Uusi vuosi – unelmia ja lupauksia

Valtionarkiston tutkijasali. Museovirasto.

Joulukiireiden jälkeen monilla meistä alkaa välipäivien lepovaihe. Päivien vähitellen pidetessä ja jouluruokien sulaessa alkaa kertyä uutta energiaa. Joillekin se voimantunto purkautuu suunnitelmissa ja lupauksissa. Kevät onkin varsin suosittua aikaa niin kuntosaleilla kuin opistojen kursseillakin. Pyhien aikana kohdatut sukulaiset ja lähetetyt tai vastaanotetut joulukortit innostavat myös sukututkimuksen parissa puuhaavia. Monet alkavan vuoden unelmista ja lupauksista saattavat liittyä tähänkin. Seurassa näköalapaikalla tulee seurattua suomalaista sukututkimusta varsin laaja-alaisesti. Kieltämättä havainnot toisinaan saavat aikaan melkoista turhautumistakin. Näin vuoden alussa haluan kuitenkin nuo tunteet kääntää unelmiksi, joiden toivon muodostuvan monille sukututkimuskentän toimijoille myös lupauksiksi. Toki voi olla niin, että Seuran jäseniin ja Jalmarin lukijoihin pätevät Raamatun sanat: ”eivät terveet tarvitse parantajaa”.

Ensimmäinen unelmani on, että perusasiat laitettaisiin kuntoon. Kun tehdään tutkimusta, pitää olla työvälineet. Humanistisella puolella tämä tarkoittaa ensisijaisesti kykyä lukea alkuperäislähteitä ja arvioida niitä kriittisesti. Eihän ornitologikaan kirjaa havainnokseen jotain, mitä on jonkun kuullut kertovan ehkä nähneensä. Havainnosta pitää voida varmistua värityksen, ääntelyn, lentotavan ja monien muiden tekijöiden pohjalta. Havaintojen tekeminen vaatii paljon harjoitusta ja opettelua. Voidakseen lukea sukututkimuksen lähteitä, pitää tuntea eri aikakausien kirjoitustyylejä ja kieliä. Niiden oppiminen ei ole meille kenellekään mahdotonta. Vaikkapa saksalaista käsialaa oppii kyllä lukemaan, kun vain on valmis siihen tarttumaan. Kannattaa aloittaa opettelemalla aakkosten kirjoittamista itse käsin. Se kehittää motorista muistiamme ja auttaa näkemään yksilöllisten käsialojen eroja. Sama koskee kieliä.

Suomen historian lähteissä käytetyt ruotsi ja venäjä, vanhemmissa saksa ja latina, ovat aavistuksen oikeinkirjoitukseltaan poikkeavia, mutta samalla sanavarastoltaan melko suppeita. Kielenopettajana uskallan sanoa, että kenenkään korvien välissä ei se oppimiskapasiteetti ole niin vähäinen, etteikö niitä voisi omaksua. Muun kuvitteleminen on henkistä laiskuutta. Tietenkin asenneongelmat ovat luku sikseen. Jatkuvasti törmäämme lähiympäristössämme niihin, jotka ”eivät ruotsia tarvitse missään” ja jotka sitten katsovat viisaimmaksi kysellä somessa, mitä tarkoittaa ’bonde’ tai ’dotter’. Ja jos ei halua sanakirjoja itselleen hankkia, niitä löytyy ihan ilmaiseksi verkosta, samoin kuin lyhenneluetteloitakin vaikka Seuran sivuilta.

Jos sukututkimusta tekee oikeassa järjestyksessä, ei hankalia kirjain- tai sanamuotoja edes alussa tarvitse. Ensin kannattaa luonnollisesti mennä sukututkimuksen peruskurssille, tai jos ei sellaista ole lähiseudulla saatavilla, katsella vaikka Seuran runsasta koulutusvideovalikoimaa tai lainata kirjastosta alan opaskirjoja. Samalla sitten haastatellaan niitä vanhempia sukulaisia ja tongitaan ”sukuarkistoja”, opetellaan kirkonkirjojen lukemista, luetaan digitoituja sanomalehtiä ja paljon muutakin matalan kynnyksen tutkimusta voi tehdä. Ei ole mitään järkeä aloittaa etsimällä sukujohtoja Ludvig Hurskaaseen tai Kaarle Kaljupäähän.

Toinen, erityisesti nykypäivän sukututkimukseen liittyvä unelmani on, ettei kukaan julkaisisi mitään sellaista, mitä ei ole itse tutkinut ja sen oikeellisuudesta vakuuttunut. Varsinkin verkon sukututkimusalustoilla ja yhteisöpalveluissa on varmasti kiva keräillä sukulaisia ja osallistua kaikenlaisiin maailmansukupuihin. Mutta kukaan vakavasti otettava sukututkija ei hyväksy niitä sellaisenaan lähteiksi, puhumattakaan että julkaisisi niissä mitään ilman selkeitä lähdemerkintöjä. Sukututkimustieto ilman lähdetietoa ei ole minkään arvoinen, mutta saattaa kyllä viedä harhaan ja aiheuttaa runsaasti turhaa työtä lähimmäisille. Kaupallisilla toimijoilla on luonnollisesti omat intressinsä, mutta tässäkin pätee, että nämä verkon toimijat voivat olla hyviä renkejä, mutta lähes poikkeuksetta huonoja isäntiä. Ja vielä kerran muistutan, sinne verkkoon ei sitten viedä elävien ihmisten tietoja ilman näiden nimenomaista suostumusta.

Kolmas unelmani liittyy lähteistön monipuoliseen käyttöön. Ei tyydytä pelkästään mekaanisiin siittäjien, synnyttäjien ja jälkeläisten luetteloihin. Nähdään ihmiset moniulotteisina, yhteisöjensä ja verkostojensa aktiivisina toimijoina. Laajennetaan lähdepohjaa kirkonkirjoista veroluetteloihin, perukirjoihin, käräjäpöytäkirjoihin, karttoihin ja kansanperinteeseen. Käydään katsomassa asuinpaikkoja, kotiseutumuseoiden esineistöä ja istutaan kirkon penkkiin. Sukututkijalle mikään menneisyyden elämänalue älköön jääkö vieraaksi. Suomessa julkaistaan vuosittain runsaasti pitäjän- ja kylähistorioita, tutkimuksia teollisuudesta ja taloushistoriasta, henkilö- ja sukuhistorioita sekä hyvin taustoitettua historiaan sijoittuvaa kaunokirjallisuutta. Kaikki nämä auttavat sijoittamaan sukumme jäseniä elämänpiiriinsä ja osaksi laajempaa historiaa sekä helpottavat eläytymistä tutkimuskohteisiimme. Unelmani on laajasti lukeva sukututkija, ja lupaukseni on Seura, joka kaikin tavoin pyrkii edistämään suomalaista sukututkimusta sekä auttamaan sen tekijöitä. Yhdessä teemme unelmista totta.

Armorikasta alkanutta vuotta toivottaen,

Jouni Elomaa
Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 1/2023. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.