Vastaus vaikeaan kysymykseen

Asiakirjoja Viron kansallisarkistossa Tartossa.
Kuva: Laura Aho

Kun kerron harrastaneeni sukututkimusta yli 30 vuotta, minulta kysytään usein kaksi kysymystä. Sukututkimuskurssilaiset haluavat tietää, kuinka kauas olen tutkimuksissani päässyt. Tähän vastaan yleensä ajallisesti enkä maantieteellisesti: osassa sukuhaaroista olen päässyt 1600-luvulla syntyneisiin esivanhempiin.

Toinen kysymys on huomattavasti hankalampi: mikä on hienointa, mitä olet löytänyt? Tätä utelevat yleensä ne, jotka eivät itse harrasta sukututkimusta. Toimittajat, tuttavat, työkaverit. En ole tähän päivään mennessä keksinyt nasevaa ja kaikenkattavaa vastausta. Yleensä huomaan selittäväni heille ensin, mitä en ole löytänyt. En kuninkaallisia tai aatelisia tai kuuluisuuksia tai merirosvoja.

Jos ensi kerralla kertoisinkin mieleenpainuvimmista löydöistäni, olisikohan vastaus se, jonka kysyjä odottaa kuulevansa.

Kun olin imatralaisten sukututkijoiden kanssa elämäni ensimmäistä kertaa käymässä Mikkelin maakunta-arkistossa ja löysin isänäitini kastemerkinnän Raudun syntyneiden ja kastettujen luettelosta. Mummoni, jota en koskaan saanut tuntea, koska hän kuoli 19 vuotta ennen syntymääni.

Kun tuntikausien etsinnän jälkeen edessäni oli yhden esi-isäni kuolemansyyntutkintaa koskevat asiakirjat, mukaan lukien yksityiskohtainen ruumiinavauspöytäkirja vuodelta 1830.

Kun oivalsin vanhanapiikana kuolleen, yhden aviottoman lapsen synnyttäneen esiäitini eläneen sellaista elämää kuin hän oli itse halunnut eikä sellaista, johon yhteiskunta yritti hänet pakottaa.

Kun pikkuserkkuni lähetti minulle Saksasta isotätimme vanhan keittokirjan, jonka sivuilta löysin isotädin omakätisesti kirjoittaman miniomaelämäkerran. Kun saan lukea hänen elämänsä pienistä iloista ja suurista suruista.

Kun huomasin vanhoista valokuvista, keneltä esivanhemmistani olen perinyt punastuvat posket, korkean otsan, leveät hartiat ja suuret pottuvarpaat. Kun näen äidinäitini lapsuudenkuvassa oman äitini, itseni ja tyttäreni.

Kun Stalinin vainoihin kadonneen isosetäni kohtalo viimein selvisi ja kun sain kertoa sen sukulaisilleni.

Kun isotätini kertoi siitä, miten hän 16-vuotiaana karkasi kotoa liittyäkseen isoveljensä tavoin punaisiin joutuakseen valkoisten vangiksi. Kuinka hän sai syödäkseen silakkaa ja kun kuuli pääsevänsä vapaaksi ja kotiin, jossa odotti huolestunut ja vihainen äiti.

Kun vuosia vaivanneen sukuhaaran arvoitus ratkesi arkistosta löytämääni, pienelle paperinpalalle kirjoitetun muuttokirjan avulla ja pääsin jatkamaan tutkimusta – ja löysin lisää arvoituksia.

Kun DNA-testitulosten perusteella pystyin kertomaan äidilleni, että 87 prosentin todennäköisyydellä hänen äitinsä isä oli se sama mies, joka suvussa kulkeneessa perimätiedossa mainittiin.

Kun eteläsavon murteella kirjoitetusta perukirjasta selvisi esiäitini kutsumanimi. Kun oivalsin samalla, miksi suomenkielisessä perheessäni isoisäni oli pappa eikä vaari.

Kun löysin kantakortin liitteistä käsinkirjoitetun ruutupaperin, jolla isotätini antoi alaikäiselle esikoispojalleen luvan liittyä vapaaehtoisena isänmaan palvelukseen, sotaan, josta poika ei tullut takaisin.

Minusta kaikki nämä ovat yhtä tärkeitä löytöjä. Kuten itse asiassa jokainen tiedonmurunen, jonka olen onnistunut liittämään sukuni tarinaan. Sitähän minä itse asiassa tutkin, sukuni vaiheita ja tarinoita. En kerää hienoja löytöjä. Kun vielä muistaisin tämän vastauksen seuraavan kerran, kun joku sitä minulta taas kysyy.

Mervi Lampi