Hallituksen ääni

 

Teppo Ylitalo: Leimoja

Ihan aluksi haluan kiittää luottamuksesta. Pari viikkoa sitten alkoi toinen vuoteni Sukututkimusseuran puheenjohtajana.

Henkilövalintoja on tehty vuodenvaihteen molemmin puolin monessa muussakin paikassa. Viikko sitten minua pyydettiin kommentoimaan alueuutisille, kuinka ihmeessä oli mahdollista että juuri kotikaupungissani Lapualla valittiin maakunnan ensimmäinen maahanmuuttajavaltuutettu. Ärsyttävä kysymys, sillä se paljastaa että Lapua kantaa vieläkin monen mielissä 1930-luvun oikeistoradikalismin leimaa. Harvempi muistaa, että lapuanliikkeellä oli pitäjässä laaja oppositio ja hyvin suuri enemmistö lapualaisista oli silloinkin muita kuin "lapualaisia". Niinpä iloitsin suuresti alueuutisissa paitsi maahanmuuttaja-valtuutetusta, myös siitä että ehkäpä hänen kauttaan voidaan purkaa myös vanhoja Lapuaan kohdistuneita yksipuolisia leimoja.

Tunti alueuutisten esittämisen jälkeen seisoin kaupan kassajonossa. Tuntematon mies tuli sanomaan useampaan kertaan, että "älkää ottako leimoja pois". Ensin ajattelin että voi ei, tulipahan todistettua etteivät ne Lapuaan kohdistuvat ennakkoluulot ihan tyhjästäkään tule, että löytyyhän meiltä tätäkin sorttia. Mutta sitten jäin miettimään, mitä kaikkea mies oikein sanoikaan ja mitä sillä tarkoitti. Kyse ei tainnutkaan olla maahanmuuttajista eikä ennakkoluuloista. Se oli jonkinlainen kadunmiehen vilpitön murhe kotiseudun omaleimaisuuden säilymisestä, identiteetistä. Murhe siitä, ettei meistä kaikista tulisi samanlaisia. Ihmisiä ilman identiteettiä.

Sukututkimus on monella tavalla identiteetin tutkimista, rakentamista ja uudentamista. Kyse on sekä tutkittavien henkilöiden että tutkijan omasta identiteetistä. Me haluamme löytää suvussa ilmeneviä piirteitä, rakentaa yhteisen sukupiirin, luoda yhteyksiä ihmisten välille. Siis tietyllä tavalla lyödä leimoja. Tämän päivän maailmassa, jossa maailma ympärillämme muuttuu hurjan nopeasti, kuulee yhä useammin kysyttävän: kuka minä olen, mistä tulen, minne menen. Siihen kaikkeen voi henkilö- ja sukuhistoriallinen tutkimus antaa arvokkaita vastauksia. Tutkimustyön helpottaminen ja edistäminen eivät siis ole pelkästään sukututkimuksen sisäisiä tarpeita. Niitä tarvitaan myös identiteetin rakennuspuiksi. Ja siinä riittää haastetta alkaneellekin vuodelle.

Tutkimuksellista uutta vuotta!

Teppo Ylitalo 
Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Vaarallinen matka

Hokema siitä, että ennen asiat olivat paremmin, on usein täyttä hölynpölyä. Voimme tietysti kaivata entisaikojen perheiden läheisyyttä ja elämän rauhallisuutta, mutta yksi asia on kyllä ihan selvä. Äitinä ja potentiaalisena synnyttäjänä en näe menneissä vuosisadoissa minkäänlaista hohtoa, vaikka historia minua muuten innostaakin. 

“Meitä ennen eläneet ihmiset olivat täsmälleen yhtä oikullisia ja arvaamattomia ja häilyviä kuin tämän päivän ihmiset.” Lainaus on lempikirjailijaltani Carol Shieldsiltä. Hän on vanginnut ajatukseen jotain sellaista, jonka tuppaa sukututkimusta harrastaessakin usein unohtamaan. Meillä on taipumus epäinhimillistää oman historiamme hahmot, tehdä heistä joko yleviä patsastelijoita tai syviin tunteisiin kykenemättömiä arjen raatajia.

Olemme tietenkin väärässä, tässäkin.  

"Lapsen ruumissaatto", Albert Edelfelt

Sukututkimusta tehdessä ohitamme usein lapsensa menettäneet vanhemmat ajattelematta asiaa sen enempää. Kuvittelemme, että perheen pieneneminen oli köyhinä aikoina jopa jonkinlainen helpotus. Näin saattoi objektiivisesti ollakin. Elämä ei kuitenkaan koskaan ole tai ole ollut pelkkä objektiivinen tilikirja. Lapsen menettämisen täytyy olla yksi elämän kauheimmista koettelemuksista – puhumattakaan siitä, että sen joutui kokemaan yhden elämän aikana monta kertaa.

Ja miten yleistä se oli, sen tietää jokainen sukututkija. Lapsivuoteeseen kuolleet äidit ja pieninä nurmen alle menneet lapset kuiskaavat kirkonkirjoista,  kasvattavat sukupuihin tynkäisiä oksia.

Neljännen polven isopappani oli Säämingissä lautturina toiminut Carl Hulkkonen (k. 1790)  Hänellä ja vaimollaan Catharina Reijosella oli yhteensä 9 lasta. Margaretha (k.1766) ja Catharina (k.1776) elivät 1-vuotiaiksi. Aikaisemmin kuolleen Annan mukaan kastettu Anna  sekä Johan-veli kuolivat samana vuonna kuin syntyivät,  peräkkäin 1783 ja 1784.  Ensimmäinen Anna oli kuollut 11-vuotiaana 1778.  Täydellä varmuudella ainakin esi-isäni Carl Carlsson Hulkkonen eli aikuiseksi saakka, mahdollisesti myös Helena, Lars ja Petter.

Kuolinsyyn olen löytänyt vain 11-vuotiaana kuolleelle Annalle. Hänet vei ns. svullnad eli jonkinlainen kasvain, paise tai pöhöttymä.  Hulkkosten yhdeksästä lapsesta siis yli puolet kuoli.  

Perheen kohtalo ei ole mitenkään tavaton.

Lapsia meni samoissa koettelemuksissa kuin aikuisiakin; katovuodet, nälkä ja kulkutaudit kulkivat käsi kädessä. Pilkkukuume oli erityisesti 1600-luvun lopun tappaja, punatauti levisi 1800-luvun alkupuolella eikä isorokoltakaan vältytty.

Erilaisia ruokintasarvia, kuva Kansallismuseo 

Mutta jos ajatellaan erityisesti lapsia, monessa tapauksessa kohtalokkaaksi osoittautui ns. sarviruokinta. Luultavasti moni Hulkkostenkin pienokaisista kuoli sen takia. Syystä tai toisesta äidit eivät imettäneet lapsiaan, vaan ripustivat kätkyen yläpuolelle sarven, johon laitettiin lehmänmaitoa tai velliä. Muutaman päivän ikäisille lapsille moinen ravinto oli liian voimakasta. Myös hygieniassa oli toivomisen varaa; moni lapsi kuoli vatsatauteihin, syynä likaiset sarvet ja hapantuneet ruuat.  Sarviruokintaa harrastivat myös ns. paremmat piirit ja lapsikuolleisuutta esiintyi myös kartanoissa ja porvariskodeissa, usein jopa enemmän kuin torpissa.

Arno Forsius on kerännyt tilastoja Suomen seurakuntien kirkonkirjoista 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Elävinä syntyneistä lapsista kuoli ensimmäisen elinvuoden aikana peräti 20-30%. Kuolleena syntyneiden lasten osuus oli noin 3.5 % elävänä syntyneiden määrästä.

Jos vaarassa olivat lapset, eivät turvassa olleet naisetkaan. Synnytys oli pelätty, riskaabeli ja  kunnollisen ehkäisyn puuttuessa tiuhaan toistunut koettelemus. Asema, hurskaus tai vauraus  eivät auttaneet, lapsivuode vei niin kuningattaria kuin torpparinvaimojakin. Edes rikkaus, joka pystyi rakentamaan Taj Mahalin, ei kyennyt suojaamaan synnyttäjää lapsivuodekuolemalta. Suurmoguli Shah Jahan rakennutti monumentin 1600-luvulla lempivaimolleen, joka oli kuollut  - nimenomaan synnytyksessä.

Oli nainen rikas tai köyhä, synnytys oli vaarallinen matka. Tällaista osuvaa kiertoilmaisua  käytettiin keskiajalla synnytyksestä.  

Ruotsi-Suomessa kiinnitettiin kätilöiden toimintaan ensimmäistä kertaa huomiota vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä.  Keski-Euroopassa aloitettiin kätilöiden järjestelmällinen koulutus 1500-luvun loppupuolella. Ruotsi-Suomessa ensimmäinen varsinainen synnytyslaitos aloitti 1774 Tukholmassa, Suomessa 1816 Turussa. Tästä oli vielä aikaa siihen, että jokainen synnyttävä mökinmuija sai vaaralliselle matkalleen mukaan oikeasti asiantuntevan matkatoverin.  

Useimmiten synnytystä oli avustamassa kouluttamaton kätilövaimo. Synnytyksen hetki haluttiin taikauskoisesti pitää salassa ja lapsi syntyi useimmiten saunassa tai navetassa.  Synnytysloitsut, hauteet  ja hieronta olivat entisajan epiduraalipuudutus. Ylimystön naisilla oli käytössä oman aikakautensa lääketieteellinen osaaminen, mutta eivät nekään konstit häävejä olleet; ulkomailta saatettiin tilata vaikkapa galanga-juurta helpottamaan synnytystä.   

Lähellekään nykyistä hygieenistä ja turvallista synnytystä päästiin kehittyneissä maissa vasta 1930-luvulla. Lapsikuolemat eivät kuitenkaan tuolloinkaan olleet mitenkään tavattomia. Kuvassa isoäitini Selli Kangas lapsikatraineen Saara-kuopuksen arkun äärellä 1927.  Saara kuoli ilmeisesti synnytyksessä tai muutaman päivän ikäisenä.

Vielä 1900-luvun puolivälissäkään kaikki eivät vielä syntyneet sairaaloissa. Synnyin 1962 kotona, samoin suurin osa kahdeksasta sisaruksestani.  Syytä tähän en tiedä. Asuimme sairaaloiden lähellä Tampereen kupeessa eikä vanhemmillamme taatusti ollut mitään ideologisia ajatuksia luonnonmukaisen synnytyksen paremmuudesta.  Meitä oli yhdeksän, saman verran kuin Säämingissä Hulkkosten lapsia. Toisin kuin Carlin ja Catharinan lapset, me tulimme maailmaan terveinä, kiitos nykyajan ja Viialassa ahkeroineen kätilön, neiti Leinon.  Ja ehkä äidillekin oli jo päässyt kerääntymään tämän matkan taitossa jonkinlaista rutiinia.

Vanha kaavio Teit-suvusta

Vajaa sata vuotta myöhemmin, 1550-luvulla, keräsi kirjuri Jaakko Teitti (Jakob Teitt) kuningas Kustaa Vaasan käskystä ns. valitusrekisteriä rälssiaatelin laittomasti verovapaiksi otetuista maaomistuksista. Valitusrekisterissä Erengisle Björninpojan alle on merkitty mystinen Rouva Karin, joka "sanottiin olleen kuningas Karl Knutinpoika Bonden avioton tytär”.

Valitusrekisterissään teki Jaakko Teitti selvitystä Tjusterbyn sukulaisuuksista ja lisäsi kirjoitukseen piirroskuvion. Erengislen alapuolella on kuviossa kuitenkin epäselvyyksiä. Arvidin ympyrä on vedetty yli ja Arvidin ja Karinin välille on piirretty viiva, jonka alla on sana "tveke" (nykyruots. tveka, epäröidä). Lisäksi on poikittaisviivan alla teksti “Hustru Karin var K. Karls oechte dotter, som the seije” ("Vaimo Karin oli K. Kaarlen avioton tytär, kuten sanovat"). Vai oliko kuninkaan tytär Karin ehkä Arvid Erengislenpojan vaimo?

Kuvio ja teksti onkin jakanut tutkijoiden mielipiteet. Joidenkin (Carpelan, Ramsay) mielestä asia tulisi tulkita siten, että Erengislen 2. vaimo oli kuningas Kaarlen avioton tytär nimeltään Karin. Toisten (Antell, Grotenfelt, Ruuth) mielestä oikea tulkinta on, että Karin oli Erengislen nimellinen tytär, mutta todellisuudessa kuningas Kaarlen biologinen tytär. Niihin aikoihin kun edellä mainitut tutkijat ovat antaneet mielipiteensä, ei vielä oltu löydetty arkistoista sitä asiakirjaa, missä Erengisle 1461 mainitsi, että hänen vaimonsa Karinin vanhemmat olivat kuolleet heinäkuussa 1461 mennessä, ja että he omistivat maata Smoolannissa ja Hallannissa. Ainakaan tuo Karin ei ole voinut olla kuningas Kaarlen tytär, mutta ehkä Erengisle olikin ollut kahden eri Karinin kanssa naimisissa?

Teitin valitusrekisterin tarkoitus oli kirjata suomalaisen rälssisäädyn laittomuuksia, eli tilojen laittomasti verottomiksi ottamista, joten rälssisäädyn sukulaissuhteilla ei Teitille niinkään ollut merkitystä, eikä rekisteri muutenkaan paikoitellen ollut kovinkaan tarkka. Kuningas Kaarle oli viettänyt pitkiä aikoja Suomessa. Hän mm. oli pitänyt hovia Viipurin linnassa 1440-48, jolloin Erengisle Björninpoika oli siellä käskynhaltijana tai voutina. Jos Karin oli Kaarlen Viipu-rissa syntynyt tytär ja Erengislen vaimo, on Karinin täytynyt olla hyvin nuori heidän avioituessaan.

Useimmat ihmiset eivät niinä aikoihin jättäneet itsestään tietoja aikalaiskirjoihin. Ei myöskään Karin, kuninkaan mahdollinen tytär. Itse asiassa hänet mainitaankin vain tässä Jaakko Teitin lisätekstissä, eikä hän siis myöskään esiintynyt Kaarlen testamentissa, jossa muuten kyllä mainittiin jopa palvelijoita. Teitin luettelolla ei olisikaan kovin paljon merkitystä Karinin asiassa, ellei muistaisi sitä, että Karin ehkä eli pitkälle 1500-luvulle ja oli mahdollisesti kuollut vasta muutamia vuosikymmeniä ennen Teitin valitusrekisterin tekoa. Syytä on myöskin lisätä, että Jaakko Teitti oli itsekin samoilta seuduilta kotoisin (Pernajalta) ja luultavasti jopa henkilökohtaisesti tunsi Tjusterbyssä asuvia Björn Pederinpojan suvun jälkeläisiä.

Jos Karin oli kuningas Kaarlen tytär, Erengislen vaimo ja Märta Erengislentyttären äiti, tarkoittaisi se että kaikissa Erengislen jälkeläisissä on tippa kuninkaallista verta, ja ehkä jopa keisarillistakin, sillä Bonde-suvun sukupuu sanotaan ulottuvan keisari Kaarle Suureen asti. Todisteita Karinin sukuperästä tai aviopuolisosta ei kuitenkaan ole, joten olkoot kukin oikeassa omassa mielipiteessään.

Jaakko Teitin valitusrekisterin puhtaaksipiirretty kaavio 1550-luvulta (lähde: Grotenfelt 1894):

Ylimpänä on Tjusterbyn Gamblebyn Inge, jolla oli 2 poikaa ja 3 tytärtä.

Rivillä 2 ovat tyttäret Kristin, pso. Jakob Olofsson, sekä Ingred, pso. Björn Deken. Näillä jälkimmäisillä oli poika Erengisle Björnsson (rivi 3, oikealla).

Sen jälkeen Jaakko Teitin merkinnät menevät epäselväksi. Rivillä 4 on Erengislen alapuolelle laitettu Arvid Erengislesson, jolta ei jäänyt jälkeläisiä, sekä H. Karin (H. tarkoittaa hustru, vaimo), Tjusterbyn vaimo Annan äitä.

Arvidin ympyrä on kuitenkin yliviivattu ja Arvidin ja Karinin välille on vedetty viiva, jonka alla on sana "tveke" (nykyruots. tveka, epäröidä). Lisäksi on poikittaisviivan alla teksti "Vaimo Karin oli K. Kaarlen avioton tytär, kuten sanovat".

Oliko Karin Jaakko Teitin mukaan Erengislen vaimo vai hänen nimellinen tytär? Vai oliko Karin ehkä Arvidin vaimo?

Juha Vuorela - kiitos RR!