 |
| Siihen aikaan, kun Pauli kasvoi Kannuksen kotitilalla, hevoset olivat käytössä, kunnes kuvassa oleva isän hevonenkin vaihtui traktoriin. Kuvassa Tauno Hernesniemi Mirkku-hevosen kanssa. Hernesniemen albumi. |
Pauli Hernesniemi syntyi perheensä esikoiseksi Kannuksessa 31.05.1955. Aino-sisko syntyi vuonna 1956 ja Tarmo-veli 1963. Keskikoisella maatilalla Lestinjoen varrella viljeltiin peltoa yhdeksän hehtaaria ja metsää kaksikymmentäviisi hehtaaria. Seitsemän lehmää, hevonen ja sika kuuluivat taloon.
Maatilan pojalla oli jo kasvuiässä yhtä ja toista työtä pelloilla ja kotona; yksi tärkeä tehtävä oli käyttää hevosen vetämää haravakonetta. Paulilla on jäänyt mieleen, että ”isäni hevonen Mirkku muuttui Massey Fergusson traktoriksi 1970-luvun puolivälissä”. Maanviljelyksen lisäksi 14.9.1919 Kannuksessa syntynyt perheen isä Tauno Hernesniemi piti minkkitarhaa. Pauli muistelee hyvällä lapsuuden kotia. Uskonnollisuus kuului perheen arvomaailmaan ja kotona pidettiin hartaustilaisuuksia. Äiti oli varsinkin hyvin harras ja kasvatti lapsensa Jumalan kunnioitukseen. Pauli muistelee, että ainakin yksi hartausiltojen maallikkopuhujista oli nimeltään Varila.
Sukujuurilla
”Äitini oli sukunsa puolelta saksalaista Nagel nimistä liikemiessukua. Hänen varhaiset esivanhempansa olivat muuttaneet Lyypekin läheltä Vaasaan 1600-luvulla. Avioliiton kautta Nagel suvun naispuolisten jäsenien sukunimet olivat muuttuneet vuosien saatossa. Tuleva äitini Anja os. Sillanpää oli syntynyt Vetelissä Jouluaattona 1919. Hän muutti lapsena Halsualle vanhempiensa mukana ja sieltä myöhemmin Kannukseen. Äitini vihittiin Tauno Hernesniemen kanssa Kannuksen kirkossa 27.12.1953. Isäni suku oli Lappajärveltä. Hänen isoisänsä isä oli muuttanut kannukseen vuonna 1895, minkä jälkeen sukumme juurtui sinne. Kyläyhteys Kannuksessa oli lämminhenkistä, ja minulla oli paljon leikkitovereita. Olin jo nuorena kiinnostunut lukemisesta, pidin päiväkirjaa ja kirjoitin runoja.", Pauli kertoi.
Koneet piti hajoittaa
Pauli kävi Kannuksen kansakoulun ja sen jälkeen jatkoi opintojaan lukiossa. Hän sai ylioppilaskirjoituksissa laudaturin arvosanat. Pauli valitsi pitkän saksan, vaikka pitkä englanti oli silloin suosiossa. “Useat opettajat olivat sitä mieltä, että tasapainon vuoksi jonkun pitää saksaakin lukea. Yksi opettajista erikoisesti arvosteli englannin kieltä sekavaksi ja sanoi, “kun englannin kielessä kirjoitetaan lehmä, se lausutaan hevonen”. Pauli toteaa saksan kielen oppimisen suhteen: ”se oli teoreettista opiskelua, joka ei auttanut saksan kielen puhumiseen.” Pauli jatkoi opintojaan Kotkan teknillisessä opistossa ja valmistui vuonna 1977 koneinsinööriksi. Jo nuorena poikana Paulia kiinnosti kaikenlaiset koneet ja vekottimet. ”Sain kerran joululahjaksi patterilla toimivan lentävän lautasen, joka kulki vain lattialla ja oli vieterivetoinen. Hajotin sen ja tutkin laitteen rakennetta. Hajotin myös Tunturi-merkkisen mopon moottorin ja tutkin, mitä se oli syönyt."
 |
| Pauli Hernesniemi vanhempiensa keskellä Kannuksen rautatieaseman portailla. Siitä alkoi 25-vuotiaan koneinsinöörin siirtolaismatka Kanadaan vuonna 1980. Hernesniemen albumi. |
“Seitsemänvuotiaana talutin pyörää heinäpellolta Kannuksesta Toholammmelle johtavan tien varrelle. En ehtinyt vielä satulaan, kun Toholammin suunnalta tuleva Moskovitsi-auto ajoi päälle. Lensin kaaressa ojaan ja luita meni poikki. Kuljettaja menetti auton hallinnan juuri minun kohdallani. Olin kuin maalitaulu hiljalleen liikennöivän tien reunassa. Jouduin Kannuksen sairaalaan kolmeksi kuukaudeksi. Vanhempani enkä minä emme kantaneet mitään kaunaa onnettomuuden aiheuttajaa kohtaan. Myöhemmin olin tämän kuljettajan kanssa samalla työmaalla. Täysi anteeksianto oli tapahtunut”.
"Olin kymmenvuotias, kun nostin kahden vuoden ikäisen Tarmo-veljeni pyörän tarakalle. Vyötin hänet lasten tuoliin, joka oli kiinni tarakassa. Läksimme mummolasta kotiin. Erään tunnelisillan jälkeen pyörän dynamo vinksahti pinnojen väliin. Siinä hetkessä takapyörä nousi kohti kotikylän taivasta ja pyörä teki täyden voltin. Se oli kuin tahaton sirkustemppu. Oli ihmeellinen varjelus, että selvisimme siitä ilman naarmuakaan”, Pauli muisteli.
Taimitarhalle
”Pääsin ensimmäistä kertaa palkkalliseen kesätyöhön Kannuksen taimitarhalle. Olin silloin 14-vuotias ja jatkoin seuraavana kesänäkin samassa työssä. Siinä hommassa niputettiin ja istutettiin puun taimia tarkasti riveihin. Olin hyvin tyytyväinen urakkapalkkaan, joka maksettiin viikottain”.
Alikersantti
”Sotapalveluksen suoritin 1978–1979 Oulun tykistörykmentissä. Aliupseerikoulutuksen jälkeen palvelin alikersanttina.” Paulin mielestä armeijassa oli hyvä ylläpito terveellinen perusruoka ja siellä sai luotua pysyviä ystävyyssuhteita. Näin Pauli kuvaili armeijakokemustaan.
Avioliitto ja Särkioja
Kanadan Sudburyssa 14.09.1958 syntynyt Helen Särkioja meni vuonna 1977 suomivierailulle. Hän tapasi Pauli Hernesniemen Toholammin tanssilavalla. Molemminpuolinen kiintymys syttyi silloin ja sitä seurasi kaksi vuotta kestävä kirjeenvaihto. Jouluna 1979 Pauli matkusti Kanadaan kahdeksi viikoksi ja vietti joulun Helenin perheen parissa. Helenin äiti, Anelma, oli syntyisin Kurikasta ja isä, Sulevi, Kannuksesta.
Särkiojan perhe oli muuttanut 1950-luvun puolivälissä Kanadan Sudburyyn. Tilastotietojen mukaan kymmenisen tuhatta suomalaista asui silloin noin 45 000 asukkaan kaupungissa. Sudburyssä oli ja on edelleen maailman suurimmat nikkelikaivokset. Helenin isä viljeli maata kaivostyön ohessa ollen yhtä aikaa sekä mainari että farmari vuosikymmenien ajan. Ennen pitkää hän kaipasi kokonaan pois maan uumenista raittiiseen ilmaan. Sulevi Särkioja viljeli maata Sudburyn lähellä sijaitsevassa Beaver Laken kyläyhteisössä, jossa asui paljon suomalaisia.
Makkarasta Kentucky kanaan
Toiminnan miehenä Särkioja pyydysti myös majavia ja lähetti niiden nahkoja pinottain 127 km päähän Sudburystä itään North Bay-nimiseen kaupunkiin. Siellä nahat parkittiin vaatealan käyttöä varten. “Helenin isä halusi näyttää minulle, kuinka nahkabisnes toimii tällä alueella tietäen meidän perheen turkistarhauksesta.” Menomatkalla miehet pysähtyivät Sturgeon Falls-nimiselle paikkakunnalle syömään. Pauli sai silloin elämänsä ensimmäistä kertaa Kentucky Fried Chicken -grillikanaa. ”Ei suomessa silloin ollut tämmöistä. Pysyvästi tämä kanansyönti ei kuitenkaan tullut ruokavalioon makkaran sijasta, vaan sitä kesti muutaman vuoden. Nyt olen vuosikymmeniä syönyt Kentucky Fried Chickeniä vain kerran pari vuodessa. Kannuksessa oli Poutun makkaratehdas, jonka herkullisiin nakkeihin ja lenkkeihin olin tottunut. Kanadassa makkaroiden laatu ei ollut sama. Sulevi Särkilahti sanoi tällä matkalla Paulille, ”etköhän laita jo Kanadan paperit vetämään. Eikös olisi aika muuttaa Kanadaan?”
 |
| Pauli Hernesniemi ja Helen Särkioja vihittiin avioliittoon 1.11.1980 Beaver Lakellä, joka sijaitsee 45 km päässä Sudburystä länsisuuntaan. Siellä asui paljon suomalaisia. Hernesniemen albumi. |
Marraskuussa vuonna 1980 Pauli pakkasi kaksi matkalaukkua pitkälle matkalle. Tätä matkaa Helen oli jo odottanut hartaasti. ”Olimme menneet kihloihin vuonna 1979 ja päätimme yhdessä sen vaihtoehdon paremmaksi, että minä muuttaisin Kanadaan, eikä Helen Suomeen, mikä oli alkuperäinen suunnitelma. Lento oli Finnairilla Amsterdamiin ja sieltä KLM jumbojetillä Torontoon. Matka jatkui Air Canadan lennolla Sudburyyn. Helen äitinsä kanssa oli toivonut jotain muutakin Suomesta. Se oli puolukkahilloa.”
Pauli oli pakannut suurehkon määrän puolukkahilloa kumpaankin matkalaukkuun. Toronton lentokentällä, jossa oli tullitarkastus ja koneenvaihto, Pauli teki häiritsevän huomion: ”Vaaleanpunaista lientä valui matkalaukuista lentokentän lattialle.” Kaikeksi onneksi tullimiehet vilkaisivat matkatavaroita ylimalkaisesti eivätkä huomanneet, mitä niistä lirisi, kun tutkivat Paulin dokumentteja. Matkalaukkuihin oli pakattu myös vaatteita, oppikirjoja, turkisalan lehtiä ja kaksi Arabian lautasta, joissa oli Kalevalan runoja. ”Ainakin yksi lautanen on vielä tallessa yli 40 vuoden jälkeen”, sanoo Pauli.
Kun loppu on hyvin, kaikki on hyvin, oli todettava Sudburyn lentokentällä. Puolukkahillo ja sitäkin vielä odotetumpi Pauli Hernesmiemi oli saapunut perille kanadaan 25-vuotiaana. Helen oli vastassa lentokentällä.
Käärittiin hihat, sitten vihille
Särkiojat omistivat Sudburyssä vuokratalon, jonka yläkerta oli vuokrattu, mutta alakerta oli vapaana. Heti alkoi Helenin ja Paulin yhteisen kodin kunnostaminen. Talon alakerrasta poistettiin seiniä, että saatiin avarampi tunnelma. Tässä suuressa remontissa Helenin isä ja äiti käärivät hijansa ja olivat suurena apuna. Kun vihkiäisiin oli vain muutama päivä aikaa, niin talon ullakko eristettiin lasivillalla. Pian ihmeteltiin Paulin ulkonäköä. Hänen reaktionsa lasivillaan oli turvottaneet kasvot ja silmien alle olivat nousseet pussit kuin pahasti krapulasta kärsivälle juopolle. Kasvot onneksi muuttuivat lähes normaalimuotoon ennen suurta päivää. Beaver Laken pienessä kappelissa Luterilainen pastori Pekkarinen vihki Helenin ja Paulin avioliittoon 1.11.1980.
Arkielämään ja työhön
Pariskunnan ensimmäinen yhteinen koti Kanadassa oli viihtyisä. Se sijaitsi lähellä Artturi Lahden kauppaa Lorne- ja McLeod-katujen tienoilla. Samalla alueella, jonne kirjoittajan perhe muutti 13 vuotta aikaisemmin Suomesta.
Helen oli valmistunut ylioppilaaksi ja lukenut ranskaa ja sosiologiaa Carleton yliopistossa Ottawassa. Sudduryssä on merkittävän suuri kanadan-ranskalainen väestö. Myyjättärenä Elm Fashions -naistenvaatetusliikkeessä Helenin ranskankieli ja sosiologia tulivat hyvään käyttöön.
Ensitöikseen Pauli meni englannin kielen kursseille Sudburyn Cambrian College -nimiseen oppilaitokseen. ”Se oli hyvä koulu ja englannin kielen opetus oli tehokasta”, Pauli kertoo. Alussa hän oli sekatyömiehenä muutamalla työnantajalla, kunnes Meisalmen Matti -nimiseltä mieheltä tuli puhelinsoitto. ”Meillä olisi kahden viikon työ”, sanoi Sudburyssä olevasta suomalaisesta Tamrock-haarakonttorista Meisalmi. ”Mielelläni otan työn vastaan”, ilmoitti Pauli. Hän oli Tamrockilla työssä lähes viisi vuotta.
Pauli Hernesniemi jäi hiljattain eläkkeelle täytettyään 65 vuotta. Sisällä viihtyvänä lukutoukkana Paulilla oli ainakin yksi ulkoilmaharrastus. Hän voitti Tamrockin golfturnauksen.
Paulin ja Helenin perhe
Perheessä on kaksoispojat Silvo ja Miika, jotka ovat nyt 24-vuotiaita. He kummatkin puhuvat suomea, englantia ja ranskaa. Pojat kävivät ranskankielisen peruskoulun. Tätä nykyä he jatkavat maisterin opintoja opiskellen fysioterapiaa Newfoundlandin Memorial-yliopistossa. Koska välimatkaa on 2800 km ja koronavirus ei ole hellittänyt, poikien on vaikea päästä toivotuille kotivierauluille.
Kysyttyäni musiikista Pauli sanoi, “en soita mitään musiikki-instrumenttiä, vaan pelkästään kuuntelen”. Pojat eivät ole tulleet isäänsä tässä asiassa. Silvo soittaa haitaria ja pianoa. Miika soittaa viulua. Kummatkin harrastavat taidetta. ”Kotona Sudburyssä seinät ovat täynnä heidän maalaamia tauluja, maisemia ja muotokuvia”, poikien isä kertoo.
Toinen kotimaa
”Heti kun muutin kanadaan tunsin, että tämä on minun toinen kotimaani. Jo alusta lähtien kaikki oli Kanadassa niin jännää ja erikoista. Ei ole tullut mieleenkään paluumuutto Suomeen, mutta siellä on mukava vierailla.”
Suomi-matkat ja lompakko
”Olen käynyt seitsemän kertaa Suomessa. Eräänä päivänä isäni veli Väinö-setä soitti Suomesta ja pyysi, jos voisin tulla Montrealiin häntä tulkkaamaan kettukaupoissa. Tein hänelle huonevarauksen Montealin Hilton hotelliin ja sovittiin määräpäivänä tavata Montealin Mirabel-lentokentällä, jonne hän saapuisi."
"Lensin 600 km matkan Montrealiin ja poistuin koneesta suureen lentohalliin. Väinöä ei näkynyt missään. Pyysin, että lentokentän kovaäänisellä kuulutettaisiin, oliko sen nimistä miestä kuin Väinö Hernesniemi paikan päällä. Siihen ei tullut vastausta. Huomasin myös, että lompakkoni puuttui. Muistin Hilton-hotellin huoneen numeron, minkä olin tilannut sedälleni. Lentokentän shuttle-bussilla selvisin hotelliin ja koputin ovelle. Väinö Hernesniemi odotti minua huoneessaan. Tapaamisemme oli huojentava kokemus; nähdä läheinen sukulainen vieraalla maalla. Olin rahaton ilman lompakkoa. Väinö maksoi lentomatkani ja kaiken muun."
"Montrealista jatkoimme lennolla Prince Edwardin saarelle, jossa oli kettutarhoja. Sieltä väinö osti 20 hopeaketunsukuista siitoskettua. Niitä risteyttämällä toisiin lajeihin saadaan harvinaisempi ja arvokkaampi laji. Oli kulunut kaksi viikkoa tämän kettumatkan jälkeen, kun sain puhelinsoiton Mirabell lentokentän toimistosta. Joku rehellinen ihminen oli löytänyt lompakkoni, jossa kaikki rahat olivat tallella. Se tuli erikoispostissa. Jälkeenpäin tuli mieleeni, että olisi pitänyt ottaa ylös löytäjän nimi ja lähettää hänelle palkkio. Sitä ei silloin tullut ajateltua."
Suomalaisuus, pyhä kirja ja heinätöitä
Pauli muistelee, että hänen saavuttuaan Kanadaan ”Sudburyssä oli paljon suomalaista toimintaa”. ”Oli monta kokoontumispaikkaa eli suomalaisten kerhotaloja, suomalaisia seurakuntia, laulukuoroja, näyttelykerhoja, urheilukilpailuja, suomalainen kirjakauppa, matkatoimisto ja useampia liikkeitä. Koska Suomesta siirtolaisuus on lakannut ja useat toisen ja kolmannen polven suomalaiset puhuvat pelkästään englantia, suomalainen toiminta on hiipunut.”
Tähän tapaan Pauli tuumaili kaihomielisesti. Kun kysyin tältä lukutoukalta, mitä kirjoja hän parhaillaan lukee. ”Luen enimmäkseen Raamattua”, Pauli vastasi. Jatkoin kysymystä, miksi niin? ”Sanan kautta sain kääntymyksen armon Jumalan puoleen 30-vuotiaana. Pyhästä kirjasta saan jatkuvasti ammentaa hengellistä ravintoa ja elämisen ohjeita.”
Helenin Markus-veli omistaa maanviljelystilan Beaver Lakellä. Pauli käy auttamassa häntä heinätöissä sekä traktorien ja muiden koneiden korjaamisessa. Haastattelun lopuksi Pauli sanoi lähtevänsä 45 km päässä sijaitsevaan Sudburyyn ostamaan traktoriin pulttia, koska vanhasta oli jengat menneet.
Monet asiat vaikuttivat Paulin siirtolaiseksi muuttamiseen Kanadaan. Yhtenä niistä oli rakkaus.
Eero Sorila
Sorila on kirjoittanut kirjan Island Lake, kanadansuomalainen metsäkylä (Atrain & Nord Kustannusliike), jossa ensimmäisen ja toisen polven suomalaiset siirtolaiset kertovat avoimesti koti-ikävästä, suruista ja iloista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti