Mikä onkaan säilynyt esipolviemme päivistä meidän
aikaamme muuttumattomana? Luonnon äänet varmastikin. Vanhat kirkonkellot saattavat
nekin kuulostaa samalta kuin jo vuosisatoja sitten. Äänien lisäksi myös maut
voivat viedä meitä lähemmäs esivanhempiemme kokemuksia. Kulinaariseen
kulttuuriperintöön on helppo hurahtaa.Osuusliike Elannon valmistamien ja markkinoimien ruoka-aineiden arviointitilaisuus 1937. Museovirasto
Viime talvena tällä samalla palstalla kerroin, miten löysin
kiinnostavia suku- ja paikallishistorian tietoja Kotimaisten kielten keskuksen
Suomen kielen nauhoitearkistosta. Yksi kertojista oli isoisoäitini, ja toinen
osoittautui sittemmin hänen kälykseen. Entisajan elämänmenosta kertoneet
äänitteet saivat muun ohella kokeilemaan perinteisen varilimpun leipomista,
usean sukupolven mittaisen tauon jälkeen.
Raaputtelin varitaikinakulhon seinämistä kuivaa taikinaa
pakastuspussiin siinä toivossa, että saisin siitä aikaan perinteisen
taikinajuuren. Se ehtikin olla pakastimessa melkein vuoden ennen kuin päätin
kokeilla, mahtaisiko se toimia. Löysin netistä Marttojen ohjeen taikinajuuren
herättämiseen ja ilo oli suuri, kun parin päivän jälkeen juuri kupli
voimakkaasti. Kaadoin sen kokeeksi joulun saaristolaisleipätaikinaan ja jännittävien
vaiheiden jälkeen lopputulos oli se mikä pitikin. Lämmitti mieltä huomata, että
vanha konsti toimi, vaikka perinne oli jo katketa. Äitini ei ole koskaan
leiponut juureen enkä muista isoäitienikään enää omana aikanani niin tehneen.
Joulupöydän kotikaljan tein kaupan uutteesta mutta mietin,
voisiko senkin tehdä vanhaan tapaan juurihiivan avulla. Entisaikaan laadukas
kalja oli talon emännän taito ja salaisuuskin, mutta mietin, että ehkä näinä
tasa-arvon aikoina sopii isännänkin yrittää. Ryhdyin tuumasta toimeen ja
jälleen lykästi. Pidin lopputulosta parempana kuin uuteversiossa, mutta osansa
oli varmasti silläkin, että annoin tuotoksen tekeytyä pidempään kuin
edellisellä kerralla. Oli miten oli, se tuntui enemmän itse tehdyltä kuin
uutteesta tuotettuna.
Kulinaarinen kulttuuriperintö tuntuu olevan nosteessa, sillä
kaupan hyllyltä tapaa jo leipäpaketteja, joista löytyy mainintoja yön yli
nostatuksesta ja jopa juuritaikinan käytöstä. Harrastajiakin kohtaa, ja välillä
yllättävissä paikoissa: viime syksyn työmatkalla Itävallassa keskustelimme
lounaspöydässä paikallisesta ruokaperinteestä, ja vierailumme isäntä
osoittautui innokkaaksi kulttuuriperintökulinaristiksi. Hän oli vastikään
loihtinut virheettömiä perinneleipomuksia, joiden resepti oli ollut niin
haastava, että harjoitteluun oli mennyt vuosikymmen. Nyt hän saattoi iloita,
että oli yksi harvinaiseksi käyneen herkun valmistuksen taitajista. Parhaillaan
hän tekee kokeiluja Kansallisarkiston säilyttämän Stedingk-suvun reseptikirjan
parissa – se onkin sopivasti saksaksi. Saapa nähdä, mitä 1700-luvun resepteistä
syntyy!
Joulukuussa osallistuimme tyttäreni kanssa kotiseutumme
joulutorille. Vuodelta 1907 peräisin olevalla reseptillä leipomamme pitäjän
perinneherkut, kanelikakut, myytiin loppuun jo ennen tapahtuman puoliväliä. Samoin
kävi itävaltalaisille klassikoille, vaniljasarville. Tarina osoittautui jälleen
oivalliseksi lisämausteeksi.
Kannustakin kaivamaan suvun vanhat reseptikirjat esiin ja tutkimaan,
mitä mielenkiintoista niistä löytyy. Nettikin on hyvä apuväline menneisyyden
makumatkailijalle.
Tomi Ahoranta
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti