Isänmaan historia sekä muiden kansojen vaiheita. Kansakoulun historian oppikirja. Otava-Valistus 1954. |
”Mummu, kerro taas joku vanha juttu!” Tällä kysymyksellä
1980-luvulla alkoivat ensimmäiset matkani sukuhistoriaani. Ja hän, Suodenniemen
mummu, kertoili yhä uusia tarinoita elämänsä varrelta sekä muistoja omien
vanhempiensa ja isovanhempiensa elämästä. Näin kuulin muun muassa Lavian
kuninkaasta, lierihattua ja jonkinlaisia kunniamerkkejä käyttäneestä miehestä,
joka mummun lapsuudessa nimitti hänen isänsä ”poliisiksi” ja määräsi tämän
huolehtimaan hänen, kuninkaan, turvallisuudesta. Mummu pystyi myös muistamaan
sukupolvien ajalta esivanhempiensa nimiä, joita muistan kirjoitelleeni
muistiin. Nuo listat ovat kuitenkin jo aikoinaan hävinneet.
Ehkäpä juuri näistä ensiaskelista alkoi kiinnostukseni
historiaan. Kerroin jo ennen lukemaan oppimistani neljä vuotta vanhemmalle
serkulleni, että historia voisi olla kiinnostava oppiaine koulussa. Lukutaidon myötä
aloinkin ahmia kaikenlaisia historiaan liittyviä kirjoja. Kyösti Wilkunan
Tapani Löfvingin seikkailut oli suosikkini vielä teini-iässä, jolloin piirtelin
hänen kirjassa kuvattuja matkojaan kartalle ja mietin, mitä hänelle tuttuja
paikkoja mahtaisi olla vielä olemassa.
Kouluvuosien aikana lempiammattini oli historianopettaja. Siihen
tähdäten pääsin silloisen kotikaupunkini Tampereen yliopistoon yleisen
historian pääaineopiskelijaksi. Vähän ennen graduvaihetta vaihdoin pääaineen
Suomen historiaan, koska olin alkanut suuntautua Suomen rannikkopuolustuksen
historian pariin. Vuosien myötä haave opettajantyöstä oli alkanut saada
kilpailijan tutkijanurasta, ja olinkin iloinen ja tyytyväinen, kun syksyllä
2003 pääsin korkeakouluharjoittelijaksi Kansallisarkistoon. Pari kuukautta
harjoittelun päättymisen jälkeen sain arkistosta soiton, että siellä olisi
avoinna määräaikainen osa-aikaisen toimistosihteerin paikka. Sillä tiellä olen
edelleen. Nykyisin työskentelen kehittämispäällikkönä pääasiassa kotimaisen ja
eurooppalaisen sidosryhmäyhteistyön, digitaalisten palveluiden kehittämisen
sekä Kansallisarkiston yleisen kehittämisen parissa.
Halu omaan tutkimustyöhön ei ole sammunut, vaikkakin
aihepiiri on vaihtunut rannikkopuolustuksesta sukumme kotiseudun Suodenniemen paikallishistoriaan.
Se tarjoaa jatkuvasti uusia löytöjä ja on kiinnostavaa, kuinka sielläkin
näkyvät Suomen tarinan suuret linjat: esihistoriallinen asutus, vanhat
eränkävijät, Ruotsin ajan myötä- ja vastoinkäymiset, autonomian ajan suuret
kasvun vuodet sekä 1900-luvun nousut ja laskut. Samalla tutut paikat ovat
saaneet uusia merkityksiä ja omat juuret tuota alussa mainittua vahvuutta.
Sukututkimusta suvussamme on harrastettu jo joitakin
vuosikymmeniä. Äitini suvun juuria on koottu Helena Koveron Satakuntalainen
Poti-suku –nimiseen tutkimukseen. Isän suvun tutkimisessa on ansioitunut sen
varttunut väki: tätini Sinikka jäljitti suvun vaiheita Tottijärven,
Suodenniemen, Kankaanpään ja Jämijärven seuduilla. Setäni Jaakko puolestaan
julkaisee ansiokasta sukublogia ja tuo nykypolven sukulaisia ja heidän
tarinoitaan yhteen. Yhteistyö harrastustemme parissa on osoittanut, kuinka
lähellä toisiaan sukututkimus ja paikallishistoriallinen tutkimus ovat. Kulttuuriperintö
on kokonaisuus ja toivon, että sen eri pinnoilla liikkuneena voin tuoda oman
panokseni Sukututkimusseuran jäsenistön hyödyksi.
Tomi Ahoranta
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 2/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti