Kunnanlääkäriturbulenssia

Marttilan kunnanlääkärin vakanssissa kävi melkoinen puhuri 1890-luvun alkupuolella. Iäkkäiden, kaikkien arvostamien tohtoreiden sijaan kuntalaisia palveli muutaman vuoden ajan joukko hyvin nuoria lääketieteen lisensiaatteja. Heistä ensimmäisenä Marttilaan saapui Henrik Ferdinand Boisman, Heinolassa vuonna 1864 syntynyt nuorukainen. Vaimonsa Alma Ahngerin hän oli hakenut Kontiolahdelta. Ennen Mäntsälän kylään saapumista pariskunta asui Sysmässä, missä myös heidän esikoisensa Anna Katariina Loviisa kastettiin 1892. Marttilassa syntyi perheen toinen lapsi Ingrid Elisabeth elokuussa 1893. Jo seuraavana vuonna Boisman lähti Somerolle. Hän kuoli Hyrynsalmella 1921 oltuaan siellä pari edellistä vuotta piirilääkärin virassa.

Tilalle Mäntsälässä sijainneeseen taloon tuli ahvenanmaalaisen Vårdön kunnassa 1865 syntynyt maakauppias Mats Matssonin poika Johannes Eliel. Hän oli edellisenä vuonna valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi, mutta kauaa Johannes Eliel ei Marttilassa viihtynyt. Jo 1895 hän siirtyi Sääksmäen pitäjään kunnanlääkäri. Seuraavan vuoden lopulla herra Mattsson (patronyymistä oli tullut tällä välin sukunimi) ryhtyi yksityislääkäriksi Turussa. Hän meni 1901 naimisiin virolaisen Ida Louise Schmidtin kanssa ja kuoli lopulta Helsingin Kulosaaressa 1916.

Turun Lehti 19.5.1896

Kolmas ja viimeinen näiden turbulenssisten vuosien lääkäreistä oli legendaksi muodostunut Väinö Grönholm. Vuonna 1868 Kiikalassa syntynyt rovastin poika oli mennyt hieman aikaisemmin naimisiin Karin Maria Stenströmin kanssa. Heidän esikoisensa, tytär Greta, oli syntynyt 1895 Helsingin kaupungissa, mistä perhe sitten seuraavana vuonna tuli Mäntsälän kylään.

Grönholmista tuli lopulta Helsingin yliopiston silmätautiopin professori yli 20 vuoden ajaksi. Hän erikoistui 1930-luvun alussa merkittävien silmäsairauksien hoitoon ja tutkimukseen. Väinö Grönholm oli luonteeltaan hyvin persoonallinen ja hän jätti jälkeensä lukuisia kaskuja. Otettakoon niistä tähän yksi;

Väinö Grönholmilla oli hyvin maalaileva ja rohkea esitystapa luennoillaan. Niinpä hän kerran demonstroi ympärillä oleville kandidaateille erästä (silmä)leikkausta. Potilas, jolla oli vain pieni, viaton pterygium-niminen kasvain silmässä, makasi pöydällä. Grönholm pesi käsiään selittäen samalla;

"Niin, tämä on sellainen kasvain, jossa on kolme osaa; pää, kaula ja ruumis. Ja leikkaus suoritetaan sillä tavalla, että otetaan päästä kiinni ja pannaan kurkusta poikki!"

Potilas, joka ei ollut kovin huumorintajuinen, rupesi silloin värisemään pyytäen "saisinko minä lasin kylmää vettä"!


Yksi anekdootti tähän loppuun Marttilan rippikirjasta. Sekä herra Mattsson että Grönholm on molemmat merkitty sotapalvelukseen kelpaamattomiksi. Sen sijaan Boisman luettiin palveluskelpoiseksi ja hänelle osui arpanumero 148. Nämä "arpajaiset" perustuivat keisarilliseen käskykirjeeseen vuodelta 1871. Sen mukaan asevelvollisuus oli voimassa myös Suomen Suuriruhtinasmaassa. Kaikkia ei kuitenkaan koulutettaisi, vaan venäläisen esimerkin pohjalta asevelvollisuus ratkesi arvalla. Täysi-ikäiset miehet joutuivat joko vakinaiseen väkeen kolmen vuoden koulutusajalla tai reserviin 90 päivän sotilaskoulutuksella. Mitä pienemmän numeron arvonnassa sai, sitä todennäköisempää oli joutuminen vakinaiseen palvelukseen. Boisman siis lienee päässyt vähemmällä eli kolmen kuukauden reissulla "armeijan harmaissa".


Juha Vuorela

Muinaiskalujen keräilijä Suomentähti

Suomusjärven Laperlan kylän Vähäperheen taloon kuului useita torppia, joista yksi oli nimeltään Korvenpää. Sen torppariksi tuli viimeistään 1820-luvun alusta lähtien Jacob Jacobsson puolisonaan Greta Pettersdotter. Greta kuoli loppuvuodesta 1823 ja seuraavana kesänä Korvenpäässä asunut Justina Andersdotter sai pojan, jolle annettiin nimeksi Israel. Jatkossa Jacob ja Justina mainitaan avioparina, vaikkakaan en ainakaan Suomusjärven vihittyjen luettelosta ole heitä löytänyt.

Vaikka Israel oli kastettujen luettelon ja vielä vuosien 1820-1825 rippikirjan mukaan avioton, on hän loppujen lopuksi saanut itselleen patronyymin Jacobsson. Voisi siis olettaa, että kiikalalaissyntyinen torppari Jacob Jacobsson oli todellakin hänen oikea isänsä. Joskus vuosien 1852-1853 välillä Israelista itsestään tuli Korvenpään torpan "isäntä". Vaimokseen hän oli löytänyt Ahtialan kylän Kurjen talon Arolan torpparipariskunnan tyttären, Maria Kristina Karlsdotterin. Vuosien 1851-1865 välillä he saivat yhteensä 10 lasta, joista tosin osa kuoli jo pienenä. Perheen esikoinen oli poika Gustaf Henrik, suomalaisittain Kustaa Henrik.

Jossain välissä isä Israel otti käyttöön sukunimen Wilenius, jonka sitten myös poika Kustaa Henrik omaksui. Hän kierteli muutamissa taloissa renkinä, kunnes 1871 muutti Uskelaan palaten pian takaisin. Vuosien 1880-1889 rippikirjassa hänen syntymäajakseen on merkitty 18.10.1851, joka on itseasiassa 10 päivää liian myöhäinen kastettujen luettelon merkintöjen perusteella. Samaisessa rippikirjassa nimen Wilenius yläpuolella ilmestyy toinen sukunimi eli Wass. Jatkossa Kustaa Henrik mainitaankin vain tällä uusionimellään, jonka alkuperää voi vain arvailla.

Kun suomalaisuusaate nosti päänsä kunnolla pinnalle 1900-luvun alussa, virisi ilmeisesti Kustaa Henrikin mielessä ruotsalaiselta kuulostavan nimen suomentaminen. Tässä hän ei tyytynyt mihinkään helppoon ja huomaamattomaan nimeen, vaan teki perusteellista työtä. Niinpä tämä Laperlan kylän reunamailla asunut miehemme tunnettiin jatkossa sukunimellä Suomentähti.

Kustaa Suomentähti, joka taisi jäädä koko iäkseen naimattomaksi, oli varmasti kansallismielinen henkilö. Hänet opittiin tuntemaan eritysesti innokkaana "muinaiskalujen keräilijänä. Kustaa kiersi käytännössä suurin piirtein kaikki Suomusjärven ja lähipitäjien talot sekä torpat kysellen mahdollisia muinaislöytöjä. Näin hänet opittiin tuntemaan hyvin tällä Varsinais-Suomen, Uudenmaan ja Hämeen läänien välissä sijaitsevalla alueella. Kaikki haltuunsa saamat tavarat Kustaa Suomentähti toimitti Helsingin museoon, jossa laskettiin niiden kokonaismäärän kohoavan jopa toisella sadalle. Näillä keräilymatkoillaan hän kirjasi ylös myös erilaisia kansantarinoita ja kertomuksia paikkakunnan historiallisista kohteista.

Aina ei Kustaata onnistanut. Kun kolme karjalohjalaista miestä löysi talvella 1908 kivisen vasaran, olisi keräilijämme ostanut sen heiltä. Miehet eivät sitä suostuneen myymään, vaan sen sijaan rikkoivat koko esineen kolmeen osaan. Niillä oli sitten tarkoitus "tehdä taikoja". Toisaalta mies osui toisinaan paikalle ns. viime tingassa. Nummen Leppäkorven kylän erääseen torppaan oli huutokaupan kautta joutunut vanha, kulunut tyyny joskus talvella 1909-1910. Lojuttuaan turhan panttina pitkään oli talon väki lopulta avannut tyynyn löytäen sen sisältä pienen, kankaisen pussukan. Tässä pussissa oli ollut muutamia kolmen markan rahoja vuosilta 1866-1870. Osaan seteleistä olivat hiiret ehtineet tehdä omat merkintänsä. Rahat näyttivät siis arvottomilta ja olisivat todennäköisesti joutuneet sytykkeiksi tai tunkiolle, mutta Kustaa Suomentähti osui reissullaan paikan päälle saaden setelit itselleen. Nämä hän tietenkin toimitti edelleen museoon ihmetellen samalla ihmisten kummallisia rahansäilytystapoja....

Melkoisen päivätyön Kustaa Suomentähti ehti tehdä ottaen huomioon hänen hyvin vaatimattoman syntyperänsä sekä sen, että hän ei ollut käynyt kouluja. Kun mies vaihtoi sukunimensä Kalevan ilmestymisen riemujuhlavuotena 1906, oli hän allekirjoittanut ilmoituksensa Suomalainen Wirallinen Lehti -aviisin 14. kesäkuuta ilmestyneessä numerossa tittelillä "Historiallinen keräilijä". Tämähän oli totta mitä suurimmassa määrin.



Juha Vuorela

Maatilakirjoja netissä

Auts, tekee mieli huudahtaa, kun joku haluaa ottaa kopioita painavasta, kangaskantisesta Suomen maatilat I-V kirjasarjasta (WSOY 1931-33). Kopioiminen rasittaa paksua sidosta ja kaunis pellavanvärinen päällysmateriaali rispautuu herkästi. Onneksi sekä kirjoille että asiakkaille, olen jo pitkään voinut paljastaa kriittisellä hetkellä, että suositun hakuteoksen kuvat ja artikkelit on tallennettu Suomen Maatalousmuseo Sarkan vapaassa käytössä olevaan Sukutilat Webissä –tietokantaan, jossa on bonuksena mainiot hakuominaisuudet. Painettujen osien järjestys on entisajan läänijaon mukainen, mutta tietokannassa voi tehdä hakuja mm. pitäjän ja tilan omistajan nimellä.

Kaikkia 1930-luvun vaihteen suomalaisia maatiloja ei puolimetrisessä teossarjassa ole. Kuten alkusanoissa ja selityksissä kerrotaan, suurteokseen otettiin pääsääntöisesti mukaan tiloja, joiden peltopinta-ala oli vähintään 25 hehtaaria. Niinpä sarjan alanimeke onkin Tietokirja maamme keskikokoisista ja suurista maatiloista. Hakuteoksesta jäivät pois myös papiston virkatalot, eikä siinä ole tiloja, joiden omistajat päättivät jättää kirjahankkeen väliin. Puhumatta tiloista, jotka ovat olleet ”siksi heikossa kunnossa, että on pidetty sopivana sivuuttaa ne kokonaan”... Tietokannan esittelyteksti menee vieläkin pidemmälle rajausten analysoinnissa, sen mukaan hakuteoksen tilat ”edustavat maatilojemme eliittiä, ja niistäkin julkaistut tiedot on usein esitetty vain siinä tapauksessa, että olot tai tuotanto tilalla ovat jotenkin yleisestä poikkeavia ja esimerkillisiä.” Niinpä karjan keskimääräinen vuotuinen lypsy mainitaan vain, jos se on ”selvästi enemmän kuin alueella yleensä.” Myös tiedot ”karjan roduista, sadoista ja muista yksityiskohdista kuvaavat enemmän poikkeavuutta kuin tavallista elämänmenoa.”

Maatilojen kuvailussa painottuu siis tilastollisesti mitattava maataloustuotanto. Tilan esimerkillisyyden ja edustavuuden arvioiminen voi olla pelkällä kaupunkilaisjärjellä vaikeaa. Mutta sukututkijan kannalta on ainakin mukavaa, mikäli isännästä ja emännästä, joka pääsi ja halusi kirjaan mukaan, on kirjassa ja tietokannassa pieni potretti. Vielä useammin tarjolla on kuva tilan päärakennuksesta.

Sana ”sukutila” tietokannan nimessä johtaa ajatuksia hiukkasen harhapoluille, sillä kyse ei ole niistä tiloista, jotka ovat saaneet Maatalousseurojen Keskusliiton (nykyisen ProAgria Maaseutukeskusten Liiton) sukutilakunniakirjan ja –viirin sillä perusteella, että ovat olleet vähintään 200 vuotta saman suvun omistuksessa. Tietokannan esittelyssä filosofoidaankin, että tilojen valinnassa ei ”omistussuhteilla tai niiden sukuun sitoutumisella -- ollut mitään vaatimuksia. Jos tällainen tila oli sukutila, niin sukutilaksi pitäisi luokitella jokainen yksityisomistuksessa oleva maatila.” Isäntäluetteloita ei artikkeleissa siis ole. Painetun kirjan IV ja V osan selityksissä todetaan selvyyden vuoksi vielä, että ”niissä harvoissa tapauksissa, joissa on merkitty omistuksen olleen samalla suvulla, sillä tarkoitetaan miespuolisen omistajan sukua.”

Sukutilat Webissä -tietokannassa on mukana myös aineistoa 1960-luvulla ilmestyneen 8-osaisen Suuren maatilakirjan osista I ja VIII. Siihen aikaan mukaan pääsi jo 10 hehtaarin peltoalan tai 50 hehtaarin pellon ja metsän kokonaisalan perusteella. Nahkaselkäinen kirjasarja täyttääkin kirjastossa kokonaisen hyllyn.

---

Sukutilakunniakirjan ja -viirin saaneita tiloja on esitelty isäntäluetteloineen muutamassa muussa suurteoksessa. Suomen sukutilat I-II, ilmestyi vuonna 1939 ja Suomen sukutiloja I vuonna 1964 - siinä on esitelty Uudenmaan sekä Turun ja Porin läänin sukutiloja.

Kuva: J. F. Martin: "Allmoge i Karelen. Les paysans de Karelie" on Kansalliskirjaston Helmi-kokoelmasta.