Montako kuntaa Suomi tarvitsee?

Kysymys on nykypäivän toimittajien huulilla, kun he pääsevät tenttaamaan politiikkoja tai johtavia virkamiehiä. Kun itse kuljen rintamailla vahoissa loistokkaissa maalaispitäjissä, paikallisväestö kysyy: ”Ollaanko meidät jättämässä oman onnemme varaan”.

Sukutukijana asia on askarruttanut mieltäni jo vuosia, ja olen koittanut löytää sille vastausta historian sivuilta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että seurakuntien tai maallisten hallintokuntien koon tai määrän muodostumisesta on loppujen lopuksi aika vähän tutkimusta.

Periaatteessa jo sukutukijan perusteokset kertovat, että piispat perustivat uusia seurakuntia, kun vanhat seurakunnat kasvoivat suureksi. Yleensä ketju meni siten, että etäällä emäkirkosta asuvat alkoivat vaatimaan omaa kirkkoa ja kirkkoherrat vastustivat ensin kappelien perustamista ja erityisesti niiden irrottamista, koska ne pienensivät kirkkoherran tuloja.

Maallisesta näkökulmasta olen katsellut asiaa lähinnä Hämeen ja erityisesti Jämsän suhteen (kuva yllä). 1500-luvulla kunnan prototyyppi oli sellainen, että kunnassa oli neljä neljänneskuntaa, joissa kussakin neljänneskunnassa oli keskimäärin kymmenen kylää ja kussakin kylässä keskimäärin 4 taloa. Verotusmielessä yksi kylä vastasi yhtä koukkua ja esim. Jämsässä 1600-luvulla koukku muuttui kahdeksi manttaaliksi. Näillä luvuilla laskettuna kokonaisessa kunnassa oli 4 x 40 taloa =160 taloa, ja jos jokaisessa talossa oli noin 10 ihmistä, niin järkevän kokoisena kuntana pidettiin 1600 henkilön muodostamaa kokonaisuutta.

Tuohon aikaan katsottiin, että tuollaista väkimäärää kohti oli säällistä olla kirkkoherra apulaisineen, nimismies ja kourallinen erilaisia vouteja. Käräjiä pidettiin kahdesti vuodessa ja kaikenlaisesta rakentamisesta vastattiin yhteistuumin. Tuon ajan hallinnon ajatuksena oli kaiketi, että määräsuhteet olivat järkeviä esivallan ja talonpoikien välillä ja toisaalta se loi riittävän tulopohjan näiden virkamiesten ylläpidoksi.

Näillä lähtökohdilla oli Suomessa jo 1400-luvun puolivälissä noin 100 seurakuntaa ja kappelia ja 1700-luvun puolivälissä jo 350 vastaavaa. Itsenäisyyden alussa kuntia oli 532 ja nyt 342. Keskimääräisen kunnan asutusluku oli itsenäisyyden alussa 5900 ja nykyisin 15700, eli olemme noin 10-kertaisessa asukasluvussa verrattuna vanhan ajan kuntiin. Mielessä jotenkin käy, onko ongelmien syy väestöpohjan laajuudessa, vai vaatimusten mahdottomuudessa.

Pontimen tähän kirjoitukseeni sain lopulta sunnuntain Hesarista, jossa mielipideosastossa oli kirjoitus karhunkaadoista ja allekirjoittajana Pohjois-Karjalan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö. Siis koko Pohjois-Karjalassa on vain yksi poliisilaitos, jolla toki on useampia toimipisteitä. Tämä ei sinällään ole yllätys, sillä olen vieraillut tuolla alueella vuosia, ja vierailupaikkakunnalla ei ole ollut vuosiin poliisia, eikä oikeastaan mitään muutakaan valtion virkamiestä. Nyt kuulemma katoaa Kelankin toimisto mittaamattomien matkojen päähän. Kunnanmiehiä ja -naisia toki on, mutta niitäkin yksityistetään kovaa vauhtia ja en yhtään ihmettele kommentteja, joissa väestö pohtii: ”kuka meistä enää huolehtii”.

Sananlasku sanoo, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Kuitenkin vanhoissa perinteissä on ollut oma järkensä. Jotenkin omasta pienestä ja rajoittuneesta näkökulmastani näen, että yhteiskunnan pitäisi antaa peruspalvelunsa joltakin säälliseltä etäisyydeltä. Esi-isäni halusivat kirkon lähemmäksi, jottei kirkkoon olisi tarvinnut kulkea öitä myöten. Aivan samoin ajattelen, että nykypäivänä ainakin minimi peruspalvelut pitäisi olla lähellä, mutta jotenkin näyttää siltä, että kaikille on taattava samat palvelut välittämättä siitä, että ne reaalisesti katoavat monen osalta saavuttamattomien etäisyyksien taakse.

Tavan kaduntallaajana en voi mitenkään välttyä ajatukselta, että hallinnon rakentamisessa vanhan ajan piispoilla ja muulla esivallalla oli paljon suurempi järki kuin nykyajan päättäjillä. Yhteiskunnan palvelujen pitäisi olla jotenkin hierarkkisesti rakentuneita, jossa palvelujen määrä kasvaa ylöspäin mentäessä. Siis pappi ja poliisi tiettyä väkimäärä kohti juuri sillä alueella, missä ihmiset asuvat, eikä kymmenien tai satojen kilometrien päässä. Isommat laitokset, kuten sairaalat, lukiot ja vaikkapa urheiluhallit taas jotakin toista suurempaa – edellisen moni kertaa kohti jne. Jollakin tällaisella ajatustavalla ainakin peruspalvelut ja perusturvallisuus säilyisivät ihmisten lähellä.

Tällä pienellä tarinalla haluan kertoa, että sukututkimus ja historian harrastus on tuonut omaan elämääni paljon sellaisia pohdintoja ja lähestymistapoja, jotka eivät nuorempana edes juolahtanut mieleeni. Sukututkimuksen harrastaminen on siis omalta osaltani johtanut paljon muuhunkin kuin vain polveutumiskaavioiden pohtimiseen.

Muonatorpparin palkka

Yksi maamme vähävaraisimpia yhteiskuntaluokkia oli 1800-luvun loppupuolella runsaaksi kasvanut muonamiesten joukko. Nämä "vähempiarvoiset" talollisten ja rusthollareitten apuvoimat asuivat vaatimattomissa mökeissään ja puursivat omalta osaltaan yhteiskunnan parhaaksi hiljaisuudessaan. Omista esivanhemmistani Juho Ahlberg Kuusjoen Diskarlan kylässä työskenteli Haikian talossa torpparina, mutta mainitaan kuollessaan muonamieheksi. Hänen vaatimaton omaisuutensa lueteltiin perukirjassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten joulun alla.

Mutta mitä muonamies sitten täsmälleen ottaen sai palkakseen? Sopimuksia oli monenlaisia, mutta erään näkökulman avasi sanomalehti Hämäläinen kesällä 1879 udeltuaan joltain muonamieheltä tämän ansioita. Vastauksensa mies muotoili näin;

"Kuusi tynnyriä rukiita vuodessa, johon tulee vapaa asunto ja poltinpuut, laidunta lehmälle sekä yhden lehmän varalle talveksi niittua, jonka minun itse tulee korjata; yksi parmas olkia ja kolme kappaa suoloja. Tästä kaikista olen minä velvollinen tekemään kartanoon kolme päivää viikossa työtä.

Mutta minulla on valta tehdä koko viikon työtä kartanoon, suvet talvet, josta lisätyöstä maksetaan suvella 1 markka 50 penniä päivältä, ja talvella 1 markka."

Sanomalehden toimitus arvioi, ettei tuo palkka ollut mitenkään halveksittava. Sen mukaan vähäinen perhekunta tulee sillä hyvin toimeen, jos "vaimokin kerkiää ja kykenee työhön".



Juha Vuorela

Helsinkiin?

Erityisesti tänä vuonna, mutta jo pidempäänkin olemme saaneet lukea mediasta, miten kallista asuminen Helsingissä on. Vuokrat nousevat huutokauppatahtiin ja omistusasuntojen hinnat ovat pilvissä. Halukkaita ostajia ja vuokralaisia tuntuu silti löytyvän. Onkin mielestäni aiheellista lainata eräitä sanomalehtiä marraskuulta 1860. Niissä kirjoitetut varoituksen sanat ovat ilmeisesti yhä, tasan 150 vuotta myöhemmin, täysin relevantteja;


"Helsingin ruotsalaisissa sanomissa on waroitus niille jotka matkustawat Helsinkiin työtä hakemaan, etteiwät ottaisi waimojansa ja lapsiansa myötänsä siinä luulossa että siellä saisiwat runsaammat tulot kuin kotonansa.

Wiimeisinä wuosina on monta perhekuntaa sinne mennyt suureen saaliin toiwossa, mutta korkiat huoneenhyyryt, huonetten puute ja kallis ruoka owat siellä saattaneet monta perhettä suureen kurjuuteen. Kaupungin waiwaishoidalla on täysi tekeminen omista waiwaisistansa, ja yksinäisten apu ei ulotu niin monelle. Niin on usiat näistä kuleksioista täytynyt palata takasin petettyinä toiwossa ja wiheliäisimpänä kuin tullessansa.

Sen wuoksi waroitus tässä on paikallansa. Terweet ja nuoret työntekijät woiwat kyllä siellä saada elatuksensa, mutta muut tekewät parahiten jos kotonansa tytywät tiettyyn ehkä wähempäänkin waraan."


Helsingin väkiluku nelinkertaistui vuosien 1850 - 1900 välisenä aikana. Uuden vuosisadan alkaessa pääkaupungin asukasluku oli noin 60,000 henkeä. Vielä 1800-luvun alussa Helsingissä oli ollut ainoastaan nelisentuhatta asukasta. Täten vanhojen lehtien varoitukset olivat varmasti oikeutettuja, sillä asuntotuotanto ei pysynyt perässä ja tulokkaat joutuivat majoittumaan hyvinkin epämääräisiin oloihin. Toisaalta ydinkeskustan loisto ja pääkaupungin status antoivat ihmisille toivoa paremmasta elämästä. Kun Helsingistä oli tehty pääkaupunki, alkoi Vironniemellä suuri rakennusbuumi. Sen lopputuloksena syntyivät mm. Helsingin yliopiston päärakennus, Valtioneuvoston linna, Tuomiokirkko ja monet muut Senaatintoria ympäröivät kivitalot. Näiden vetovoima oli varmasti suuri, vaikka tavallisen työväen asumuksista ei voinut puhua samana päivänä.