijan paikat katoamassa? Kuihtuvatko kohtaamiset muiden tutkijoiden kanssa pois, kun sukututkimusta ei tarvitsekaan enää harrastaa tietyssä tilassa? Vieläkö sukututkimus tarvitsee seiniä?

On jotenkin surkuhupaisaa ajatella, että vain hyvin vähän aikaa sitten yhteiskunnassa murehdittiin, miten ihmeessä vanhemmat ikäluokat saataisiin käyttämään tietokoneita. Nyt murehditaan sitä, mitä siitä seuraa kun niin oikeasti tapahtuu.

Sähköiset palvelut on nostettu Sukututkimusseuran kehitystyössä suureen rooliin. Useita uudistuksia on suunnitelmissa, osa jo pitkällekin jalostettuna, osa vasta toiveen asteella. Ensimmäisenä on vuorossa verkkosivu-uudistus, ja ensi vuodelle ajoittunee muutakin julkistettavaa. Yhteistä näille uusille toimille on, että ne tuovat lähteitä ja tutkimuksen apuvälineitä yhä lähemmäs sukututkijaa. Paikasta riippumatta.

Mutta lopultakaan ei ole kysymys palveluiden sähköisyydestä tai seinistä sinänsä. Ne eivät ole itsetarkoitus. Tärkeintä on, mitä niiden kautta saavutetaan. Siellä, missä seinät helpottavat ja parantavat sukututkimusta, vaalittakoon ja varjeltakoon niitä. Siellä, missä seinät muodostuvat esteiksi, purettakoon pois. Eikä sähköinen verkko tee tästä poikkeusta: ei kaikki mikä on verkossa, ole automaattisesti hyvää.

Sukututkimuksen tekeminen tulee irtoamaan yhä enemmän paikan kahleista tulevaisuudessa. Se ei kuitenkaan tarkoita että sukututkijan pitäisi kääntää paikalle selkänsä. Päinvastoin. Tutkimuksen kohteena olevat ihmiset ja tapahtumat liittyvät aina paikkoihin. Paikoilla on ja pitää olla merkitystä, myös sukututkijalle.

Sitä paitsi, olipa sukututkijan kammio sitten missä tahansa ja toimipa se miten mekaanisin tai sähköisin välinein tahansa, sukututkijalla on aina tärkeä paikkansa myös tutkimuskohteidensa ja yleisönsä keskellä. Siellä, missä sukuyhteys ja yhteisöllisyys fyysisessä maailmassamme toteutuvat.

 
Teppo Ylitalo
Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja