Esivanhempiemme makumaailmoissa

Osuusliike Elannon valmistamien ja markkinoimien ruoka-aineiden arviointitilaisuus 1937. Museovirasto 

Mikä onkaan säilynyt esipolviemme päivistä meidän aikaamme muuttumattomana? Luonnon äänet varmastikin. Vanhat kirkonkellot saattavat nekin kuulostaa samalta kuin jo vuosisatoja sitten. Äänien lisäksi myös maut voivat viedä meitä lähemmäs esivanhempiemme kokemuksia. Kulinaariseen kulttuuriperintöön on helppo hurahtaa.

Viime talvena tällä samalla palstalla kerroin, miten löysin kiinnostavia suku- ja paikallishistorian tietoja Kotimaisten kielten keskuksen Suomen kielen nauhoitearkistosta. Yksi kertojista oli isoisoäitini, ja toinen osoittautui sittemmin hänen kälykseen. Entisajan elämänmenosta kertoneet äänitteet saivat muun ohella kokeilemaan perinteisen varilimpun leipomista, usean sukupolven mittaisen tauon jälkeen.

Raaputtelin varitaikinakulhon seinämistä kuivaa taikinaa pakastuspussiin siinä toivossa, että saisin siitä aikaan perinteisen taikinajuuren. Se ehtikin olla pakastimessa melkein vuoden ennen kuin päätin kokeilla, mahtaisiko se toimia. Löysin netistä Marttojen ohjeen taikinajuuren herättämiseen ja ilo oli suuri, kun parin päivän jälkeen juuri kupli voimakkaasti. Kaadoin sen kokeeksi joulun saaristolaisleipätaikinaan ja jännittävien vaiheiden jälkeen lopputulos oli se mikä pitikin. Lämmitti mieltä huomata, että vanha konsti toimi, vaikka perinne oli jo katketa. Äitini ei ole koskaan leiponut juureen enkä muista isoäitienikään enää omana aikanani niin tehneen.

Joulupöydän kotikaljan tein kaupan uutteesta mutta mietin, voisiko senkin tehdä vanhaan tapaan juurihiivan avulla. Entisaikaan laadukas kalja oli talon emännän taito ja salaisuuskin, mutta mietin, että ehkä näinä tasa-arvon aikoina sopii isännänkin yrittää. Ryhdyin tuumasta toimeen ja jälleen lykästi. Pidin lopputulosta parempana kuin uuteversiossa, mutta osansa oli varmasti silläkin, että annoin tuotoksen tekeytyä pidempään kuin edellisellä kerralla. Oli miten oli, se tuntui enemmän itse tehdyltä kuin uutteesta tuotettuna.

Kulinaarinen kulttuuriperintö tuntuu olevan nosteessa, sillä kaupan hyllyltä tapaa jo leipäpaketteja, joista löytyy mainintoja yön yli nostatuksesta ja jopa juuritaikinan käytöstä. Harrastajiakin kohtaa, ja välillä yllättävissä paikoissa: viime syksyn työmatkalla Itävallassa keskustelimme lounaspöydässä paikallisesta ruokaperinteestä, ja vierailumme isäntä osoittautui innokkaaksi kulttuuriperintökulinaristiksi. Hän oli vastikään loihtinut virheettömiä perinneleipomuksia, joiden resepti oli ollut niin haastava, että harjoitteluun oli mennyt vuosikymmen. Nyt hän saattoi iloita, että oli yksi harvinaiseksi käyneen herkun valmistuksen taitajista. Parhaillaan hän tekee kokeiluja Kansallisarkiston säilyttämän Stedingk-suvun reseptikirjan parissa – se onkin sopivasti saksaksi. Saapa nähdä, mitä 1700-luvun resepteistä syntyy!

Joulukuussa osallistuimme tyttäreni kanssa kotiseutumme joulutorille. Vuodelta 1907 peräisin olevalla reseptillä leipomamme pitäjän perinneherkut, kanelikakut, myytiin loppuun jo ennen tapahtuman puoliväliä. Samoin kävi itävaltalaisille klassikoille, vaniljasarville. Tarina osoittautui jälleen oivalliseksi lisämausteeksi.

Kannustakin kaivamaan suvun vanhat reseptikirjat esiin ja tutkimaan, mitä mielenkiintoista niistä löytyy. Nettikin on hyvä apuväline menneisyyden makumatkailijalle.

Tomi Ahoranta

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.