Joulukuusen hankintaa

Joulukuusen halumatka vuonna 1933. Kuvaaja Yrjö Yli-Vakkuri. Kuva: Museovirasto.

Joulukuusi on suomalaisessa joulun vietossa olennainen osa. Nykyisin harvemmin Taatto lähtee innoissaan hankkimaan joulukuusta metsästä. Entisajan periteet joulukuusen hankinnassa päättyy siihen, kun perheen pää ajaa autolla lähimmän ostoskeskuksen pihaan ja valitsee paikalle tulleen kuusikauppiaan kuusikasasta jonkinlaisen joulukuusta mustuttavan karahkana ja tyrkkää viiskymmpisen myyjän rukkasen peittämään käteen ja toivottaa hyvää joulua.

Toista se oli vanhaan hyvään aikaan. Muistan kun olin pieni poika niin joulun aaton aatto aamuna isä tuli herättämään minut aikaisin: ”Nouseppa Leo aamupuurolle niin päästää joulukuusta hakemaan.” Tiesin mitä se tarkoitti; pääsisin ajamaan Tellulla. Tellu oli meidän hevonen, tamma. Niin nopeasti, kun pystyn puin vaatteet päällä ja suorastaan ahmin puuron ja äidin tekemä voileivän. Samaa vauhtia ulkovaatteet päälle ja pirtistä pihalla.  

Isä oli valjastanut Tellun jo reen eteen ja odotti suitset kädessä reessä istuen. Kapusin rekeen isän eteen ja hän ojensi suitset käteeni. Ja niin lähes ilman käskyä Tellu lähti liikkeelle. Jännittyneenä ohjasin reen talvitielle kohti metsää. Päivä oli jo valjennut ja aurinko pilkisti metsä takaa. Valkoinen lumi muuttui auringon valossa sinihohtoiseksi, ja miljoonat päivän säteet tanssivat hangella kuin kirkkaat tähdet.

Metsään johtavan tien yli oli lumen painosta kaartunut nuoria ohut runkoisia koivuja.  Suuret kuuset seisoivat lumivaipassa.  Puiden lomasta kulkeva hevostalvitie kulki kuin holvin sisällä. Tumma metsä ja aavemainen sininen hode lumessa teki satumaisen vaikutuksen. ”Kun maass’ on hanki ja järvet jäässä”, alkoi isä takanani laulaa. Minulle tuli sanomattoman hyvä olo.

Tellu asteli laiskasti eteenpäin ja vihdoin saavuttiin hakkuu aukean reunaa. Joka puolella oli ristikolle ladottuja puita, propsia, kuten isä sanoi. Isä käski pysäyttää erään ristikon kohdalle. Vedin suitsista ja hyppäsin maahan reen viereen. ”Hevosmies pittää huolen hevosestaan metässäkin. Otappa reen keulasta heinä säkki ja kaeva siitä heiniä ja vie Tellulle.”

Nyt vasta huomasin, että siinä kohdin missä olin istunut oli säkki missä oli heiniä. Otin säkin ja raahasi sen Tellun luokse. Kaivoin siitä heiniä ja kasasin ne hevosen eteen. Isä oli sillä aikaa alkanut nostella ristikolta puita rekeen. Niin kuin miehet konsanaan minäkin menin kuorman tekoon. Tietysti propsit olivat niin raskaita, että enhän minä saanut niitä kyytiin.

”Kuule, jospa minä tien kuorma. Kahtele sinä löyvätkö sen joulukuusen. Reen keulassa on kirves, mutta elä lyö jalakaas.” Pyörähdin ympäri ja otin kirveen. Hakkuu aukealla oli polkeutunut lumi tiukaksi, kun oli puita kaadettu, joten minun oli helppo liikkua. Kävelin metsän reunaa ja siinä se seisoi. Ja niin aloitin ensimmäisen puu kaatamisen. Vaikka kirves tuntui painavalta niin vähä vähältä, sain kuin sainkin hakattua, noin miehen ranteen vahvuisen kuusen nurin. Paiskasin kirveen hankeen ja aloin raahata kuusta.

Isä oli tehnyt sillä aikaa kuorman valmiiksi ja tuli avuksi. Hän nosti kuusen pystyyn ja katseli sitä arvioivasti. ”Kylläpäs sinä oot löytänyt komian kuusen. Kyllä tämä kelepoo. Ota sinä se kirves niin minä vien kuusen.”  Ylpeänä kiipesin kuorman päälle ja sain taas suitset käteen ja niin alkoi koti matka. Se oli ensimmäinen joulukuusen haku matkani ja varmaan mieleen painuvin.

Kun noin 10 vuotta myöhemmin istuin eräs joulun aaton aatto hakkuu työmaalla, tervaskannosta kasatulla nuotiolla, keitellen kahvia, tuli tuo kuusen haku reissu mieleen. Silloin ajattelin, että kyllä minulla sittenkin oli onnellinen lapsuus.

Nyt, kun tuosta kuusen hakureissusta on kulunut noin 63 vuotta, palaa mieleen elävästi se kimalteleva hanki, kaartuneet koivun rungot. Tuntuu nenässä hevosen haju ja myöhemmän tervaskanto nuotio tuoksu.

Vielä maistuu suussa nokisella pannulla keitetty kahvi, jonka veroista ei mistään aakkospaarista saa. Monet olen mutkat tehnyt, mutta aina vain nuo muistot sieltä ovat parhaat.

Näin kirjotteli Savosta karkuun lähtenyt joka paikan kiertolainen Leo Laakko

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Jäsenviesti Jalmarin numerossä 12/2021. Kaikki Jalmarit voit lukea SukuHaun kautta.