 |
| Kulhon päärakennus 1957. Kuva: Museovirasto. |
Turkuun kuuluva pieni, noin kahden neliökilometrin suuruinen Kulhon saari sai kuuluisuutta Leena Landerin Kulhon koulukotiin sijoittuvasta romaanista Tummien perhosten koti (1991), sekä siihen perustuvasta, Kulhossa filmatusta samannimisestä elokuvasta (Dome Karukoski, 2008). Koulukoti sijaitsi saarella vuosina 1925–1968. Nykyisin osa Kulhosta on luonnonsuojelualueena muun osan ollessa pääosin kesämökkikäytössä.
Turun kaupunki vuokrasi Kulhon maatilan Suomen valtiolta vuonna 1920 ja siirsi sinne viisi vuotta myöhemmin Nauvon Oppbystä poikien kasvatuslaitoksen. Kulhon tilan rakennuksia korjattiin ja muokattiin vuoden 1924 aikana kasvatuslaitoksen toimintaan sopivaksi. Henkilökuntaan kuului ensin viisi vakituista henkilöä, myöhemmin henkilökuntaa palkattiin lisää. Turun kaupunki osti Kulhon tilan valtiolta vuonna 1936 maksaen siitä 700 00 markkaa.
Nauvossa oli kerrallaan 12–29 poikaa, jotka oli majoitettu paikkakunnan taloihin. He kävivät paikallista kansakoulua, osallistuivat maatalojen töihin ja opettelivat erilaisten käsityöammattien, kuten kirvesmiehen-, puusepän- tai metallityön alkeita. Suunnilleen samalla periaatteella toimi Kulhon 34-paikkainen kasvatuslaitos. Nauvosta siirtyi Kulhoon 14 poikaa. Nauvo ja Kulho olivat siinä suhteessa tyypillisiä kasvatuslaitoksia, että ne sijaitsivat maantieteellisesti melko kaukana muusta asutuksesta.
Koulukodit olivat usein suuria maatiloja ja tuotantolaitoksia, joissa lapset ja nuoret työskentelivät. Kulhon poikakodin maatilakin oli tuottava yritys. Tilan pinta-ala oli 46 hehtaaria ja esimerkiksi 1930-luvulla siellä oli 18 lehmää ja 250 kanaa. Kahden hehtaarin suuruisessa puutarhassa oli 300 hedelmäpuuta. Kulhon saarella oli päätilan eli kasvatuslaitoksen lisäksi neljä asutustilaa ja 15 huvilatilaa. Koko saari ei siis ollut kasvatuslaitoksen käytössä.
Orvoksi jääneet tai muusta syystä vailla huoltajaa olevat lapset pyrittiin ensisijaisesti sijoittamaan perheisiin ja toissijaisesti orpokoteihin. Kulhon kaltaiset poikakodit (myös tytöille oli omat laitoksensa) oli tarkoitettu ”pahantapaisia tai hoidon puutteessa olevia poikia varten”. He tulivat usein köyhistä ja/tai rikkinäisistä kodeista ja olivat iältään 9 ja 18 vuoden väliltä. Rikoksiin syyllistynyt alle 15-vuotias lapsi voitiin sijoittaa kasvatuslaitokseen tuomioistuimen päätöksellä; sijoitus voitiin tehdä myös yksityishenkilön tai kunnallisen viranomaisen hakemuksen perusteella.
Kunnallisia kasvatuslaitoksia, joita vuoden 1936 jälkeen kutsuttiin koulukodeiksi, oli vain suurimmissa kaupungeissa, Turun lisäksi Helsingissä, Tampereella, Porissa ja Viipurissa. Lopullinen laitossijoituspaikka päätettiin tutkimuksen perusteella ja sukupuolen lisäksi oppilaat jaettiin iän, älykkyystutkimuksen osoittaman lahjakkuuden ja kotiseudun mukaan.
Kasvatuslaitosten ja koulukotien perusluonne ei suuremmin muuttunut 1920-luvulta 1960-luvulle ulottuvalla ajanjaksolla. Kasvatuslaitosten koko maata koskevat ohjesäännöt korostivat työtä ja tiukkaa kurinpitoa. Laitosten työntekijöiden tärkein tehtävä oli kasvattaa niihin sijoitettuja lapsia ”kunnollisiksi yhteiskunnan jäseniksi” ja kaikessa toiminnassa tuli ”edistää oppilaiden parasta”.
Sääntöjen rikkomisesta määriteltiin rangaistukset, jotka ulottuivat nuhtelusta ja eristämisestä ruumiilliseen kurittamiseen. Väkivalta vakiintui pian merkittäväksi osaksi koulukotien rangaistuskulttuuria. Ruumiillinen kurittaminen kiellettiin vasta vuonna 1965. Koulukodin kokeneille ajasta on usein jäänyt ahdistavia muistoja loppuelämän ajaksi ja niiden kasvatusmenetelmät ovat herättäneet keskustelua viime vuosiin asti. Kritiikki johti lopulta siihen, että valtiovalta vuonna 2016 esitti virallisen anteeksipyynnön koulukotien kaltoinkohdelluille lapsille.
Pirjo Terho
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti