Vasili Sampissa (oikeassa laidassa). Satu Riikosen kotialbumi. |
Lehtikirjoituksia,
Valtion Pakolaisavustuskeskuksen asiakirjoja, valokuvia, tutkimuksia ja
sukulaisten tarinoita – olin kerännyt runsaasti materiaalia Itä-Karjalan
heimopakolaisista, joihin isoäitini perheineen kuuluivat. En oikein tiennyt mihin
sitä kaikkea hyödyntäisin. Sattumalta näin ilmoituksen Sukutarinakilpailusta ja
päätin tiivistää aineistoni kahdeksi kilpailutekstiksi. Kirjoituskilpailu antoi
sopivat raamit, aikataulun ja tavoitteen kirjoittamiselle. Lopulta sain vain yhden
tekstin valmiiksi määräaikaan mennessä ja osallistuin kilpailuun tarinalla,
jossa seurataan isoäitini veljen Vasilin viimeisiä tunteja. Vasili jäi junan
alle.
Oliko sinulla ennestään kokemusta luovasta kirjoittamisesta?
Aloitin luovan kirjoittamisen vasta reilu vuosi sitten. Kirjoitan työssäni ammattikorkeakoulun lehtorina jonkin verran tietotekstiä ja halusin saada siihen uutta näkökulmaa. Osallistuin proosan kurssille, liityin kirjoittajaryhmään ja aloin viime syksynä suorittaa kirjoittamisen perusopintoja avoimessa yliopistossa. Esikuvani on Riitta Konttinen, jonka tietokirjojen tyyli mm. Aino Sibeliuksesta ja Helene Schjerfbeckistä kiehtovat minua.
Luovan kirjoittamisen opinnoissa olen innostunut fiktion kirjoittamisesta ja uppoutunut yhä syvemmälle proosan maailmaan. Sukutarinakilpailusta oli mahdollista hyödyntää fiktion keinoja, vaikka tekstini perustui vahvasti lähteisiin.
Vasili sotasairaalassa 1942. Satu Riikosen kotialbumi. |
Kiinnostuin Itä-Karjalan Uhtualta 1920-luvulla paenneiden sukulaisteni vaiheista. Kansallisarkiston salissa oli kesähelteellä hiljaista, kun selasin vanhojen vihkojen hauraita sivuja. Mitä kaikkea arkistosta löytyykään! Isoäitini perhei saapui Suomeen keväällä 1922 ja oli koskettavaa nähdä lyijykynällä tehtyjä tarkkoja merkintöjä siitä, miten monta aluspaitaa ja sukkaparia silloin seitsemänvuotiaalle mummolleni ja hänen sisaruksilleen oli luovutettu. Heidän pakolaisuudestaan tuli konkreettista.
Tarkoitukseni ei ollut tehdä varsinaista sukututkimusta, mutta erityisesti isoäitini kahden veljen, Vasilin ja Teodorin, kohtalot eivät jättäneet minua rauhaan. Molemmat veljekset osallistuivat sekä talvi- että jatkosotaan ja puolustivat Suomea Venäjän kansalaisina tai kansalaisuudettomina kuten heidät on sotilaskantakortteihin merkitty. Vasili sai Suomen kansalaisuuden vasta 1949-luvulla eli 27 vuotta Suomessa asuttuaan. Nuorempi veli Teodor kaatui jatkosodan ensimmäisenä kesänä. Isoäitini ja hänen veljensä kuolivat ennen syntymääni, mutta perheen muihin sisaruksiin ehdin tutustua. Perhe eli tiiviissä itäkarjalaisyhteisössä Kemin Karihaarassa. Pakon edessä jätetty Uhtua ja siellä järven rannalla seisonut komea hirsitalo muuttui tarinaksi, jota kerrottiin jälkipolville.
Löysin Kemin kirjaston Pohjolan Sanomien arkistosta uutisen Vasili Ontrolan junaonnettomuudesta. Sillä oli merkittävä rooli kilpailutekstissäni. Vaikka tekstini keskiössä oli traaginen kuolema, yritin tuoda esiin Vasilin hyväntuulisuutta ja leppoisaa elämänasennetta. Sellaisena sukulaiset ovat hänet minulle kuvailleet.
Mitä neuvoja antaisit ensimmäistä kertaa kilpailuun osallistuville tai osallistumista harkitseville?
Kokonaista elämäkertaa voi harvoin tiivistää muutamaan sivuun. Juuri rajaaminen oli minulle kirjoittamisessa vaikein asia, sillä monta merkittävää yksityiskohtaa jäi kertomatta. Tarinan muokkaamiseen kannattaa varata riittävästi aikaa.
Sain kilpailutekstiini palautetta – myös muilta kuin perheenjäseniltä ja parhaimmilta ystäviltä. Tarkkasilmäiset testilukijani huomasivat, että selän taakse ei voi nähdä ja tyhjää olutlasia ei voi juoda pohjaan saakka kovin montaa kertaa.
Kannustan rohkeasti kirjoittamaan ja osallistumaan Sukutarinakilpailuun. Jos sukusi tarina kiehtoo sinua, se kiinnostaa todennäköisesti myös muita.
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti