 |
| Kiikalan kirkko. Wikimedia Commons. |
”Siihen aikaan Yltäkylän Lääpän isäntä toi emännän Peltolan Rasilta. Sittemmin isäntä sai tapaturmaisen kuoleman metsässä jättäen lesken ja viisi lasta. Suruajan loputtua leski puki itsensä punaiseen silkkiin uuden emännänpaikan toivossa ja onnistuikin pääsemään Rasvalan Topulille, josta oli kovasti iloinen. Toivoi vain, että olisi saanut edes yhden lapsen miehensä mieliksi. Sekin toive täyttyi, sillä hän sai kolme.”
Tarina jatkuu niin, että luetellaan emännän jälkeläisiä; minne pojat menivät tai jäivät ja minne tyttäret vietiin. Se oli sellainen meininki avioliittomarkkinoilla siihen maailmanaikaan.
Sain lappusen käteeni sukulaismieheltä, joka oli sen saanut ties monenko käsiparin kautta itselleen.
Luin kyllä tekstin ja jotain tuttua siinä olikin uudemman ajan osalta, mutta pistin sen kirjoituspöytäni laatikkoon. Elämä oli täynnä työtä, perhettä ja sukulaisia ja asiaan perehtyminen jäi vuosiksi.
Kerran sitten hiljaisena hetkenä löysin lapun ja aloin pistää näitä ihmisiä järjestykseen ja lopulta lisäsin siihen vanhempani ja itsenikin. Jotkin kohdat eivät kuitenkaan täsmänneet ja tahtotila vei siihen, että: ”otetaanpa selvä”. Tästä alkoi minun sukututkimusharrastukseni neljännesvuosisata sitten. Seuraavassa kerron mille poluille se on minut johtanut:
Sukututkimusharrastajana noteeraan itseni enemmän määrälliseksi kuin laadulliseksi. Näin tiedostoni on enemmän yhteyksiä hakeva ja keräilyeriä sisältävä. Lisäksi minulla on ollut ja on vieläkin tavoitteena saada verkotettua kotipitäjäni vanhat vihityt yhteen tiedostossani. Tavoite saattaa toteutua, jos eläkeläisen kiireet joskus rauhoittuvat.
Kuka olen
Olen syntynyt Kiikalan Komisuon Uus-Jussilassa noin 65 vuotta sitten viimeisenä siinä mäessä fyysisesti syntyneenä kotitaloni takakammarissa. Kouluni aloitin paikallisessa Komisuon kansakoulussa, ensin kirkonkylän alakoulussa, josta siirryin Salon Yhteislyseoon ja sieltä maatalousoppilaitokseen. Sen jälkeen jäin perheeni kanssa viljelemään Uus-Jussilan vanhaa kantatilaa. Tila oli siirtynyt naapurin isovanhemmilleni ennen sotia. Emänniksi edelliseen isäntälinjaan sinne oli naitu sukulaisiani jo ennenkin kolmasti, ellei useammastakin, 1600-luvulta lähtien. Siis melkein sukutila.
Tunnen varpaillani juurtuneeni kylään syvälle. Sen multa on ruokkinut lukemattomat ihmiset ennen minua ja perhettäni, joita on vaimo ja kolme tytärtä. Nyttemmin jo seuraavaakin sukupolvea.
Tietojen ja tarinoiden kerääminen sekä taltioiminen
Nopeasti nimilistojen keräämisen yhteydessä aloin havahtua siihen, että näiden nimiluurankojen päälle pitää saada päälle lihaa. Onneksi oli vielä monia vanhoja ihmisiä, joilta saattoi kysyä vanhoista ajoista ja ihmisistä sekä kopioida heidän perhevalokuviaan. Nyt nuo ihmiset ovat jo vaitonaisina kirkkoaidan toisella puolen.
Tarinoiden etsiminen vei maakunta-arkistoon käräjäkirjoja tutkimaan. Niiden sisällysluetteloiden järjestään lukeminen ja mielenkiintoisten juttujen kuvaaminen digikameralla toi paljon esiin unohduksiin vaipuneita tai vaiettuja juttuja. Myöskin perimätietona saatuja tietoja sai sieltä vahvistettua lisättynä mehevillä todistajainlausunnoilla.
Äitivainaani tapasi kerätä sukulaisten ja tuttavien kuolinilmoituksia. Sen tavan otin perinnöksi häneltä. Pistän ilmoitusleikkeet vuosittain kirjekuoreen ja tapana on vainajainpäivänä ne selata ja vähän muistella edesmenneitä. Olen kuvannut kerran kaikki Kiikalan hautausmaan hautakivet, kun tuli tieto, että osa niistä poistetaan uudiskäyttöön.
Intohimona minulla on ollut kirjahyllyn täyttäminen historiallisilla, sukututkimuksellisilla, dokumentti-, kuva- sekä kuvataidekirjallisuudella. Mielenkiintoista tietoa entisten aikojen tuttavapiireistä ovat valaisseet monet läheisten vieraskirjat. Nimilistojen ja sukuyhteyksien keräämisen johdosta Kiikalan historia -kirja avautui uudestaan. Se sisältää monia mielenkiintoisia tarinoita, joiden henkilöitä pystyi nyt yhdistämään sukutiedostoon.
Ei yksin nimilistat, tarinat ja kuvat alkaneet kiinnostaa vaan lisäksi sukujen asuinsijat. Nykykarttoja aloin ostamaan ja sukupaikkoja niihin sijoittamaan. Lisäksi keräsin ja kerään vieläkin kaikkia mahdollisia eri ikäisiä karttoja tai niiden kopioita niin paikallisia kuin valtakunnallisiakin. Myös karttakirjat hankin tavattaessa.
Esineiden kerääminen
Historiasta kiinnostuneiden tapana on säilöä nurkkiin vanhoja esineitä. Isäni oli tilanpitouransa ajan työntänyt mihin minnekin vanhoja esineitä niin, etteivät katoa. Eläkkeelle päästyään hän kokosi ne talon vanhaan aittaan kotimuseoksi. Samoilla teillä minäkin kuljen ja kerään talteen kaikki historiaan viittaavat ihmiskäden tekemät tavarat. Niitä on löytynyt monia pellolta kiviä kerätessä, maastosta metallinpaljastimella etsien, vinttien pölyistä sekä mistä milloinkin. On kadonneen pajan ja sahankin tarkat sijainnit löytyneet metallinetsimen paljastusten myötä.
Muuttaessamme vanhainkotiimme Komisuon Sarkolaan luovutin talosta yhden huoneen museohuoneeksi, jonne esineitä on pistetty näytille. Vanhateemana on myös uudestaan maalattua tapettia ja kattomaalauksia sekä historiallisia boordikuvia. Monilla näistä esineistä on yhteys kylän historiaan ja henkilöihin. Parasta on, kun saa tietää kenen esine on ollut tai sen tehnyt. Monissa kirjoissa on omistuskirjoitus.
Yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa
Sukutietojen kerääminen on tuonut monia uusia tuttavuuksia ja uudistanut vanhojakin. ”Tikusta asiaa” ja yhteydenotto on ollut helppoa. Yhteistyö muiden tutkijoiden kanssa on laajentanut hyvin paljon kerättävää tietomäärää sekä olen heiltä saanut hyvää oppia tutkimiseen. Monet yhteydet ovat löytyneet kysymällä ja sitten itsekin täydentämällä.
Kiihkeimmän keräilykauden jälkeen, kun elämäntilanne muuttui enemmän elämän tekemiseksi, on harrastus kutistunut, mutta pulpahtanut usein pintaan, kun joku haluaa tietoa tai muuten apua. Palkitsevaa on ollut ne kerrat, kun sukupolvien takaa halutaan tietää aviottomien lasten isiä ja siinä on saanut auttaa. Valitettavasti siihenkin on tullut paha este tahi hidaste, kun tietolähteeni isoäitini kuoli.
Kotiseututyö
Paikallinen kotiseututyö on tullut tutuksi. Sellaiseen tulee vedetyksi mukaan helposti, kun osoittaa pientä kiinnostusta ja harrastuneisuutta. Niinpä mukanaolo Kiikala-Seuran toiminnassa käsittää Salon kaupungin omistaman Kiikalan kotiseutumuseon valvontaa ja esittelemistä. Vuosittain pyritään museolle järjestämään teemanäyttely. Sen kokoaminen vääjäämättä pistää tutustumaan historiaan esinein, kartoin, dokumentein. Johtoryhmään kuuluu paikallishistoriaa tietäviä henkilöitä monilla näkökulmilla. Oppipoikana olen saanut olla mukana.
Viisi entistä itsenäistä kuntaa nykyisen Salon kaupungin alueella päättivät järjestää 2000-luvun alkupuolella kivikautisten asuinpaikkojen yleisökaivaukset. Tähän projektiin upposin syvälle, josta en ole vieläkään päässyt irti. Tuskin haluankaan. Kiikala osoittautui korkeuskäyriltään, joista asuinpaikkoja löytyy, alueeksi, jossa on asuttu silloin kun Suomenniemeä on asutettu ensikertaa pysyvämmin. Kaivauksen löytämä asuinpaikka Kiikalan Kurajärven entisellä saarella osoittautui 9500 vanhaksi. Samaa viitettä antavat 72,5 m korkeuskäyrältä löytyvät useat muut inventoidut indikaattoritihentymät.
Mitä vielä on mielessä tavoitella
Tavoitteena on vielä saada päässäni pyörivät tarinat kirjankansien väliin. Ajatustani kiehtoo myös kirjoittaa kirje lastenlasteni lastenlapsille. Dna-testikin on minulle lahjana tehty. Sen tulkitseminen on jäänyt sille asteelle, että tiedän olevani kohtalaisen eurooppalainen geenistöltäni. Ehkäpä tämäkin vielä avautuu laajemmin. Eläkeläisukkona harrastelen vanhassa linja-autotallissa mm vanhan mallin mukaisien puulelujen tekemistä.
Kiikalan mustalaisorkesteri
”Oli Kiikalan kuuluisat mustalaisorkesteri soittamassa, Harttu, Feeti ja Jalmari, kun kaikki hienoimmat häät ja arpajaiset soitti”.
Tarinan pätkä toi minulle pitkäaikaisen sukututkimustuttavuuden Hartun jälkeläisten kanssa. Minun tehtäväni oli paikallisena kerätä tarinoita, hakea asuinpaikkoja, haudat. Projektista kiinnostui paikallinen sanomalehti ja sen päätteenä kokosivun kertomus kaikilla kootuilla tiedoilla tästä aikansa merkittävästä ylirajojen menevästä orkesterista. Tämä on sukututkimusharrastusurani yksi kirkas helmi.
”Ja kyllä minä ne vielä muistan vaikka en oikein tanssija vielä ollutkaan kun Tyyne ja Verner Jalonen, joka myös oli hyvä soittaja, menivät vielä kerta vauhdilla 9x9 salin ympäri vaikkei peli enää soinutkaan ja olivat vanha friiupari ja kovin tykättiin”.
Hannu Vuoristo
Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 3/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti