Suuri kuva

Sanotaan, että kaikki eurooppalaiset ovat tavalla tai toisella Kaarle Suuren jälkeläisiä. Sukututkijat ovat laskeskelleet, että kaikki eurooppalaiset juuret omaavat yhdysvaltalaisetkin ovat sukua noin 20 lasta siittäneelle Kaarle Suurelle. Kaarle kruunattiin Rooman keisariksi vuonna 800 jaa. Vaikka hybriksen täytyikin olla melkoinen, hän tuskin osasi aavistaa omaa rooliaan Euroopan väestökehityksessä.

Älkää kysykö, kuinka tällainen mittakaava ylipäänsä on mahdollista. Yliopistossa pääsin rimaa hipoen läpi pakollisen tilastotieteen kurssin. Pahoin pelkään, että rima väpättää Tampereen yliopistolla vieläkin. 

Tuon Kaarle Suuren lisäksi olen kuullut Suku Forumillakin esiintyneen  arvion, jonka mukaan noin 100.000 suomalaisella olisi sellaisia aatelisia esivanhempia, joiden yhteyden sukuunsa he pystyvät todistamaan kirjallisten lähteiden perusteella. Se siis erottaa aateliset kaikista meistä muista. Todistusvoima, kirjalliset lähteet, mahdollisuus seurata suvun vaiheita ajassa taaksepäin vuosiin, joista torppareiden jälkeläinen vain uneksii.   

Isäni Olli vasemmalla, vieressä veli Armas.

Isäni Olli oli hänkin pääasiassa torppareiden, suutareiden ja rakuunoiden jälkeläinen. Oli joukossa muutama talonisäntäkin. Kun ajattelen isääni, mieleeni nousee usein yksi näky. Näen noin 13-vuotiaan, juuri äitinsä menettäneen pojan, joka on isänsä kanssa metsätöissä jossain pohjoisen savotoilla. Poika on juuri saanut uudet saappaat. En tiedä, ovatko kyseessä kumisaappaat vaiko peräti nahkasaappaat. Niin järisyttävän uudet ja kallisarvoiset ne kuitenkin ovat, ettei poika koko päivänä uskalla kertoa kiivasluontoiselle isälleen lyöneensä kirveellä jalkaansa – tulihan myös saappaaseen reikä.   

En tiedä, miten saappaiden ja jalan tarina jatkui. Enemmän tiedän ajasta tuon surkean savottapäivän jälkeen.  Vuonna 1919 syntynyt Olli-isäni eli varmaan ikäpolvelleen aika tyypillisen elämän.  Työtä opittiin tekemään pienestä pitäen ja paras nuoruus kului sodassa. Sodan jälkeen hän avioitui, huolehti aikanaan yhdeksästä lapsesta, teki pitkän päivätyön vaneritehtaan apulämmittäjänä, kuoli vain vuosi eläkkeelle jäämisensä jälkeen 1980. Elämä oli aina kohtalaisen köyhää ja sen mukaan elettiin. Isä oli työväenliikkeen mies ja vuosikausia mukana ammattiyhdistysliikkeessä.  

Hänelle rintamalinjat olivat ymmärrettävistä syistä selvät – rikkaat ja köyhät, herrat ja työväki.  Oli kaksi maailmaa ja isän paikka siinä oli harvinaisen selvä. 

Mikään sukumme taustassa ei valmistellut minua siihen, että löytäisin isän suorista esivanhemmista kymmenkunta aatelissukua. Mitähän isä olisi sanonut, jos olisi saanut tietää? Ei varmaan olisi uskonut kuulemaansa - epäilen vahvasti, olisiko edes ollut mielissään.  

Rälssi-ja aatelissuvuissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Isän kohdalla oudoksi yhtälön tekee epäsuhta, yllätys, sosiaalisen aseman lasku, joka on samaan aikaan pettävän hidas ja kertakaikkisen, romahduttavan selkeä. Että kun mennään 17 polvea eteenpäin, Klaus Lydekesson Dieknin –1400-luvun alussa maan huomattavimpia miehiä – tyttärentyttären suora jälkeläinen, hontelo 13-vuotias  Olli August Rask ontuu verisessä saappaassa kaatamassa puuta savottatyömaalla.

Vaikka voisiko ajatella, että tavallaan se on reilua?  Osoitus siitä, ettei kenkään saa täällä paikkaa pysyvää  - saappaasta puhumattakaan?

Olen blogissani ”Häränkantaja” kertonut eräästä isän puoleisesta esi-isästäni, Leppävirran kirkkoherrasta, Clemens Bartholdi Oxmanista.  Hänen pojanpoikansa Johan Oxman (1691-1753) avioitui Joroisten nimismiehen Zacharias Josefsson Willanderin ja Gunilla Porthanuksen tyttären Anna Willanderin kanssa. 

Isän aateliset esi-isät löytyvät juuri hänen suoran esi-äitinsä, Annan kautta. Willandereiden kautta Påsa-sukuun, sitten Kirjureihin, Korp-sukuun, josta Finneihin ja edelleen Djäkneihin, Kurki-Svärdeihin ja Garp-sukuun. Isän suorista esivanhemmista löytyy myös Nils Högervänd-Arm Suontaka, jota on tituleerattu Suomen ensimmäiseksi ritariksi.

Ei kai ihme, että niin monista jälkeläisistä tuli rakuunoita.

Englanniksi puhutaan suuresta kuvasta, ”big picture.” Kuva isästä ja hänen esipolvistaan on jo niin iso, että siinä toden totta näkyy jonkinlainen linja. Kaiken kaikkiaan tuo kuva tosin on niin kaleidoskooppimainen, ettei se todista tai näytä oikeastaan yhtään mitään – korkeintaan sen, miten sattumanvaraista kaikki on, elämä ja sosiaaliset arvojärjestykset siinä mukana.

Jonkinlainen demokratian merkki on, jos ne vuosisatojen kuluessa vaihtelevat.

Aateliset esi-isät ovat kuitenkin ainakin yhdessä mielessä hieno juttu; ne antavat merkityksellisen tilaisuuden kurkistaa oman DNA:n menneisyyteen aina keskiajalle asti. Mitään kovin lämpimiä sukutunteita on tosin enää vaikea tuntea vaikkapa Henrik Pedersson Svärdiä (kuoli ennen v. 1439) kohtaan. Talonpojat pitivät häntä häikäilemättömänä maananastajana ja sanoivat tämän saaneen rangaistukseksi näivetystaudin, jonka vuoksi Henrik meni ja tappoi itsensä. Aateliston konnankoukuista valituskirjaa koonneelle Jaakko Teitille kerrottiin myös, että koska Svärdiä ei voitu itsemurhaajana haudata kirkkoon, omaiset kaivoivat Vanajan kirkon seinien alta käytävän lattian alle, jonne Henrik, 17.polven isoäitini isä, sitten haudattiin.

Tuossa sähläämisessä voin tosin aistia jonkinlaista tuttuutta.

Asuiko neiti Töölössä

Kuva: Pirjo Dahlbom

 On kirjallisuutta, jonka arvo on omana aikanaan ollut ohimenevä. Hakuteoksia, joiden sisältö on voinut olla vanhentunutta jo painettaessa ja kohtalokkaasti ajastaan jäljessä viimeistään muutaman vuoden kuluttua julkaisuhetkestä. Kirjojen paperi on ohutta ja sidokset useimmiten vaatimattomia. Painoksista on aikojen kuluessa hävitetty lähes kaikki kappaleet, mihin lie jätepaperiksi tai sytykkeeksi – joskus kirjaimellisesti ihan kaikki.

Kyse on vuosittain ilmestyvistä tai ilmestyneistä puhelinluetteloista ja osoitekalentereista. Kirjakauppias Jan Strang on arvioinut, että vuoteen 1960 mennessä julkaistuista luetteloista ja hakemistoista olisi kokonaan hävinnyt yli sata… Tosin, jos kaiken säilyttäisi, kuinkahan paljon tilaa kotihyllyssä veisi kokoelma Helsingin puhelinluetteloita 1950-luvulta eteenpäin? Tietymättömiin kadonneet luettelot eivät ole nykyajan tuotetta, hukkateillä on lähinnä pienipainoksisia varhaisia vihkosia. Sääli sekin, mutta suurin osa on sentään tallessa mm. Kansalliskirjaston ja monien paikallisten kirjastojen, museoiden ja arkistojen kokoelmissa.

Saisinko neidin osoitteen ja puhelinnumeron?
 
Suomen Sukututkimusseuran kirjaston helsinkiläiset osoitekalenterit ovat kävijöidemme erityisessä suosiossa ja puhelinluetteloitakin selaillaan. Ovathan nämä painetut henkilöhakemistot meillä helposti käytettävissä. Osoitekalentereita julkaistiin lähinnä kaupungeissa 1800-luvun puolivälistä noin 1930-luvulle asti, jolloin puhelinluettelot syrjäyttivät ne. Liikkeiden ilmoituksia on jo varhaisimmissa kalentereissa ja yhdistetyt osoite- ja ammattikalenterit ilmestyivät markkinoille 1880-luvulla. Helsingissä on parhaimmillaan julkaistu useita kalenterisarjoja yhtä aikaa. Kokoelmassamme ei ole osoitehakemistoja muista kaupungeista - poikkeuksena Kuopiossa 1923 julkaistu henkilökalenteri Kallavesi, joka on tallennettu hakemistoksi vanhoille kotisivuillemme. Tallennettu on myös muutama helsinkiläinen osoitekalenteri 1800-luvulta ja siirtoväen hakemistot Karjalaisten osoitekalenteri ja Siirtokarjalaisten tien Osoitehakemisto. Osoitehakemistoja on myös digitoitu, esimerkiksi Lydiassa, Hämeenlinnan kaupunginkirjaston digitaalisessa aineistopankissa, on vanhoja Hämeenlinnan osoitekalentereita. Digitointia on tehty ja tehdään muuallakin ja se on myös Kansalliskirjaston suunnitelmissa. Asiakkaiden käytössä on siellä vanhastaan mikrofilmattuja osoitehakemistoja ja puhelinluetteloita.
 
Ensimmäiset suomalaiset puhelinluettelot ilmestyivät 1882 Helsingissä ja Turussa. Puhelinluetteloita on ollut monenlaisia, kuten puhelinyhtiöitäkin pitkin Suomen maata. Kirjastomme kokoelmissa on helsinkiläisluetteloiden lisäksi satunnaisia muiden kaupunkien ja ympäröivän maakunnan puhelinluetteloita ja pari paksua valtakunnallista luetteloa 1900-luvulta. Vanhoilla sivuillemme on yksittäisiä tallennettuja puhelinluetteloita Viipurista ja Tampereelta. Lappeenrannan maakuntakirjaston DigiCarelicassa on Lappeenrannan puhelinluetteloita 1920-1930-luvulta ja Hämeenlinnan Lydiassa on myös puhelinluetteloita.

Eikö neitiä löytynyt?

Kotipuhelinten yleistyminen kesti vuosikymmeniä, eikä niitä täydellisemmissä osoitekalentereissakaan ole koko aikuisväestö. Kerran vuodessa ilmestyvä julkaisu ei pysynyt ahkerasti muuttavien kaupunkilaisten ja varsinkaan heidän hyyryläistensä perässä. Parhaassa tapauksessa osoitehakemistossa on perheenpää, asunnon haltija tai ammatinharjoittaja. Tittelillä on ollut merkitystä niin suutarille, lääkärille kuin enkehäradshöfdinskallekin. Ehkä kunnianarvoisa leskirouva vuokrasi huoneitaan ylioppilaille? Kalentereista ja puhelinluetteloista puuttuvia tietoja voi Helsingissä täydentää henki- ja kirkonkirjojen lisäksi kaupunginarkiston mikrofilmatun poliisin osoitekortiston (1907 – 1973) avulla. Kadunnimetkin ovat aikojen kuluessa muuttuneet, Helsingin kadunnimet –hakuteos auttaa hahmottamaan kadonneita Antinkatuja ja Viertoteitä. Turun poliisilaitoksen osoitekortistosta Turun maakunta-arkistossa on kerrottu paikallisen sukututkimusyhdistyksen mainiolla Sukututkimuksen sokkelot Turussa -sivulla. Opastusta poliisilaitosten arkistojen käyttöön on muuten Arkistojen Portissa.

-------------------------------------------------------------------------

Tämä blogi on muokattu ja laajennettu Sukutieto-lehdessä 2/2012 julkaistusta kolumnista. Otsikko on muunneltu Outi Heiskasen ja Minna Santakarin kirjan nimekkeestä Asuuko neiti Töölössä? (Teos 2004). Repliikki on peräisin Pekka ja Pätkä –elokuvasta.

Lähteenä on käytetty Jan Strangin teosta Puhelinluettelot ja osoitehakemistot. Bibliografinen luettelo Suomen puhelinluetteloista, osoitekalentereista ja yrityshakemistoista sekä niiden liitekartoista v. 1847-1960. Helsinki 1995.

Vanhojen kotisivujemme linkit eivät välttämättä toimi. Aineistoa lisätään nykyisille jäsensivuille vähitellen.

Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokanta on netissä.

Älä unohda VARMISTUSTA!

Tänään puhumme elämäntyömme eli sukututkimuksen tulosten säilyttämisestä jälkipolville.

Moni meistä on vuosien varrella kerännyt roppakaupalla tietoja suvustaan. Tietoja on vaihtelevissa paikoissa. On paperille kirjoitettuja muistiinpanoja, tietokoneelle tallennettuja dokumentteja, valokuvia ja sukututkimusrekistereitä. Parhaimmillaan sukutietoa on kerätty 40 – 60 vuotta, itsellänikin sitä on yli 40 vuoden ajalta. Mitä tapahtuu, kun sukututkija lähtee intiaanikielellä ”paremmille metsästysmaille”? Onko koko elämäntyö vaarassa hävitä, mikäli jäljelle jäävät sukulaiset tai muut läheiset ja ystävät eivät ymmärrä dokumenttien arvoa jälkipolville? Riski on todella suuri, sillä harvoin lähipiiristä löytyy ihminen, joka olisi yhtä innostunut ja kiinnostunut suvun vaiheista. On suuri vaara, että mahdolliset paperidokumentit ja valokuvat joutuvat roskalavalle. Nuorempi väki toteaa, että ”lähtijän” tietokone on niin vanha, ettei siitä ole mitään hyötyä, ja niin sekin menee kierrätykseen kaikkine tietoineen.

Yllä olevaa uhkakuvaa emme halua toteutuvaksi, mutta mitä voimme tehdä, jotta se ei toteutuisi?

• Voimme tehdä testamentin, jossa kerromme, mistä sukututkimustietomme löytyvät. Voimme määrätä, että niitä säilytetään joko lähipiirissä tai jonkun sukuseuran tai sukututkimusyhdistyksen huomassa. Tällainen testamentti kannattaa tehdä jo varhaisessa vaiheessa, mehän emme tiedä, milloin tulee meidän aikamme lähteä metsästämään.

• Kun olemme harrastaneet sukututkimusta, meillä on varmasti muitakin tuttuja sukututkimuskentällä, joiden kanssa voimme jakaa tutkimuksemme tuloksia. Jakaminen kannattaa tehdä nyt! Jos sukutiedot ovat tietokoneella, voimme jakaa niitä helposti erilaisten palveluiden kautta. Jos tieto on vain paperilla, voimme skannata ja tallentaa sen digitaaliseen muotoon. Digitaalinen tieto voidaan tallentaa moneen paikkaan tai jakaa monelle muulle, jotta tieto säilyy, vaikka meille itsellemme kävisi miten tahansa. Pitää vain muistaa kertoa jälkipolville, missä tieto on, ja antaa myös tallennuspaikan osoitetiedot sekä palvelun tunnukset ja salasanat.

Muutamia hyviä tallennuspaikkoja

Dropbox  on suosittu tallennuspaikka. Sinne voi luoda hakemistoja, jotka voi jakaa useammalle henkilölle. Peruspalvelu sisältää tietyn määrän tallennustilaa ilmaiseksi ja lisää tilaa voi ostaa hyvin edullisesti. Dropbox-hakemistoja voi helposti jakaa muille käyttäjille, jolloin omassa Dropbox-kansiossa tapahtuvat muutokset päivittyvät muillakin, joille olet jakanut kansion.

GoogleDrive toimii samaan tapaan kuin yllä oleva. Samoin toimii myös Box ja moni muu, esimerkiksi Microsoftin SkyDrive. Lisäksi on olemassa puhtaita varmistuspalveluita, kuten Mozy.

On tietysti erittäin tärkeätä, että joku lähipiirissäsi tietää toiveesi säilyttää sukutiedot jälkipolville ja tuntee myös yhteystiedot, tunnukset ja salasanat näihin palveluihin. Meillä kotona tämä hoituu siten, että ylläpidän pitkää dokumenttia, jossa on kaikki tarvittavat tunnukset ja salasanat sekä niihin liittyvät kirjautumisohjeet. Tämän dokumentin tulostan määräajoin muutamille luottohenkilöille siltä varalta, että minulle sattuisi jotakin. Dokumentti ei sijaitse PC:llä tai läppärillä, joka on kytketty nettiin.

Yllä mainitut palvelut toimivat kaikki ”pilvessä” eli netissä, joten jos oma läppärisi tai PC:si sanoo sopimuksen irti, niin tiedot saa palautettua netistä siitä palvelusta, jonne olet ne tallentanut. Sinun pitää vain asentaa palvelun asiakasohjelma uudelle koneellesi ja kirjautua palveluun tunnuksillasi ja koneesi ja palvelun välinen synkronointi alkaa. Jonkin ajan päästä tiedot löytyvät taas koneeltasi.

Valistunut käyttäjä kyselee seuraavaksi, mitä tehdä, kun sukuohjelmisto tallentaa tiedot hakemistoon A, toinen käyttämäni ohjelma tallentaa hakemistoon B, mutta Google Drive onkin hakemistossa C. Pitääkö aina ensin kopioida A- ja B-hakemistot hakemistoon C, jotta ne tulisivat varmistetuiksi? Vastaus on kyllä ja ei. On olemassa lukuisia ilmaisohjelmia, joilla mainitut toimenpiteet voidaan automatisoida tehtäviksi esimerkiksi muutaman kerran päivässä tai harvemmin riippuen siitä, kuinka paljon muutoksia itse tekee ja kuinka tuoreen kopion haluaa varmistaa. Eli monenko tunnin työ on varaa menettää.

Esimerkkiohjelma, jolla synkronoinnin voi hoitaa, on FreeFileSync, jonka kotisivu löydät täältä. Samantapaisia on useita muitakin.

Mitkä tiedostot pitää varmistaa?

Yleispitävä sääntö on, että vain datatiedostot pitää varmistaa. Ei siis ohjelmia, koska ne pitää joka tapauksessa asentaa uudestaan uudelle koneelle. Ohjelmien asennus-CD/DVD-levyt olet tietysti pannut hyvään talteen, samoin kuin ohjelmien aktivointiavaimet, jotka olet saanut, kun ohjelmat ostit. Jos ostit ohjelmat netistä ja itse latasit asennustiedostot, niin ne pitää varmistaa. Tällöin useimmiten asennusavaimet tulevat sinulle sähköpostissa. Tulosta tai tallenna nämä sähköpostit ja lisäksi voit laittaa ne myös varmistushakemistoon.

Datatiedostoja on useita erilaisia, alla ei ole missään nimessä lueteltu kaikkia. Useimmiten tiedostot tunnistaa tiedostopäätteestä, esimerkiksi

• .doc, .docx tai .rtf Microsoft Word -dokumentti
• .xls tai .xlsx Microsoft Excel -dokumentti
• .txt tekstidokumentti
• .jpg, .gif, .bmp, .tif, .png - kuvatiedostoja on näiden lisäksi useita muita
• .ged GEDCOM-tiedosto eli siirtotiedosto, jota käytetään sukututkimusohjelmien välillä

Kaikki modernit sukututkimusohjelmat osaavat luoda GEDCOM-muotoa, ja suosittelen, että aina silloin tällöin teet omasta ohjelmastasi GEDCOM-tiedoston, jonka sijoitat varmistushakemistoon. Tämä sen takia, että voit jatkaa tutkimustasi jollain toisella sukututkimusohjelmalla, jos käyttämäsi ohjelma poistuu markkinoilta.

Miksi ei ulkoinen kovalevy tai muistitikku?

Omat kokemukseni sanovat ei. Minulla on ainakin neljä ulkoista levyä vuosien varrella sanonut sopimuksensa irti, eivätkä muistitikut ei ole paljoa varmempia. Lisäksi niitä on helppo hukata. Vaikka nykyään varmistan kaiken tärkeän ”pilveen”, käytän toki sekä tikkuja että ulkoisia levyjä. Levyjä on aina vähintään kaksi, ja niistä on varmistukset netin ulkopuolella. Jos toinen lakkaa toimimasta, se korvataan heti uudella levyllä, jonne siirretään kaikki, mikä on ehjällä levyllä.

Lisäksi voin mainita, että kuva-arkistomme, jossa on kymmeniä tuhansia kuvia, on vielä paremmin varmistettu. Se on kaikilla talouden koneilla, ja kaikilla talouden ulkoisilla levyillä. Aina kun kamera tyhjennetään, se tyhjennetään jokaiseen tallennuspaikkaan. Ehkä vainoharhaisuutta, mutta tämä on ollut jokusen kerran kuvien pelastus.

Vielä yksi tärkeä seikka huomioitavaksi. Älä säilytä kaikkia koneita ja kovalevyjä samassa paikassa! Jos taloasi/mökkiäsi kohtaa onnettomuus, vaikkapa tulipalo, niin kaikki tuhoutuu. Meillä on varmistuksia myös muissa paikoissa. Toki ne päivitetään harvemmin, mutta kuitenkin. Tämä on myös yksi hyvä syy hankkia varmistustilaa ”pilveen”.

Mitä tämä maksaa?

Oikeastaan hävyttömän vähän siihen nähden, minkä työn takana kerätty tieto on. Esimerkiksi pilvipalvelusta otan Google Driven, jossa saa 5 Gt tilaa ilmaiseksi, ja sen kasvattaminen 20 gigatavuun maksaa alle 3 € / kk. Hinta-tilasuhde vain paranee, mitä suuremman tilan ostaa. Ulkoisten kovalevyjen hinnat ovat myös laskeneet, nyt voi jo saada 1 teratavun levyn noin 100 eurolla, 1 teratavu on sama kun 1000 gigatavua.

Tähän loppuu pelottelu tällä kertaa.

Lasse Holm