Suomen Sukututkimusseura

Mies joka halusi takaisin Pöytyälle

2012-01-17T22:07:00.001+02:00

Pöytyän Kumilan kylän Nikulan eli Rantalan rusthollin perillisen, Juho Juhonpojan ja hänen vaimonsa Maria Kaapontyttären ensimmäinen lapsi syntyi joulun alla 1793. Tuomas-poika sai vuoteen 1811 mennessä seuraa Liisasta, Mariasta, Riitasta, Justiinasta, Johannasta, Ulrikasta ja Leenasta. Vaikka ratsutilalta olikin syntyisin, ei isä-Juhosta koskaan tullut rusthollaria, vaan renki ja torppari kotitalonsa maille.

Juho menehtyi vanhuuden heikkouteen kesällä 1842 ja leski Maria kuoli samasta syystä syksyllä 1846. Esikoispojan kohtalo luultavasti suretti molempia aina hautaan saakka, sillä vuonna 1814 Tuomas rahdattiin Pöytyältä Sveaborgiin eli Suomenlinnan vankilaan. Syynä oli varkaus, josta hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Useita vuosikymmeniä myöhemmin eli marraskuun puolivälissä 1870 Pöytyän yhteinen kunnankokous sai pohdittavakseen erikoisen anomuksen. Kruununvoudin antamalla määräyksellä kokoukselta kysyttiin kunnan halua "takasin ottaa elinaikais-vangia Tuomo Martin eli Martti syntynyt Pöytyällä 1793". Tämä oli tuomittu pöytäkirjan mukaan 1818 (edellä 1814) elinkautiseen vankeuteen ja viety pois Pöytyältä.

Nyt tämä lähes 80-vuotias vanhus oli rukoillut Hänen Majesteetiltaan vapaalle jalalle ja kotimaan kamaralle pääsyä. Samoin Tuomo Martti oli ilmoittanut, että voisi elättää itsensä työllä. Tältä pohjalta avasi kunnankokouksen puheenjohtaja, kirkkoherra Viktor Adrian Bergroth keskustelun asiasta.

Pöytyällä oltiin vuonna 1870 joko pitkävihaisia tai hyvin käytännönläheisiä. Lopputulema oli joka tapauksessa se, että Tuomoa ei haluttu takaisin paikkakunnalle. Perustelut olivat sinänsä vankat; hänellä ei ollut enää sukulaisia huolehtimassa eikä mitään elinkeinoa, jota "senikäinen" mies olisi voinut kunniallisesti harjoittaa. Reilut sata vuotta sitten ei ollut mahdollisuuksia turhaan tunteiluun, vaan sangen käytännölliset ja taloudelliset seikat määräsivät lopputuloksen. Vaikka Tuomo Martti oli jo hyvin vanha ja melko todennäköisesti sairas mies, ei häntä haluttu ottaa kuntalaisten vaivoiksi.

Mikäli mies olisi päästetty takaisin Pöytyälle, olisi kuntakokous todennäköisesti joutunut hyvin pian päättämään jollekin isännälle maksettavasta avustuksesta. Köyhät pistettiin armotta ruotuvaivaisiksi eli heille etsittiin halvin mahdollinen hoitopaikka. On vaikea kuvitella, että ikämies olisi pystynyt hankkimaan elantonsa itsenäisesti. Tässä mielessä pöytyäläisten käytös on ymmärrettävää. Kokonaan toinen asia onkin sitten tapauksen inhimillinen puoli. Tuomo Juhonpoika Martti oli kärsinyt rangaistusta jo yli 50 vuoden ajan, joten ehkä olisi ollut syytä päästää hänet kotipitäjään viettämään viimeisiä elonpäiviään.

Juha Vuorela

Tervetuloa glögille! - Välkommen på glögg!

2011-12-09T08:59:00.006+02:00

Perinteiseen tapaan kirjastossa on Lucian päivän tienoilla tarjolla glögiä ja piparkakkuja. Kirjasto on viikolla 50 tavalliseen tapaan auki maanantaina 12.12. klo 13 - 18, tiistaina 13.12. klo 12 - 18 ja torstaina 15.12. klo 12 - 18.

Joulunalusviikolla kirjasto on auki maanantaina ja tiistaina kuten yllä, mutta torstaina 22.12. klo 12 -16. Kirjasto on suljettuna 23.12.2011 - 1.1.2012.

Under luciaveckan bjuder biblioteket på glögg och pepparkakor. Biblioteket är öppet på måndag 12.12 kl 13 - 18, på tisdag 13.12 kl 12 - 18 och på torsdag 15.12 kl 12 - 18.

Under julveckan är biblioteket öppet på måndag och tisdag som ovan, men på torsdag 22.12 kl 12 - 16. Biblioteket är stängt 23.12.2011 - 1.1.2012.

Seuran uudet sivut

2011-11-24T00:08:00.000+02:00

Suomen Sukututkimusseura on avannut uuden verkkosivustonsa osoitteessa www.genealogia.fi/index.html. Uuden sivuston rinnalla toimii ensi vuoden alkuun saakka vanha sivusto, jota ei enää ylläpidetä. Vanhalle sivustolle pääsee uudelta sivustolta.

Uusi sivusto on vielä keskeneräinen, mutta rakennustyö jatkuu. Sivuja käännetään paraikaa ruotsiksi ja englanniksi. Jäsensivujen kirjautumisjärjestelmä otetaan käyttöön marras-joulukuun vaihteessa, jolloin julkaistaan ne sivut, jotka on tarkoitettu ainoastaan jäsenille. Pitemmällä aikavälillä kaikki kahden aikaisemman sivuston aineisto muunnetaan uudelle sivustolle sopivaksi.

Uuden sivuston etusivulla Seura tiedottaa omaan toimintaansa ja koko sukututkimuskenttään liittyvistä ajankohtaisista asioista. Siellä kerrotaan myös kaikista sivustolla tapahtuneista muutoksista ja lisäyksistä.

Seuran jäsenillä on nyt mahdollisuus osallistua uuden verkkosivuston kehittämiseen. Ehdotukset sivujen sisällöstä ja uusista sivuista tulee lähettää suoraan toiminnanjohtajalle osoitteella pt.kuusiluoma*genealogia.fi. Myös tarjoukset osallistua sivuston rakentamiseen otetaan mielihyvin vastaan.

Suku Forumilla uusi alaforumi jäsenille

2011-11-11T09:11:00.001+02:00

Suomen Sukututkimusseuran Suku Forumille avautui hetki sitten uusi, pelkästään jäsenille tarkoitettu alaforumi. Toivottavasti mahdollisimman moni seuran toiminnasta tosissaan kiinnostunut keskustelija jaksaisi jakaa ajatuksiaan yhteisen hyvän tekemisestä!

Lisätietoja tästä!

Kuvia merten takaa

2011-10-22T10:01:00.000+03:00

Seuralle tulee välillä yksittäisiä viestejä Atlantin takaa. Joskus ne ovat pieniä kyselyitä tietyistä henkilöistä, kun taas tällä kertaa Mrs. K.J. Kiefer Washingtonin Bellinghamista ilahduttaa meitä kaikkia kolmella valokuvalla. Rouva Kiefer kertoo kuvista seuraavaa;

Here are a few pictures of my Great-Grandpa, Bill Johnson (born Jaako Wilhelm Juhanpoika Krootila) He came from Kortesjarvi, Finland, around 1906 or so, when he was a small boy. Our family settled in King County, Washington, and Bill logged in Lester, Washington with his brothers.

The first photograph was taken around 1940, and is of Bill and his sons, Keith and Bill Jr. (left to right.) The second photograph is of Bill and Eino Johnson, and I'm not sure when it was taken...the last photo is of Bill and his brother Elmer with their logging truck. The picture was taken in Kent, Washington.

Juha Vuorela

Polkupyörän tulo Suomeen

2011-10-19T22:53:00.001+03:00

Kyläkirjaston Kuvalehti no 5 1.5.1899

Polkupyörä tai pikemminkin sen edeltäjä "pikajalka" rantautui Suomen lehdistöön keväällä 1869. Tuolloin Uusi Suometar uutisoi mm. sorvari F. Paulinin welocipedistä, jota tämä oli esitellyt Helsingin Seurahuoneella huhtikuussa. Etupyörä oli tässä laitteessa noin puolentoista kyynärän korkuinen ja takapyörä vastaavasti hieman matalampi. Paulin oli tehnyt laitteella muutamia pieniä matkoja, jotka eivät "vielä juuri ole onnistuneet, mutta ei kukaan seppä syntyessään".

Polkupyörän edeltäjä oli eräänlainen ratsastuskone, jonka vapaaherra von Drais esitteli vuonna 1816 tai 1817. Vapaaherran nimi jäi elämään rautateillä resiinana, joka aikaisemmin kirjoitettiin muodossa dresina. Varsinaisen polkupyörän katsotaan saaneen alkunsa, kun ranskalainen Michaux asensi etupyörän napaan polkimet. Vähitellen tulivat mukaan ketjuvälitykset polkuvoiman siirtyessä takapyörään. Samoihin aikoihin pyöristä tuli samankokoisia, joka teki ajamisen helpommaksi. Kun John Boyd Dunlop vielä ehti keksiä ilmatäytteisen renkaan 1888, oli nykyaikainen pyörä suurin piirtein valmis.

Joskus 1820-luvulla Euroopassa järjesttiin herrasväelle erityisiä polku- tai pikemminkin potkupyöräkouluja. Edellä mainittu ratsastuskone nimittäin kulki eteenpäin ajajan potkiessa jaloillaan vauhtia aivan kuten potkulautailija tekee nykyään.

Polkupyörät levisivät Ranskasta ensin Englantiin, Yhdysvaltoihin, Italiaan ja mm. Ruotsiin. Suomeen näitä laitteita oli tulossa keväällä 1869 enemmänkin, kunhan "vaan jäät lähtevät ja meri tulee höyrylaivakululle avoimeksi". Pyörien osuudesta paikalliseen historiaan voit lukea parin vuoden takaisesta tarinastani!

Juha Vuorela

Leppävirran ikäkirja 1715

2011-09-18T17:38:00.000+03:00

Leppävirran vanhin rippikirja (ja yksi Savon vanhimmista) aloitettiin painetun nimiölehden mukaan varapastori Erik Wirilanderin toimesta vuonna 1699, ja merkintöjä siihen tehtiin kymmenisen vuotta (joissakin tapauksissa myöhemminkin). Itse rippikirjanide vaikuttaa kuitenkin koostuvan kolmesta osasta. Alussa on varsinainen rippikirja, joka jatkuu sivulle 256. Sitä seuraa lisälehtiä (till ökningz blad), jotka näyttävät heijastelevan 1710-luvun tilannetta. Tähän ryhmään kuuluu lisäksi kolme sivua, jotka seuraavat ns. ikäkirjaa. Vuoden 1715 tietämillä ts. isonvihan myllerrysten keskellä laadittiin kylittäin etenevä selonteko pitäjäläisistä niin, että myös aivan pienet lapset otettiin lukuun. Valitettavasti luettelo säilyneessä muodossaan ei käsitä koko pitäjää, vaan kylistä ainakin Haapamäki, Huovilansalmi, Kartansalo, Kurjalanranta, Leppämäki, Moninmäki, Niinimäki, Paukarlahti, Soinilansalmi, Tuppurinmäki ja Unnukansalo puuttuvat tyystin sekä Reinikkala osittain. Kirjan tarkoituksena näyttäisi olevan erityisesti selvittää perheiden kokoonpano ruton ja venäläishävityksen jälkeen. Luetteloon kirjattiinkin myös pitäjäläisten ikävuodet, vaikka erityisesti miesten tapauksessa iät vaikuttavat arvioidun kohtuuttoman korkeiksi. Toisaalta vaikuttaa siltä, että lasten tapauksessa ikävuodet ovat varsin tarkkoja. Missään kohden asiakirjaa ei mainita, koska se on täsmälleen laadittu tai minkä vuoden mukaan ikätiedot on kirjattu, mutta vertailu myöhempiin rippikirjoihin osoittaa, että vuosi on melko todennäköisesti 1715. En myöskään uskalla arvioida, kuinka kattavasti kirkollinen esivalta onnistui saamaan käsiinsä kylien todelliset asukkaat, mutta kattavuudessaan ikäkirja ei missään tapauksessa vedä vertoja varsinaisille rippikirjoille. Se on kuitenkin ainoa avain sukututkijalle, joka mielii pureutua ajanjaksoon, jolta puuttuvat muut kirkonkirjat, henkikirjat ja tuomiokirjat.

Puhtaaksikirjoitusperusteista: Olen normalisoinut kaikki nimet, rahvaan nimet suomenkielisiin ja säätyläisnimet ruotsinkielisiin muotoihin yksinomaan helpottamaan hakemista. Jos en ole kyennyt varmasti tunnistamaan nimeä, olen tapauksesta riippuen toistanut mielestäni asiakirjassa olevan muodon kursivoituna tai sitten varustanut mielestäni todennäköisimmän tulkinnan (tai tulkinnat) kysymysmerkillä. Olen voinut laittaa lisäksi hakasulkeisiin mahdollisen ehdotuksen standardimuodoksi. Olen ottanut mukaan alkuperäisasiakirjassa olevat huomautukset, joskus hivenen lyhentäen. Epävarmat tai lukukelvottomat ammattinimikkeet olen korvannut paremman puutteessa merkillä #. Muut lukukelvottomat kohdat on merkitty (...). Nimien normalisoinnissa olen pyrkinyt johdonmukaisuuteen alkuperäisen nimivarianssin kustannuksella. Erityisesti tämä näkyy kahdessa nimessä, jotka olivat tuolloin kovasti suosittuja Leppävirralla, mutta nyt käyneet kovasti harvinaiseksi. Toinen on Apollonia / Aplo / Apluuna, jonka olen normalisoinut aina Apluunaksi, toinen puolestaan Cecilia/Siisa/Sitsa/Sisla/Seikka, jonka olen yhdenmukaisuuden vuoksi kirjannut anakronistisesti Siljaksi. Jokainen voi tarkastaa alkuperäisasiakirjasta, mitä muotoa hänen esiäidistään on kenties käytetty.

Voit ladata pdf-muodossa olevan tiedoston tästä!

Otan mielelläni vastaan oikaisuja: jens.nilsson@helsinki.fi

Jens Nilsson

Malja muistelijoille

2011-09-11T21:51:00.003+03:00

Median parjaaminen on muodikasta. Ellei nyt ihan kaikki, niin ainakin kamalan monet asiat tuntuvat olevan pielessä median takia. Ehkä ovat, ehkä eivät. Mutta totta lienee se, että media muokkaa kovasti sekä maailmankuvaamme että tapaamme ajatella. Sillä on oikeasti väliä, mitä lehdissä kirjoitetaan ja kuka televisiossa esiintyy, varmaan paljon enemmän väliä kuin pystymme yhtäkkiä hahmottamaankaan.

Niinpä haluaisin vaihteeksi nostaa maljan medialle ja sen hyville töille. Ai että mille hyville töille? No ainakin Hesarin keväällä lanseeraamalle Muistot-palvelulle. Käytännössä kyse on siitä, että lehti siirsi muistokirjoituksensa sähköiseen muotoon. Ja kappas, kokonaisuudesta muodostui kokonainen tietopankki! Palvelussa julkaistaan kaikki lehteen lähetetyt muistokirjoitukset. Tällä hetkellä niitä näyttäisi olevan ainakin nelisentuhatta.

On helppo ymmärtää, että koko palvelun syntymisen keskeisenä syynä on – raha. Jos ajattelee rumasti, niin näin siivotaan tuntemattomien ja siten vähän lukijoita saavien muistokirjoitukset pois lehdestä viemästä tilaa tuottoisemmalta tavaralta. Mutta miksi aina ajatella rumasti? Sillä oli syy mikä tahansa, kyseessä on iso palvelus niin sukututkijoille kuin muillekin henkilöhistoriasta kiinnostuneille. Hakutoiminnot antavat mahdollisuuden etsiä vaikka kotipaikkakunnan ihmisiä.

Hesarin Muistot-palvelu on minusta kulttuuriteko. Siinäkin mielessä, että se todistaa omalta osaltaan, että kulttuuritekoihin ei aina tarvita suuria euroja, ei tonnikaupalla paperia eikä kymmentä komiteaa. Oikeasti, joskus raha ja kulttuuri kumartavat samaan suuntaan!

Hesari lupasi lisätä uusien kirjoitusten lisäksi palveluun myös varhaisempien suomalaisten merkkihenkilöiden muistokirjoituksia. Aika mielenkiintoista on katsoa, ketä Hesari laskee merkkihenkilöiksi ja ketä ei!

Merkkihenkilöitä mietiskellessä kannattaa silti muistaa, että jokainen ihminen on muistokirjoituksen arvoinen. Muistojen ja muistelemisen arvoinen. Ja ne muistot voi käydä vaikka saman tien kirjaamassa muidenkin luettaviksi: http://muistot.hs.fi

Teppo Ylitalo

On niitä muitakin Julineja

2011-08-26T23:34:00.005+03:00

Julinien hauta kuvattuna 17.8.2011

Luultavasti lähes kaikille tulee sukunimestä Julin mieleen vähintäänkin säätyläinen ellei jopa aatelinen henkilö. Fiskarsin ruukin kukoistukseen nostanut Johan Jacob von Julin, joka oli alunperin turkulainen apteekkari ja lopulta vuorineuvos, on ollut hyvin vahva hahmo suomalaisessa teollisuushistoriassa.

Aivan kaikki Julinit eivät kuitenkaan olleet aatelisia tai vuorineuvoksia, mutta omalla alallaan yhtä kaikki erittäin arvostettuja henkilöitä.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1892 kuoli Turussa heistä yksi, kelloseppämestari Johan Gustaf Adolf Julin, joka oli syntynyt samassa kaupungissa huhtikuun 1830 puusepänkisälli Gustaf Julinille ja Anna Kaisa Kurlingille.

Johan Gustaf Adolf muutti 1847 Poriin tulleen oppiin kelloseppä Bröckerille. Hänen oppilaanaan ja kisällinä Julin työskenteli aina vuoteen 1856. Tuolloin hän saattoi täysin oppineena perustaa oman verstaan. Samoihin aikoihin hän meni naimisiin Raisiossa Wilhelmina Nikulinin (1826-1889) kanssa. Poriin tuore kelloseppä rakensi talon numero 155, jossa vuosisadan viimeisellä vuosikymmenellä sijaitsi paikallinen postikonttori.

Turkuun Julin palasi 1870 avaten siellä menestyksekkään ja suuren kellosepänpuodin. Luonteeltaan mestariksi lopulta ylennetty miehemme oli hiljainen ja herttainen. Kaikki, joiden kanssa hän oli tekemisissä, mielistyivät aikalaiskertomusten mukaan Juliniin helposti tämän luonteen ja rehellisyyden vuoksi. Niinpä ei ollut ihme, että hän myös hoiti lukuisia luottamustoimia pitkän uransa aikana.

Johan Gustaf Adolfilla ja Wilhelminalla oli ainoastaan yksi lapsi, tytär Mimmi. Hän muisti isäänsä kuolinilmoituksessa 11.1.1892 seuraavalla värssyllä;

"Sof fader godt i grafvens stilla gömmä. Jag aldrig här i tiden dig kan glömmä. Du gått ifrån mig till ett bättre land. Din själ du gifvit har i Jesu milda hand."

Julin ja hänen vaimonsa Nikulin on haudattu Turun Uudelle hautausmaalle, aivan vanhan ykköstien vierustalle.

Teksti ja kuva Juha Vuorela 2011

Suon mutaa ja rumia naamoja

2011-08-08T20:32:00.007+03:00

Lomalla työtä vieroksuessa tulee luettua kaikenlaista turhaa ja vieläkin turhempaa. Mitä ankarammin työmaan pyrkii unohtamaan, sitä todennäköisemmin se tulee vastaan. Sukututkijoita on kaikkialla, englantilaisessa kaunokirjallisuudessakin.

Varoitus: Seuraavat tekstinäytteet sisältävät voimakkaita kohtauksia, jotka saattavat aiheuttaa outoja väristyksiä.

Aloitetaan laatukirjallisuudesta. Ian McEwanin hieno romaani Sovitus tunnetaan elokuvanakin. Tarinan alussa eletään 1930-lukua. Nuori Cecilia Tallis on ”puolivakavissaan” tutkiskellut sukua pääsemättä isoisän aikoja syvemmälle. Isoisä loi perheen omaisuuden lukko- ja rautakalualalla, mutta ”esivanhemmat sitä edeltävältä ajalta olivat kuin suon mutaa, maaseudun pieneläjiä joiden miesväen sukunimet vaihtuivat hämmentävällä tavalla ja epäilyttävän usein eikä avioliittoja löytynyt kirkonkirjoista”.

Ruth Rendellin astetta viihteellisemmässä trillerissä Nokikolarin poika kuuluisan kirjailijan tytär kirjoittaa elämäkertaa kuolleesta isästään. Sukututkimus alkaa klassisesti puhelinluettelosta, sillä enää ei ole käytettävissä isoäitiä, joka oli aikoinaan yrittänyt esitellä perheen vanhoja valokuva-albumeja silloiselle teinille. Suuri kirjailija ei kannustanut lapsiaan sukututkimusharrastukseen: ”Te ette ole jalosukuista syntyperää. Isänne on työläisperheestä ja äitinne isovanhemmat olivat työläisiä. Heitä ennen esivanhempanne olivat kurjia palvelijoita, maatyöläisiä tai tehtaan työläisiä niin kuin useimpien ihmisten esivanhemmat. Mitä ihmeen järkeä on tietää keitä he olivat ja panna muistiin mikä nimi kuuluu millekin rumalle naamalle?”

Mikä näitä fiktiivisiä brittejä vaivaa – luokkayhteiskuntako? Niin, luokkayhteiskunta, ns. luokkaretki, identiteetti ja perhesalaisuudet. Juonipaljastuksista en alussa varoittanut, joten eipä enempää meheviä yksityiskohtia.

Satunnaisiin löytöihin perustuvalla välttelymenetelmällä ei kertynyt tämän piristävämpää otosta sukututkimuksesta kaunokirjallisuudessa. Takavuosina olen kyllä kirjannut muistiin viehättävän ajatuksen suvun merkityksestä. Kirjailija on entisessä Rhodesiassa syntynyt skotti Alexander McCall Smith ja kyseessä on Mma Ramotswe tutkii –sarjan leppoisa dekkari Kirahvin kyyneleet. Kun Rendellin kuuluisa kirjailija ei koskaan kertonut tyttärelleen ikävystyttävistä sukulaisistaan - niitähän ”ei saanut valita itse, ne vain tulla tupsahtivat itsestään, ja parasta oli heittää ne menemään saman tien” – on McCall Smithin botswanalaiselle sankarittarelle tärkeää pystyä tarvittaessa koputtamaan kaukaisimmankin sukulaisen ovea. Mma Ramotswe ihmettelee ihmisiä, jotka elävät omasta tahdostaan ilman sukulaisia. Heillähän on vain oma itsensä. He ovat ”kuin astronautteja kaukana avaruudessa, leijumassa yksin pimeässä, ja vieläpä ilman hopeista, kiemuraista nuoraa, joka yhdistää astronautin hapen ja lämmön täyttämään metallikohtuun”.

**************************************************

Blogin opetus on, että Suomen Sukututkimusseuran kirjasto ei kerää kaunokirjallisuutta.

McEwan, Ian: Sovitus, suom. Juhani Lindholm (Otava 2002)
Rendell, Ruth: Nokikolarin poika, suom. Marja Luoma (Gummerus 2005)
McCall Smith, Alexander: Kirahvin kyyneleet, suom. Jaakko Kankaanpää (Otava 2004)

Kuvassa englantilaisen perheen eleganssi hämmentää pariisilaisia. (Kustantaja Martinet, 1802)

Miksi Elias Lönnrot on Elias?

2011-07-05T15:07:00.000+03:00

Suomalaisuuden perikuva, Elias Lönnrot syntyi huhtikuun yhdeksäntenä päivänä Sammatin Haarjärven kylässä räätäli Fredrik Johan L:n ja Ulrika Wahlbergin perheen neljäntenä lapsena. Kahta päivää myöhemmin lapsi kastettiin Karjalohjalla, mutta kiireisen isän sijasta pienokaista lähti viemään naapuritorpan vaimo. Kevät oli myöhäisessä tuona vuonna, sillä perimätiedon mukaan koko matkan ajan tuiskusi lunta ja lapsikin itki jatkuvasti.

Kun naapuri sitten pääsi lapsen kanssa perille Sammatin kappalaisena 1794-1825 toimineen Gabriel Procopaeuksen kotiin, oli hän unohtanut kokonaan pojan kotona sovitun etunimen. Näin ollen todistajina paikalla olleet lukkari Stenholm, talollisen poika Johan Michelsson, vaimo Greta Jacobsdotter ja talollisen tytär Stina Johansdotter joutuivat hyväksymään nimen Elias. Tätä ehdotti kappalainen itse ja tähän Lönnrothien perheen oli tyytyminen. Vaikka kaste ja nimen antaminen ovatkin kaksi eri asiaa, sai kansallissankarimme siis etunimensä Procopaeukselta.

Juha Vuorela

Ainutlaatuinen "kuolinilmoitus"

2011-06-07T21:50:00.003+03:00

Uusi Aura 21.11.1909

Marraskuun 21. päivänä vuonna 1909 ilmestyi Uusi Aura -lehdessä Suomen oloissa lähet ainutlaatuinen "kuolinilmoitus". Takasivun mainosviestien joukossa oli nimittäin tilanomistaja Ruskmanin allekirjoittama viesti, joka alkoi tekstillä "Sanomattomalla ilolla saan ilmoittaa, että entinen lastenopettaja ja ent. elinkautinen kuritushuonevanki herra P. O. Baernefeldt kuoli t.k. 15 p. Maariassa". Tämän pöyristyttävän ilmoituksen kohteena oli Yläneen lukkarina vuosikausia toimineen Petter Baernedeldtin ainoa poika, Petter Oskar B. Hän oli syntynyt vuonna 1844 Merikarvialla ja tullut Yläneen Kirkonkylään vanhempiensa mukana 1859.

Aikuisiällä hänestä tuli kiertävä kansakoulunopettaja, joka kaitsi lapsia mm. Raisiossa. Hänen pedagoginen uransa ei suinkaan ollut se, josta aikalaiset hänet em. tavoin muistivat. Vaikka lukkari-isä oli ollut varmaankin syvästä uskonnollinen periaatteen mies, tuli Petter Oskarista "seudun suurimpia pettureita ja rettelelöitsijöitä, joka vapaalla jalalla ollessaan oli paikkakunnan kauhuna konnankoukkujensa tähden".

Näitä rikoksia hän ehti tehdä pitkin Varsinais-Suomea siihen tahtiin, että Baernefeldt tuomittiin elämänsä aikana peräti kolme kertaa elinkautiseen vankeuteen. Varsinaista moukantuuria osoitti se, että tästä huolimatta oli kuollessaan vapaalla jalalla. Keisariperheen juhlistaessa merkkitapahtumiaan, oli annettu myös yleisiä armahduksia vankiloissa virunneille. Uskomatonta kyllä, Baernefeldt tienasi leipäänsä opettajan toimen ohella asianajajana. Tässä työssä hän saattoi helposti huijata oppimattomia ihmisiä, joille lakikiemurat olivat liian vaikeita. Hän erikoistui niihin tapauksiin, joihin oppineemmat lakimiehet eivät suostuneet koskemaan. Oikeudessa Petter Oskar esiintyi "suurella advokaattimaneerille" hankkien tarvittaessa vääriä todistajia asiakkaiden rahoilla, joista osan hän luonnollisesti ehti siirtää hyvissä ajoin omiin taskuihinsa.

Esimerkiksi keväällä 1899 tuli tunnetuksi tapaus, jossa Baernefeldt otti muitta mutkitta suoraan asiakkaan lompakosta "vaivanpalkkansa". Siepatussa setelinipussa oli noin 140-150 markkaa. Tässä tapauksessa oli kyse eräästä maatilankaupasta, johon liittyi väärennetty kuitti ja joka oli ylipäätänsä hyvin sekava vyyhti. Baernefeldtiä em. asiakas luonnehti harmaapartaiseksi herrasmieheksi, jonka hän oli tavannut eräässä anniskeluyhtiön myymälässä Turussa, Venäjänkirkkokadun varrella. Huijari ilmeisesti ymmärsi täysin, mistä kohteista uhreja kannatti hakea. Tässä tapauksessa onni ei ollut pidemmän päälle myötä, sillä Baernefeldt ja joukko muita tapaukseen sekaantuneita lähetettiin lääninvankilaan tarkempia tutkimuksia varten.

Saman vuoden heinäkuussa saattoi lehdistä lukea, miten elinkautisvanki B:n alamainen anomus tuomion lievennyksestä oli hylätty senaatissa. Aikalaiset, jotka kutsuivat miestä "Päärnefeltiksi", arvioivat hänen tehneen rötöksensä harvinaisella innolla ja lämmöllä. Sen seurauksena "häntä nyt seuraavat hautaan kaikkien kunnon ihmisten jyrisevät kiroukset ja sydämen pohjasta pulppuavat sadatukset". Pisimmälle meni nimimerkki Tiitus Turun Sanomissa, joka totesi, että "B tuskin tarvitsee turkkia uudessa olinpaikassaan".

Juha Vuorela

Naisetko pitkäikäisiä?

2011-05-23T23:42:00.003+03:00

Naiset elävät nykyisin keskimäärin lähes 10 vuotta vanhemmiksi kuin miehet. Fysiologista syytä tähän ei kaiketi pitäisi olla, joten syy on jossakin muualla. Vastausta tähän en pysty antamaan, mutta vanhojen kirkonkirjojen avulla voitaisiin ehkäpä tutkia, onko miesten ja naisten kuolleisuus ollut erilaista historiassa.

Olen aiemmissa kirjoituksissani käyttänyt esimerkkinä Jämsän aineistoa, johon nytkin tukeudun. Kuolleiden mikrofilmillä tavataan Jämsässä lähes 10.000 kuollutta vuosien 1700-1850 välillä, joihin tietoihin olen itse lisännyt sukupuolen. Kun aineistosta puhdistaa lapsi- ja kasvuikäkuolleisuuden, kuolee annetulla jaksolla hiukan runsaat 4100 yli 20-vuotiasta, jota käytän aineistona.

Aineiston voisi esittää monella tavoin, mutta yksinkertaisuuden vuoksi olen piirtänyt yllä olevaan kuvaan yli 20-vuotiaiden kuolleisuuden kertymäfunktiot molemmista sukupuolista. Nämä käyrät menevät hämmästyttävän samankaltaisesti. Kuvan mukaan mainitulla ajanjaksolla 20-vuotiaaksi eläneiden keski-ikä asettuu jotakuinkin tarkasti 60 vuoteen sekä miehillä että naisilla. Jos sama kuva piirrettäisiin nykypäivän tilanteesta, niin naisten käyrä menee 50 % kohdalla lähes 10 vuotta oikealla miesten käyrään verrattuna.

Näyttäisi siis siltä, että historiallisessa maatalousyhteiskunnassa aikuisikään eläneet miehet ja naiset elivät keskimäärin yhtä pitkän elämän ja kuolleisuuskäyrissä ei näyttäisi olevan missään iässä erityistä eroavaisuutta. Kun naiset nykyisin tuntuvat elävän terveempinä ja pidempään, näyttäisi teollinen yhteiskunta suosivan naisia. Kun ero ei näyttäisi johtuvan fysiologisista seikoista, selityksen pitänee olla jossakin muualla - elämäntavoissa tai työelämässä.

Ne tilastot, jotka meillä on nykypäivän ikäluokista, heijastavat yhteiskuntaa, jossa muutettiin suurin joukoin maalta kaupunkiin. Miehet menivät töihin tehtaisiin, kuten myös osa naisista, joskin merkittävä osa nykypäivän ikänaisista on elänyt kotirouvan elämää ainakin osan ajastaan. Kun nykyisin työelämässä olevissa ikäluokissa ei ole kovinkaan suurta ero naisten ja miesten työllisten osuudessa, voisi kuvitella, että tulevaisuudessa naisten ja miesten keskimääräiset eliniät alkaisivat taasen lähestyä toisiaan. Toinen syy voisi olla se, että raskaat ja työhygienisesti alkeelliset työolosuhteet alkavat olla historiaa.

Aika näyttää, tuleeko miesten keski-ikä kasvamaan ja naisten hiipumaan, mutta joka tapauksessa olettaisin, että ne tulevat lähentymään toisiaan.

Toukokuu 2010 Antti Järvenpää

Kauniilla hautausmaalla viihdytään

2011-04-01T08:15:00.008+03:00

Public Lotin hiljaista porukkaa

Tämä teksti Ylen nettisivuilla jäi aikoinaan kovasti paljon mietityttämään. Varsinkin tekstin loppuosa: "kauniilla hautausmaalla viihdytään". Kauneus on usein vain katsojan silmässä. Myös kulttuuri ja perinteet tekevät oman tepposensa. Kateus ja toisten tonttien kyttääminen näyttävät valitettavasti kuuluvan suomalaiseen kauneutta arvostavaan hautausmaakulttuuriin.

New Yorkin Brooklynissa sijaitseva The Geen-Wood Cemetary on elävä, kaunis hautausmaa. Sinne edelleenkin haudataan vainajia. Arkkupaikkoja ei ole enää kuin pariksi vuodeksi, mutta uurnille kyllä riittää tilaa. Uudet haudat on ripoteltu vanhojen lomaan sinne tänne, vanhoja kiviä ei ole viety pois, "hoidettiin" niitä tai ei. Siellä ne ovat vain vierekkäin, 2000-luvulla haudattu uutuuttaan kiiltelevän kivensä kanssa, vieruskaverinaan 1800-luvulla haudattu haljenneen ja sammaloituneen kivensä kanssa. Minusta siinä on jotain hyvin herkkää.

Hautausmaana toimimisen lisäksi The Green-Wood on myös suuri ulkoilmamuseo, joka esittelee erilaisten ihmisten historiaa ja elämää aina 1800-luvulta lähtien. Sen kumpuilevaa maastoa ei ole tasoitettu pellon tasaiseksi, sen eri osat näyttävät erilaisilta riippuen hauta-alueista, siellä makaa niin köyhä kuin rikas, ilman että kiviä siirretään, valikoidaan, murskataan ja haudataan minnekään uusien hautapaikkojen saamiseksi. Myös tavallisen ihmisen historia hautausmaalla on kulttuurihistoriallisesti tärkeä. Monesti jopa tärkeämpikin; tavallisista ihmisistä ei yleensä kirjoja kirjoitella tai esitelmiä pidetä.

The Green-Wood on kuitenkin hyvin hoidettu hautausmaa, ilman, että jokaisen haudan edessä on oma kasvimaansa tai kukkamerensä, jonka kuntoa naapurihaudan "omistajat" valvovat. The Green-Woodissa ei julkisivulautakunta määrää mitään. Public Lottien kauneus tulee erilaisista kivistä, ja niiden alla lepäävien ihmisten historiasta. Eletystä elämästä. Tunnelmasta. Ilmapiiristä. Hiljaisuudesta ja rauhasta. Ei pelkästään kukista, hammasharjalla kiillotetuista kivistä tai suorittamisesta.

Hautakivet ovat kuin ihmisen elämä: jokainen kallellaan vähän eri suuntaan, toiset kaatuneina, toiset suoraryhtisinä, toiset kulkien rivissä, toiset omia teitään. Toisia muistetaan ja käydään katsomassa, toiset unohtuvat ja jäävät yksin vuosikymmeniksi. Niin kauan kun on ihmisiä, jotka muistavat vainajan, ei periaatteessa hautakiviä edes tarvittaisi. Mutta sitten kun kukaan ei enää muutoin muista, kivi voi olla ainoa muistuttaja ja ajankuvan antaja.

Tuli jotenkin surullinen olo tuosta Ylen nettisivuilla olevasta kirjoituksesta:

"Suurin syy hoitamattomien hautojen palauttamiseen seurakunnalle on hautausmaan arvokkuuden säilyttäminen. Yksittäiset hoitamattomat haudat eivät vielä kokonaisuutta haittaa, mutta esimerkiksi Vehmersalmen hautausmaan useat sadat hoitamattomat haudat vaikuttavat jo yleisilmeeseen.

Myös haudalla kävijöille hautausmaan yleisilme on tärkeä. Hoitomattomien hautojen palautuminen uudelleen käytettäväksi koettiin myös hyväksi asiaksi.

- Kyllä se on tärkeää, että hautoja hoidetaan ja että ne ovat hyvännäköisiä. Jos on ihan laittamaton hauta vieressä niin eihän se hyvältä näytä. Vuosi on kyllä riittävä aika siihen, että jos hautoja ei laiteta kuntoon, niin ne voidaan palauttaa seurakunnalle. Jos kuka haluaa, niin siinä ajassa kyllä ehtii laittaa asiat kuntoon."

Minä olen luullut, että hautausmaan arvokkuus tulee ihan jostain muusta kuin hautojen "hyvännäköisyydestä ja laittamisesta".

TerhiL.

Luentomateriaaleja lisätty seuran kotisivuille

2011-03-31T20:21:00.002+03:00

Suomen Sukututkimusseuran internet-sivuille on nyt lisätty Kari Rantalaisen Porin Valtakunnallisilla Sukututkimuspäivillä 2011 pitämä esitelmä "Isojako Ruotsi-Suomessa".

Löytyy etusivun ylälaidan linkistä "Tutkimustyö" -> "Luentomateriaaleja" -> "Isojako Ruotsi-Suomessa".

Antoisia lukuhetkiä

Juha Vuorela

Mietteitä sukukirjoista ja Vuoden sukukirja -kilpailusta

2011-03-16T14:18:00.007+02:00

Vuoden 2010 sukukirja -kilpailun tulokset julkistettiin Porin valtakunnallisilla sukututkimuspäivillä maaliskuun alussa. Vuoden sukukirja, Erkki Alhopuron 450 vuotta Äijälän ratsutilan historiaa on poikkeuksellinen – sukukirja ilman perinteisiä sukutauluja. Lohjalaisen ratsutilan historiassa on mukana 22 sukulaistilan sukuverkosto ja aimo annos paikallishistoriaa. Kunniamaininnan saanut Perttu Peitsaran ja Mikko Strangin Kerimäen Makkosia 1600-luvulta näihin päiviin on perinteisempi sukukirja. Makkostenkin kirjassa on persoonallista ”sukunäköä”, sillä suvun historiaan kytkeytyy pohjoissavolaisen sahateollisuuden historia, jolla on teoksessa huomattava osuus.

Molemmat palkitut kirjat ovat ulkoasultaan tyylikkäitä, kumpikin omalla tavallaan. Sukukirjojen ulkoasu onkin keskimäärin kohentunut sitten 1990-luvun alun, jolloin palkintoa alettiin jakaa. Yksi kilpailun tavoitteista on sukukirjojen tason kohottaminen. Voi huoletta sanoa, että palkitsemisen arvoisessa sukukirjassa näyttävä ulkoasu on bonusta. Tärkeintä on huolellisesti tehty tutkimus, jonka tulokset on esitetty selkeästi, monipuolinen lähteiden käyttö, hyvät lähdeviitteet ja henkilöhakemisto. Tämä yhteenvetona raatien lausunnoista vuosien varrella. Se, mitä sukukirjalla ylipäätään tarkoitetaan, lienee tänään hankalammin rajattavissa kuin parikymmentä vuotta sitten. Vuoden 2002 kilpailussa kunniamaininnan sai Kirsti Kuutin Ennen koti Karjalassa, joka on alanimekkeensä mukaisesti kyläkirja. Vuoden 2008 kilpailussa kunniamaininnan sai Seppo Palanderin Palanderit, joka kartoittaa sukunimen Palander kantajia Suomessa. Erilaisia rajatapauksia, esimerkiksi mummun merkkipäiväksi laadittuja pienen perhepiirin sukumuisteluita, ilmestyy vuosi vuodelta enemmän. Raadin työskentelyn kannalta on katsottu tärkeäksi esitellä tuomareille sukukirjojen koko kirjo, eikä rajata valikoimaa liikaa etukäteen.

En ole koskaan osallistunut sukukirja-kilpailun raadin työskentelyyn. Olen pitänyt etuoikeutena sitä, että olen saanut vastaanottaa kirjat ja toimittaa ne raadin käyttöön. Jos kirjan mukana on ollut saateteksti tai tekijä tai sukuseuran edustaja on itse saapunut paikalle sukukirjaa tuomaan, on ollut mielenkiintoista kuulla kirjan sisällöstä ja tekovaiheista. Olen tavannut monenlaisten ja monentasoisten kirjojen iloisia ja ylpeitä tekijöitä ja julkaisijoita. Usein monen vuoden työn valmistumiseen liittyy helpotusta – Äijälän kirjan tekijä kertoi urakoineensa aineistonsa parissa kymmenen vuotta. Olen vilpittömän tyytyväinen siihen, ettei minun ole kirjalahjoituksen äärellä tarvinnut aloittaa kriittistä pohdiskelua, josko kirjasta olisi ainesta voittajaksi tai pitää huolta siitä, ettei sympaattinen tekijä puhu minua pyörryksiin. Puolueeton raati ei onneksi ole tarvinnut mielipiteitäni – niitä voi toki olla, mutta olen saanut pitää ne ja voittajaveikkaukset itselläni. Kun kilpailukirjoja on vuosittain 60-80, kilpailumenestykseen pettyneitä tekijöitä on tietysti joka kerran enemmän kuin onnellisia voittajia. Voittaja on löytynyt yhtä vuotta lukuun ottamatta joka kerran, vuoden 1997 raati päätyi jakamaan neljä kunniamainintaa.

Matkan varrella olen tavannut monia turhankin vaatimattomia kirjantekijöitä. Joidenkin mielestä saattaa olla melkein noloa “joutua” sukukirjakilpailuun, varsinkin jos sukuselvitys on suppea tai kirja rakentuu lähisuvun muistoihin. Monena vuonna kirjastoon onkin saapunut rypäs kirjoja ja kirjasia visusti kilpailuajan jälkeen. Hyvä niinkin. Olen yrittänyt kertoa tekijöille, että kilpailussa on aina ollut mukana monenlaisia kirjoja ja kyse on myös siitä, että tuoreet sukujulkaisut saavat sukututkimuspäivillä ja kirjastossa huomiota. Sukukirjojen tunnetuksi tekeminen on toinen kilpailun tavoitteista. Suppeakin sukuselvitys tai ison sukukirjan pieni täydennysosa voi olla tärkeä sukututkijoille. Kirjoitin syksyllä blogin Tito Collianderin muistelmista ja mainitsin siinä yhteydessä Collianderien v. 2002 ilmestyneen sukukirjan. Tämän vuoden kilpailussa oli mukana 69-sivuinen täydennysosa, johon on lisätty ja korjattu edellisen tietoja. Yhden sukuhaaran osuus (Ernst Collianderin s. 1865 jälkeläiset) on kokonaan uusittu. Kyllä minusta olisi ollut sääli, jos kirjanen ei olisi ollut mukana kilpailukirjojen joukossa, vaikka onkin epäoikeudenmukaista verrata sitä voittajiin. Voittajakirjoja esitellään kirjastossa esimerkkinä siitä, millainen hyvä sukukirja voi olla, mutta monet muut kirjat ja kirjaset voivat toimia esimerkkinä siitä, millainen sukukirja voi myös olla.

Joskus tekijän vaatimattomuus voi johtua siitä, että uunituore kirja on osoittautunut tavalla tai toisella pettymykseksi. Valmis kirja lienee harvoin kaikinpuolinen toiveiden täyttymys. Olen kuullut monenlaisia tarinoita. Yhteistyö painon kanssa tai työryhmän kesken ei ole sujunut, kustannuksissa on pitänyt säästää, aineistoa on jäänyt pois ja virheitä paljastunut, kun kirja on jo mennyt painoon. Jos aikataulu pettää ennen julkistamistilaisuutta, viime hetken kiireessä tapahtuu kaikenlaista – vaikkapa hosumista kuvankäsittelyssä tai oikoluvussa… Odotuksetkin ovat voineet olla ristiriitaisia ja korkealentoisia. Lopulta on ehkä käynyt kuin kansansadun hiiriräätälille - ei tullutkaan kissalle takkia, vaan pelkät liivit, ja kun ei sitten liivejäkään, niin sentään lakki. Vai eikö tullut edes lakkia ja kissa söi hiiren? Jos mikään ei kelpaa edes itselle ja aiottua kirjaa ei koskaan synny, on sukututkimuksen tekemisen kannalta monella lailla hyödyllinen perfektionismi tainnut mennä liian pitkälle. Tällä en siis tarkoita, että sukukirjan kirjoittaminen olisi ainoa järkevä tapa tallentaa ja esittää kerättyä sukutietoa.

Suomen Sukututkimusseuran puheenjohtaja, historiantutkija Anu Lahtinen on ollut mukana kilpailun tuomaristossa kaksi kertaa. Hän toteaa kolumnissaan Sukutieto-lehdessä 3-4/2009, että Suomessa tehdään paljon hyvää sukututkimusta ja esittää vetoomuksen, että mahdollisimman moni sukututkija toimittaisi kirjansa Seuran kirjastoon, jossa niitä säilytetään nykyisiä ja tulevia sukututkijoita varten. ”Ja jotta tulevat sukupolvet voisivat tarvittaessa löytää alkuperäiset lähteet, toivon, että sukukirjojen tekijät painostavat jatkossakin siihen, että tiedoille löytyy myös arkisto- ja kirjallisuusviitteet. Kerran tehty huolellinen työ kantaa hedelmää vuosikymmenien, jopa vuosisatojen päähän.”

Vuonna 2011 julkaistuja sukukirjoja voi lähettää kilpailuun, ja samalla siis kirjastoon, vuoden 2012 tammikuun loppuun asti.

---------------------------------------------------------------------------

Erkki Alhopuro: 450 vuotta Äijälän ratsutilan historiaa (Lomahiisi 2010) - Sisältyy sarjaan Lisiä Lohjan pitäjänkertomukseen ; 92.
ISBN 978-952-92-7580-9 (sid.)

Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland II. Lisiä ja täydennyksiä – Tillägg och kompletteringar / toim. Jarmo Paikkala (Sukuyhdistys Colliander. Suomen osasto 2010).
978-952-92-7511-3 (nid.)

Kerimäen Makkosia 1600-luvulta näihin päiviin : Henrik Antinpoika Makkosen juuret ja suku / toim. Perttu Peitsara ja Mikko Strang ; julk. Sukuseura Henrik ja Maria Makkosen jälkeläiset (Minerva, 2010)
ISBN 978-952-492-489-4 (sid.)

Satu Hiiri kissalla räätälinä sisältyy mm. Martti Haavion Iloiseen eläinkirjaan (12. p., WSOY 1990)

Marketta Kännö kuvasi vuoden 2010 sukukirja-kilpailun raadin toimessansa. Vasemmalta Marja Kaski (pj.), Rauni Paakkunainen, Jukka Partanen ja Matti Heiniemi.

Sukututkimuksen puolustus

2011-02-25T22:39:00.003+02:00

Tiedotusvälineissä on viime aikoina uutisoitu, että sukututkijat vaarantavat tietosuojan, kun tutkivat kirkonkirjoja. Taustalla on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa todettiin, että sukututkijalla oli oikeus saada 100 vuotta nuoremmista kirkonkirjoista pyytämänsä tiedot, mutta ei oikeutta itse tutustua alkuperäislähteisiin. Alkuperäislähteissä katsottiin olevan arkaluontoista aineistoa, jota oli varjeltava sukututkijan katseilta.

Sukututkijatkin ovat tähän asti saaneet tutkia alle 100 vuotta nuorempia, kun ovat antaneet kirjallisen sitoumuksen, että eivät käytä väärin löytämiään tietoja. Nyt tulevaisuus näyttää epäselvältä, ja viimeaikaiset ratkaisut saattavat avata tietä vieläkin tiukemmille rajoituksille, aiemmin käytössä olleiden aineistojen sulkeutumiselle.

Näppituntumalta voisi sanoa, että sukututkimuskoulutuksessa teroitetaan tietosuojakysymyksiä tiukemminkin kuin vaikkapa yliopisto-opiskelijoille ja aloitteleville tutkijoille. Siinä mielessä sukututkijoiden nostaminen silmätikuksi tuntuu kohtuuttomalta.

Vaikka sukututkijalla säilyy oikeus pyytää tietoja, jotka seurakunnan edustaja sitten hakee, tämä menettely vaikuttaa hankalalta. Sen voi ajatella ruuhkauttavan selvitystyötä, ja alkuperäislähde on varsinaisessa tutkimustyössä korvaamaton.

Suomen sukututkimusseura on perustanut Sukututkijat itse kirkonkirjojen äärelle -hankkeen, jonka tavoitteena on tukea sukututkijoiden tasaveroista kohtelua ja mahdollisuuksia käyttää myös 100 vuotta nuorempaa aineistoa kriittiseen, vastuulliseen tutkimustyöhön. Toivottavasti voimmekin toimia hyvässä hengessä ja saada asian ratkaistuksi tavalla, joka auttaa sukututkijoita työssään.

-------

Förra år ansåg högsta domstolen att en släktforskare inte får själv studera kyrkböcker som är under 100 år gamla (se tex. Kyrkopressen 27.1.2011). Domstolen ansåg att det kan finnas för känsliga uppgifter i kyrkböckerna och menade att skyddet av privatlivet går före offentlighetsprincipen. Medan det i och för sig är viktigt att skydda en persons privatliv, måste det dock påpekas att mig veterligen har släktforskarna inte gjort sig skyldiga till missbruk av information de hittat.

Forskningen lider om släktforskarna är tvungna att be om uppgifter av församlingsanställda. Också eventuella misstag blir svårare att kolla eller korrigera - att be om uppgifter är en sak och att själv läsa ursprungliga källor är en annan. Genealogiska samfundet arbetar aktivt för att förbättra situationen så att släktforskarna inte skulle förlora möjligheten att själv studera kyrkböcker.

Emigranttiperheen arvoitus

2011-02-01T19:16:00.003+02:00

Viime sunnuntain Hesarissa uutisoitiin vuosikymmeniä vanhan kirjekuoren arvoituksesta. Kyseinen kirjekuori, täynnä vanhoja ruplia, oli lojunut erään asianajotoimiston kassakaapissa, päällä salaperäinen maininta "Tillhöra L. Nemirowski".

Oikeushistorioitsija Mia Korpiola luki kirjekuoresta asianajotoimiston historiateoksesta ja yhdisti kuoressa mainitun nimen erääseen samannimiseen kirjailijaan ja onnistunut jäljittämään tiedot emigranttiperheestä, joka pakeni Venäjän vallankumousta Suomen kautta kauemmas Eurooppaan. Hesarissa kerrottiin sekä emigranttiperheestä että jäljitystyöstä.

Joskus kuulin keskiajan tutkijoita palkatun tiedustelupalvelun tehtäviin, molemmissa hommissa kun tarvitaan valpasta johtolankojen ja tiedonhäivien yhdistelyä ja tulkintaa. Mainiosti ratkaistu salapoliisitehtävä, tuttua myös monille omien sukujuuriensa selvittelijöille.

Muuta teema sivuavaa: Erään toisen emigranttiperheen nostalgiatuntoja tuoreessa tieteellisessä verkkoartikkelissa "O Petersburg!"

Talonhaltijaluettelot sukututkimuksessa

2011-01-14T11:04:00.000+02:00

Suku Forumilla kaivattiin talonhaltijaluetteloita.
Toivottavasti tästä Suomen Sukututkimusseuran Vuosikirjassa nro 43 vuodelta 1993 löytyvästä artikkelista on iloa.

Juha Vuorela

Syytingistä ja kilokaloreista

2011-01-12T14:43:00.005+02:00

Sukututkimus tuottaa kaikenlaista oheistietoa, jolla voi syventää omaa historiantuntemustaan. Yksi mielenkiintoinen aihe on ravinto, sillä nykyaika koittaa opettaa meille kovasti oikeita ruokailutottumuksia.

Esimerkiksi linnantilit sisältävät kovinkin yksityiskohtaista tietoa ravinnosta ja henkilömääristä, jotka kyseisellä ravinnolla on ruokittu. Sota-ajalta löytyy puolustusvoimien ja kansanhuollon papereita ravintosuosituksista. Syytinkisopimukset kertovat, miten esi-isämme varautuivat eläkepäiviinsä.

Tämän kirjoituksen pontimena on isän-isän-isäni syytinkisopimus, jossa talo oli luovutettu jälkeläisille ravintoa, villoja ja energiaa vastaan siten, että syytinkisopimus saatettiin siirtää kolmannelle osapuolelle.

Ensimmäinen mielenkiintoni oli se, kuinka järkevä tämä esi-isäni Kallen tekemä sopimus oli. Periaatteessa Kalle oli sopinut ravinnosta, asunnosta, lämmöstä ja vaatetuksesta villojen muodossa. Villat ja asunnon unohdan selvyytenä, mutta muutin kaiken ravinnon kilokaloreiksi ja halot kilowattitunneiksi, joita nykyihminen osaa käsitellä paremmin.

Kun Kallen syytingin ravinto muutetaan kilokaloreiksi, oli hän tullut sopineeksi 1400 kcal päiväannokset itselleen ja vaimolleen. Määrä on sellainen, että ihminen pysyy sillä elossa, mutta nälkiintyneenä. Käytännön kannalta tällä ei ollut merkitystä, sillä talon ruuissa niitä kaloreita ei laitettu omaan pinoonsa. Joka tapauksessa tältä osin sopimus oli varsin kitsas. Halkojen osalta syytinki sopimus tarkoitti noin 12.000 kWh energiaa, jolla luultavasti piti pystyuunin lämpöisenä. Nykyajan mittapuun mukaan luku olisi aika korkea yhden kammarin lämmittämiseen, mutta tuo määrä energiaa menee nykyisin eläkeläispariskunnalta, mutta Kallen luvussa ei ollut saunan, pesuvesien ja ruuanlaittoon tarvittavaa energiaa, vaan ainoastaan kammarin lämmitys.

Jos lukuja verrataan nykykäsityksiin ihmisen energian tarpeesta, niin sota-aikana siviilivirkamiehen korttiannos oli mitoitettu 1800 kcal. Itse olen kuluttanut tunturivaelluksilla 30 kg rinkka selässä noin 2500 kcal ja nykyinen hieno vaakani kertoo, että kulutan 1700 kcal vaikka vain olisin selkäpiilläni.

Kun nykyisin puhutaan ravintokolmioista ja mallilautasista, on mielenkiintoista verrata, millaisia ravintojakaumia eri aikakausilla on esiintynyt. Esim. viljan osuus ravinnossa oli eräässä nihtisopimuksessa 1500-luvulla 77%, Kallella se on 47 %, sota-ajan virkamiehellä 47 % ja itselläni lapin kairassa 46 %. Näin katsoen ei liene liioiteltu sanoa, että leipä se miehen tiellä pitää. Lihan osalta Kalle tyytyi 3 %, samoin kuin sota-ajan virkamies, mutta nihdillä sitä oli 19 % ja itsellä vaelluksilla 14 %. Vihanneksien ja maidon yhdistelmää ei esiinny 1500-luvulla, mutta Kallella näitä oli 47 %, sota-aikana 37 % ja itselläni lapissa 27 %.

Kun katselen Kallen syytinkisopimusta, tuntuu se ensin perin vanhanaikaiselta, mutta kun alan verrata sitä omaan eläketurvaani, niin se ei välttämättä ole hullumpi. Kalle on sopimuksilla taannut itselle asunnon, lämmön, villoja ja niukan ravinnon. Itselläni on nippu lupauksia rahassa, mutta ei suoranaisesti mitään takeita, että sillä rahasummalla saisi, katon pään päälle, lämpöä, vaatteita ja riittävästi ruokaa.

Antti Järvenpää

12.1.2011

Hiihtäjäsankarit vuosisadan takaa

2011-01-09T12:26:00.003+02:00

Alkuvuodesta 1901 pidettiin Tukholmassa suuret talviurheilukilpailut. Mukana oli luonnollisesti myös suomalaisia hiihtäjiä eivätkä he mitenkään huonosti maatamme edustaneetkaan. Edes norjalaiset eivät tuolla kertaa pärjänneet "uljaille pohjan pojille".

Otto Hepoaho vei voiton 60 kilometrin matkalla. Hän oli talollisen poika Piippolasta, joka ammatikseen työskenteli tukinuiton päällysmiehenä. Hän oli voittanut ja tuli voittamaan useita kotiseutunsa kisoja vuosien mittaan.

Toiseksi tässä raskaassa Tukholman kisassa tuli tukkimies Asari Autio Keuruulta, joka oli Ähtärin lisäksi Keski-Suomen johtavia hiihtopitäjiä vuosisadan vaihteessa. Tiettävästi Autio oli ensimmäinen keskisuomalainen hiihtäjä Suomen ulkopuolella pidetyissä kisoissa. Paria vuotta aiemmin hän oli voittanut Vaasassa kaikki muut Pohjoismaiden ykkösnimet 15 kilometrin matkalla. Samana vuonna Tukholman kisojen aikaan voitti Autio Oulun hiihtokisojen 30 kilometrin matkan ajalla 1.45.15. Normaalisti tuon ajan suksimiehillä meni matkaan yli kaksi tuntia, joten tulos on todella kova. Vuonna 1902 Asari Autio lähti Amerikkaan, jossa hän jatkoi loistavia esityksiään. Hänet julistettiin "maailmanmestariksi" 1907 Minnesotassa käydyssä kilpailussa, jossa 23:sta matkaan lähteneestä suksijasta perille tuli vain seitsemän.

Tukholmassa 1901 hiihdetyn 30 kilometrin matkan voiton vei Kalle Jussila, joka oli kotoisin Yli-Iin Jakkukylästä. Jussila oli ammatiltaan maanviljelijä ja innokas metsästäjä. Hän myös suunnitteli ns. Iin suksimalli, jolla hän sivakoi metsällä sellaisella vauhdilla vielä yli 60-vuotiaana, etteivät hänen poikansa meinanneet pysyä perässä.

Kalle Jussila oli melko pienikokoinen, mutta itse hän kommentoi tätä asiaa kilpatovereilleen seuraavasti; "Minä en oo häävi, vaan hiihampa". Huolestuneelle lääkärille Jussila tokaisi; "Olen minä kilpaillut ennenkin. Jos rupeaa väsyttämään, niin minä herkiän".

Juha Vuorela

Joulu on taas – vähäsen joululehdistä

2010-12-20T20:05:00.010+02:00

Seuran kirjasto sai marraskuussa lahjoituksena nipun Kiukaisten Joulua 1980-1990-luvulta ja joukon jatkoksi vielä muutaman 2000-luvun Huittisten Joulun. Kirjaston lukusalissa oli ennestään vain yksi huittislaisten lehti 1980-luvulta, mutta satunnaisia numeroita on kausijulkaisujemme joukossa useammastakin pitäjästä. Otin lehdet kiitollisina vastaan ja siirryin niiden ja runsaiden lumisateiden myötä joulun tunnelmiin.

Joululehdet eivät ole Sukututkimusseuran kirjaston kokoelmassa tunnelmointia tai välipalalukemista varten. Joululehdestä voi olla sukututkijalle paljon iloa. Moni paikallinen joululehti toimii kotiseutuyhdistyksen vuosikirjana tai ainakin suuri osa kirjoituksista on lähtöisin aktiivisten kotiseutuihmisten kynästä. Seurakunnan kuulumiset ovat luonteva osa joululehden sisältöä. Lisäksi joululehdissä on kotiseutukuvauksia, rakennushistoriaa, sotahistoriaa, järjestöjen, yritysten ja koulujen pienimuotoisia historiikkeja. Joululehdissä muistellaan vanhoja aikoja, haastatellaan asukkaita, kerrotaan pitäjän merkkihenkilöistä - kauppiaista, käsityöläisistä, perinteentaitajista, poliitikoista ja originelleista. Kaikista ei ole välttämättä muualla kirjoiteltukaan. Satakuntalaisesta lehdestä voi löytää siirtokarjalaisten kertomuksia – tätä ei äkkinäinen tule ajatelleeksi. Kansanperinne on tärkeä osa joululehteä, eikä kyse ole pelkästä jouluperinteen kertaamisesta. Tiedettä ei joululehdessä olla tekemässä. Muistitieto on joululehteä omimmillaan ja lähdeluettelo poikkeus.

Kiukaisten Joulua kustantavan paikalllisen Lion Clubin kotisivuilla pohdiskellaan, että joululehdestä, joka on ilmestynyt 1970-luvun alusta asti ”tulee jo melkoinen kotiseutujulkaisu, kun kaikki numerot sidotaan yksiin kansiin”. Ja näinhän se on. Jos vertaa nykyisiä joululehtiä kokoelmamme vanhimpiin 1950-1960-lukujen lehtiin - ainakin joitakin Valkeakosken, Pälkäneen ja Ruoveden Jouluja löytyy niiltä ajoilta - taitaa näkyvin ero olla painotekniikassa. Onneksemme joululehden sisältö ei ole siis ollut kovin altis uudistuksille. Joulu ja joululehti - yhtä aikaa vanha tuttu ja aina uusi.

Hyvää Joulua blogin lukijoille!

**************************************************

Joululehtiä ovat kustantaneet ja kustantavat muutkin kuin paikalliset toimijat. Postimuseossa oli vuonna 2009 näyttely vanhoista joululehdistä. Upeita kansia voi ihailla verkkosivustossa. Kiukaisten Joulujen kansikuvat ovat aiemmin mainitulta Lions Clubin sivustolta.

Sukututkimusta koululaisille

2010-12-08T21:05:00.001+02:00

Kävin viime keväänä esitelmöimässä paikallisella koululla aiheesta "Mitä sukututkimus on?".

Mikäli haluat itse käydä levittämässä sukututkimuksen ilosanomaa paikkakuntasi koululla, löydät käyttämäni taustamateriaalin tästä.

Toivoisin kuitenkin, että ennen esitelmänpitoa olisit yhteydessä seuran toiminnanjohtajaan. Materiaalin (c) on Suomen Sukututkimusseuralla, vaikka se on allekirjoittaneen tekemä.

"Kalvosulkeisten" on tarkoitus toimia vain tukena ja muistilistana. Sen avulla pystyt pitämään aika tarkalleen yhden oppitunnin mittaisen esityksen, joka sopii 4-9. luokkien oppilaille.

Juha Vuorela

Sukututkimusharrastuksen vallitsevia vikasuuntauksia

2010-11-30T19:46:00.003+02:00

Kuten niin monella tieteenalalla, joissa harrastajakunnalla eli "maallikoilla" on merkittävä asema tieteen edistämisessä, myös sukututkimuksessa julkaistuja aineistoja pyrkii vaivaamaan tieteen edellyttämien luotettavuuskriteerien puute, mikä tekee tieteen "ammattilaisille" vaikeaksi ja joskus mahdottomaksikin tarjolla olevien aineistojen hyödyntämisen vakavampaan tarkoitukseen.

Monilla tieteenaloilla, joiden tulokset perustuvat kuitenkin selvästi rajattuun ja määritettyyn tietojen keruuseen, alan intohimoisilla harrastajilla on tärkeä rooli havaintojen teossa ja ylösotossa tieteellisiä analyysejä varten, vaikkei tiedonkerääjien kompetenssi sitten riittäisikään itse analyysien tekoon.

Tyypillisenä esimerkkinä voidaan mainita tähtitiede: harrastajat tarkkailevat innokaasti tähtitaivasta ja kuvaavat mielenkiintoa herättävät kohteet välineillään. Kohteen jäljityksessä, kuvaamisessa, valotusajan säätämisessä ja vääristymien korjaamisessa harrastajat saattavat olla erittäin eteviä. He raportoivat sitten havaintonsa observatorion tutkijoille, jotta nämä voisivat kohdistaa ponnistuksensa näihin löytöihin. Voivatpa he päivystää tieteellisen ohjelman puitteissa ja hälyttää observatorion kohteen kimppuun, ja näin auttaa tiedemiehiä ratkomaan pikaisesti ajankohtaisia arvoituksia. Harrastaja voi olla täten oiva tieteen kontribuoija, vaikka omat rahkeet eivät kovin pitkälle riittäisikään.

Oikeastaan sukututkimuksessa ei ole eroa tähtitieteeseen nähden itse metodien käytön suhteen, vaan tutkimuskenttien kaoottisuuden huimaa eroa selittää lähinnä se, että tähtitieteellä on vanhastaan vakiintuneen ja hyvin eriytyneen tieteen asema, kun taas sukututkimus on paljolti pysynyt perin sekalaisen harrastajakunnan temmellyskenttänä ja vakavan tutkimuksen osuus on jäänyt erittäin kapea-alaiseksi. Siis pääerona on ennemminkin perinne, jossa genealogiaa ei ole institutionalisoitu ja "kanonisoitu" yliopistollisilla oppituoleilla. Astronomian gravitaatiokenttiä ei voi enää sekoittaa tuonpuoleiseen vaikutukseen, jota astrologia uskottelee olevan olemassa, mutta sukututkimuksen harrastajissa tapaa aina niitä, jotka eivät halua erottaa ilmiselvää tietoa ja hämärää uskomusta toisistaan.

Pääero siinä, mikä erottaa tähtitieteen harrastajan sukututkimuksen harrastajasta tieteenteon kannalta on kyvyssä arvottaa tietoa. Tähtitieteen harrastajalla ei ole tämän suhteen varsinaista epäselvyyttä, mutta sukututkimuksen harrastajilla yleisesti on.

Sukututkimustiedettä ja tähtitiedettä, vaikka ne tieteenaloina ovat sangen etäällä toisistaan, voidaan hyvin rinnastaa myös riippuvuuksien tutkimisen kannalta. Riippuvuudet ovat molemmissa aivan keskeisin työstämisen kohde. Tähtitiede yrittää saada mitä tarkimman kuvan taivaankappalten keskinäisistä riippuvuuksista ja perustella jopa niistä sen tavan, jolla maailmankaikkeus on syntynyt. Myös genealogiset rakenteet ovat havainnoista rakennettuja keskinäisten riippuvuuksien taksonomioita. Kun tähtitieteilijälle on riippuvuuden osoittamiseksi tärkeää mitata ja taulukoida gravitaatiota, niin sukutieteilijälle on yhtä tärkeää osoittaa ja määrittää perheenjäsenten riippuvuuksia ja koostaa niistä laajoja sukutauluja.

Myös tähtitieteilijän ja sukutieteilijän kompetenssivaatimuksia voidaan jossain määrin rinnastaa riippuvuuksien ymmärtämisen kannalta. Tähtitieteilijällä vaatimus on ilman muuta aika korkea, sillä pelkkä karkean tason täydellisyyteen viety havainnointi ja tieteellinen järjestely eivät alkuunkaan riitä, vaan täytyy jo perustasolla hallita hyvin myös hiukkasfysiikka ja sitä selittävien monimutkaisten matemaattisten mallien kehittely ja ymmärtäminen. Sukututkimusharrastaja pitäytyy tavallisimmin vain tietojen keruuseen ja järjestelemiseen kirkonarkistoista. Tällöin sukututkijalle riittävät tuloksen saavuttamiseksi tavanomaiset henkiset voimavarat kuten vastaavasti tähtitaivasta havainnoivalle harrastelijallekin. Mutta jos sukututkimuksen kohteeksi otetaan koko historiallinen lähdeaineisto, vaaditaan myös useiden vanhojen kielten vähintään keskiaikaisten versioiden hyvä ymmärtäminen, kyky tulkita sekalaisia ikivanhoja käsialoja erittäin huonokuntoisista vanhoista asiakirjoista ja erittäin hyvä historiallisten lähteitten kontekstien hallinta. Tällöin menestykselliseksi tutkimuksesta selviytymiseksi vaaditaankin aivan erityistä henkistä lahjakkuutta kuten omalla tahollaan tähtitieteilijöilläkin.

Eräitä sukututkimusharrastuksen vikasuuntauksia

Sukutietojen auktorisointi

Ehkä pahin ongelma sukututkimuksen kentässä on tietojen auktorisointi. Missään muussa harrastajapohjaisessa tutkimuskentässä en ole kohdannut tätä taipumusta niin voimakkaana kuin sukututkimuskentässä. Tarkoitan tällä ilmiöllä sitä, että joidenkin tiettyjen tutkijoiden esittämiä tuloksia pidetään korvaamattomina eikä minkäänlaista argumentointia sallita niitä vastaan. Pahimmillaan se on sitä, ettei anneta niistä piiruakaan periksi, vaikka olisi silmiinhyppiviä näyttöjä muunlaisista tuloksista. Tavallisimmillaan se on sitä, ettei epäillä tippaakaan auktoriteetiksi kohotetun tutkijan tuloksia, mutta kenenkään muun tuloksia ei uskota alkuunkaan. Mitään tietopohjaisia perusteita tälle auktoriteettiuskolle ei useinkaan esitetä, vaan se saattaa syntyä jotakin pidettyä henkilöä kohtaan, vaikka hänellä ei olisi mitään meriittiä tutkijana ja pelkälle tietojen kopioijallekin on mahdollista saavuttaa sellainen aktoriteettiasema harrastajapiireissä. Aktoriteetin kuolema on omiaan entisestään pahentamaan hänen tietoihinsa lukittumista ja uuden tiedon torjuntaa.

Ilmiöön kuuluu myös se muoto, että tieto hyväksytään ainoastaan auktoriteetin kautta eli kysytään aina auktoriteetilta jonkun esittämästä tiedosta, onko se oikein. Jos tieto hyväksytään, vaikka auktoriteetti ei esittäisi siitä muuta kuin omia ensi käden vaikutelmiaan, tiedon lähteeksi saatetaan merkitä auktoriteetin nimi ja varsinainen lähde unohdetaan.

Sukujuurieskapismi

Sukujuurieskapismissa paetaan nykytodellisuudesta kauas pois ammoisiin sukujuuriin. Sukuselvittelyjä käytetään tekniikkana vapautua arkipäivän ongelmien turhaumista, niin henkilökohtaisista pettymyksistä kuin yleismaailmallisesta ahdistavuudesta ikävine uutisineen. Tässä taipumuksessa voisi nähdä positiivista suuntautumista selviytyä arjen vastoinkäymisten yli eteenpäin, mutta usein siinä mennään ylenpalttisuuteen.

Sukujuurieskapismi voi olla pakoa vain nykytodellisuudesta, mutta on suuri joukko harrastajia, jotka pakenevat myös historiallista todellisuutta eli eivät halua tietää arjen latteuksista ja epähygieenisistä historiallisista tosiseikoista, jotka aina väistämättä liittyvät myös itse kunkin sukujuuriin. Tämä voi olla tehostamatonta tai tehostettua esittämistä. Lievimmillään se on vain anakronismia, eli tulkitaan historian tavallisuuksia nykynäkökulmasta kummallisuuksiksi ja ne näin etäännytetään oman aikansa todellisuudesta. Eräs muoto tästä on erikoisuuden tavoittelu, eli että valikoidaan esivanhemmista vain se, minkä on tulkinnut jotenkin erikoiseksi ja jätetään noteeraamatta se, mitä ei voi selittää erikoiseksi. Tämä kerätty erikoisuus on siis kuitenkin väärinymmärrysten kautta saavutettu historiallinen illuusio.

Omakohtainen suhteeni sukujuurieskapismiin on, että koska olen valinnut päätutkimuskohteekseni sukujuuret, minun on tunnustettava itselleni, että olen langennut itsekin sukujuurieskapismiin vähintään siinä muodossa, että pakenen sen kautta aina silloin tällöin nykytodellisuutta. Mutta toisaalta yritän vimmatusti tavoittaa historiallisen todellisuuden ja sen vuoksi taistelen sisimmässäni vaanivaa historiallista haaveilua ja anakronismeja vastaan.

Sukujuurihienostelu

Sukujuurihienostelussa on käsittääkseni paljolti kysymys siitä, että esivanhempien kunnioitukseen sekoittuu heijastusta omasta narsistisesta asenteesta sukujuuriin. Narsismin toinen puoli lienee se, että sukujuurista haetaan kompensaatiota itsetunnon heikkoudelle ja omalle tavallisuudelle. Kaikissa omien juuriensa tutkijoissa lienee jonkin verran narsismia. Se on siis aivan luonnollista johonkin mittaan asti, mutta usein esivanhemmista halutaan antaa vain sievistelty kuva, eikä haluta myöntää sitä rosoisuutta ja burleskisuutta, joka oli todellisuutta vielä muutama sukupolvi sitten aivan hienoimpienkin piirien tavoissa ja kielenkäytössä. Tämä asenne menee sukuselvityksissä usein aivan sievisteleväksi hupsuudeksi Molieren lentävän lauseen mukaan, kun hyvin rahvaanomaiset ihmiset yrittävät epätoivoisesti koketeerata. Se on vähän kuin kertoisi Ryysyrannan Joosepin tarinan salonkikelposesti, rokokooasussa, keikistellen valkohapsinen peruukki päässä ja kietoen silkkisen nuuskaliinan pikkurillin ympärille.

Sukujuurihienostelua on myös tapana tehostaa käyttämällä aivan vanhanaikaisimpia ruotsinkielisiä nimimuotoja ja torjumalla suomenkielisiä nimimuotoja. Toisaalta monet sukututkijat käyttävät ruotsinkielisiä nimimuotoja aivan samoin, koska ne näkyvät vanhoissa lähteissä ja koska he kokevat itsensä kovin epävarmoiksi nimien normalisoinnissa. Syynä saattaa olla se, ettei ole selvitetty itselle historiallisia kielisuhteita. Siten tästä tekstipiirteestä ei sellaisenaan voida päätellä selvityksen hienostelevuutta, vaan se tulee suhteuttaa muuhun asiayhteyteen sen arvioimiseksi.

Eräs tapa tehostaa sukujuurihienostelua on valikoida selvityksiin säätykierrossa nousseet henkilöt ja jättää taka-alalle muut, vaikka säätykierrossa nousseet ovatkin vain marginaalinen osa ja taka-alalle jätetyt lähes kaikki, mitä on, ja nimenomaan omassa esivanhempain polussa. Vaikka tilanne olisi tämä, se ei ole välttämättä hienostelua, vaan usein myös sitä, että säätyväestä on paljon valmiita selvityksiä, joita voidaan referoida, mutta koetaan liian vaikeaksi ottaa selvää taka-alalle jääneistä, vaikka heistä olisi paljonkin tietoa lähteissä. Sillehän ei mitään mahda, jos omat juuret ovat säätyläisvoittoisia, mutta yleensä hienostelun ellei peräti juurten kultauksenkin merkki on se, että sukujohdoissa ei ole luovuttu vääriksi todistetuista ja tunnustetuista yhteyksistä, jos nämä johtavat korkeasäätyisiin esivanhempiin.

Omakohtainen suhteeni sukujuurihienosteluun on, että se näyttää surkuhupaisalta. Mutta kun en voi alkuunkaan kiistää omaa narsismiani enkä hellyttävää ensivanhempien kunnioitustakaan, minun on syytä olla erityisen varovainen myös oman itseni suhteen. Pitää aina muistaa riisua silkkihansikkaat pois, kun selvitystyö alkaa, mutta vaikka sen muistaisinkin, en saa silti suhtautua toisten hienosteluun ylimielisesti.

Sukuhutkimus

Melko useat sukututkimuksen harrastajat ilmoittautuvat vapaaehtoisesti sukuhutkijoiksi. On jopa suhteellisen ansioikkaita harrastajia ja suurenmoisia työmyyriä, jotka niin tekevät. Ehkäpä se onkin heillä jonkinlaista vaatimattomuuden korostusta. Mutta on myös niitä, jotka kokevat eritasoisia allergiaoireita sukutiede -käsitteestä ja ylipäänsä säntillisyydestä. He kokevat tieteelliset kriteerit ja huolellisuuden kiristyspannaksi otsalla, joka rusentaa ohimot lyttyyn.

Sukuhutkimus -sanaa on alettu käyttää niin usein, että se kätkee monenlaisia hutkimisen muotoja. Puhtaaksikeitetyin muoto siitä saattaa olla sukutietojen umpimähkäinen kopiointi ilman minkäänlaisia tarkastuksia. Jotkut käyttävät sanontaa itsestään siksi, että käyttävät ainoastaan toisenkäden lähteitä eli valmiita sukuselvityksiä. Näitäkin lähteitä voidaan käyttää lähdekriittisesti, siis tieteellisesti, eli hutkimista on vain niiden kritiikitön käyttö. Jos valmis selvitys on aivan virheetön, "hutkimista" ei voida muuten erottaa "tieteellisestä tuotoksesta" kuin että se ei ilmoita lainkaan lähteitään. Taas jos hutkimus on tuonut kopioinnin mukana virheitä, ne erottuvat heti siitä sille, joka lukee järki päässä, sillä kaikki lyöntivirheet ja lapsuksetkin on tällöin kopioitu sellaisinaan. Niinpä jos joku henkilö on elänyt 1607-1677, mutta sukutauluun on kirjattu kuolinvuodeksi 1777 lyöntivirheen vuoksi, tämä kuolinaika 1777 näkyy kaikissa sukuhutkimuksissa, joihin se on kopioitu toinen toisiltansa.

Eräänä muotona sukuhutkimusta on pidettävä myös sitä, ettei tiedoille esitetä lähteitä. Tällöin esityksen tietoja on paha arvottaa, eli kaikki eriarvoiset tiedot näyttäytyvät aivan samanarvoisina, koska niiden arvoperuste jää esityksen kautta tuntemattomaksi. Siten siitä on mahdoton erottaa pomminvarmoja, yksikäsitteisiä, tulkittuja tai umpimähkään arvattuja tietoja toisistaan.

Oikeastaan sukuhutkimus vainoaa usein myös vakavia tutkijoita eikä kukaan aivan säästy hutkimusvirheiltä tutkimuksissaan, vaan varsinkin paljon tutkijalle sattuu joskus unohduksia tiedon tarkastamisessa. Sellainen hutkaisu saattaa johtaa pahasti harhaan, vaikka selvitys noudattaisi muilta osin ankaria tieteellisiä kriteerejä. Itsellenikin on käynyt juuri niin muutaman karvaan kerran. Paljon olen niistä virheistä oppinut, mutten niin paljoa, etteikö seuraava hutkimusvirhe väijyisi jonkin nurkan takana valmiina iskemään kimppuun juuri, kun olen aseeton.

Sukujuurihöperehtiminen

Sukujuurihöperehtimisessä on kysymys virheellisten selvitystietojen itsepäisestä myllyttämisestä. Tietoja viedään innokkaasti eteenpäin suostumatta niitä tarkistamaan, vaikka nämä virheet olisi oikaistu aikoja sitten ja osoitettu perättömiksi. Monesti perättömien tietojen levittäjä joutuu näpäytetyksi ja havahtuu tilapäisesti huomaamaan virheellisyydet, mutta pian hän unohtaa oikaisut ja käyttää jälleen halukkaasti vanhoja oikaisemattomia tietojaan luullen auttavansa niiden peräänkyselijöitä. Jatkuva virheellisten tietojen kanssa soutaminen ja huopaaminen onnistuu, koska minkään tietojen lähteitä ei merkitä ylös, jolloin hyvin perusteltuja tietoja ei osata erottaa aivan perättömistä tiedoista. Vaikka sukujuurihöperehtijä olisi väliaikaisesti omaksunutkin oikean tiedon, hän ei korjaa sitä vanhoista tiedostoistaan ja kun asia otetaan jonkin ajan kuluttua uudelleen esiin, hän hakee jakeluunsa vanhan virheellisen tietonsa, vaikka korjattukin olisi jossain tallella. Kun perättömien tietojen levittäjää muistutetaan useasti tietojen perättömyydestä ja häntä yritetään oikaista, hän ajautuu neuvottomuuteen, muttei saata luopua perättömistä tiedoista, vaan alkaa höpöttää, että tiedosta on liikkeellä kahdenlaista tulkintaa. Hän esittää mielellään virheen oikaisun kiistanalaisena tietona ja antaa ymmärtää sen olevan epäilyttävä, koska hänen kannattamansa aivan perätön tieto on olemassa. Hän on niin sitoutunut perättömään tietoon, ettei henno siitä luopua tai jos hän on oikeellisuuteen pyrkiväinen, hän käy jatkuvaa jaakopinpainia sen kanssa.

Meriitin kaappaus ja tappaminen sukututkimuksessa

Koska sukututkimusharrastajien piirissä ei harjoiteta johdonmukaisesti tiedemaailman pelisääntöjä tietojen esittämisessä, jää yleensä epäselväksi se, kenen ansiota kulloisenkin tiedon löytäminen on. Tieteellisten julkaisujen lähdeviitteillä on monia tehtäviä, ei vain edellytyksen tarjoaminen tiedon oikeellisuuden tarkastamiselle, vaan myös sen osoittaminen, mikä on lainattua tietoa ja kenelle ansio siitä kulloinkin kuuluu. Meritoiminen on olennainen motivoiva perinne tieteen tekemisessä. Kysymys ei ole vain jonkun yksilön merkityksen huomioimisesta tai oikeudenmukaisesta palkitsemisesta, vaan koko tieteenalan edistämisestä puhtailla pelisäännöillä.

Sukututkimuskin voi olla suurta vaivannäköä vaativa ja pitkäaikainen ponnistus, joka pitäisi aina noteerata. Kun kuitenkaan lähteitä omille tiedoille ei esitetä, jää näin kokonaan pois ansioituneiden nimeäminen. Jos samalla kiistetään fiksusti oma ansio, koko meriitti tavallaan tapetaan. Epäselväksi jää tällöin myös se, onko edes mitään meriittiä tiedon takana, eli onko tulos saavutettu helpolla ja nopeasti, vai sellaisten erityisen vaativien ja pitkällisten tutkimusponnistusten tuloksena, joihin vain harva pystyy. Tämä tapa myös johtaa helposti siihen luuloon, että selvityksen esittäjä on kaiken löydetyn tiedon takana, vaikka kaikki hänen esittämänsä on lainattua tietoa. Joko se on vain edellyttänyt hänen jalkautumistaan arkistoon noutamaan se, eli olemaan pelkkänä juoksupoikana; tai jos siitä jollakin on ansiota, siitä tulee kiittää ainoastaan tietojen esittäjää.

Paitsi että tieteellinen meriitti tapetaan sukututkimukselta lähteitten ilmoittamatta jättämisellä, törmätään myös aika usein tieteellisen meriitin kaappaukseen tapauksissa, joissa täysin puuttuvat edellytykset ansioitumiseen. Toisin sanoen joku, joka ei ole varsinaisesti tutkinut asiaa, on saanut löydöstä koskevan tiedon sen löytäjältä, mutta kehuu tai antaa muuten ymmärtää, että on itse kaiken ansion takana. Tämä epärehellisyys on aika yleistä juuri sen takia, ettei esitetä lähteitä, joista meritoijan voisi selvittää.

Matti Lund

Suku Forum nyt myös kännykkääsi

2010-11-15T19:04:00.002+02:00

Suomen Sukututkimusseura seuraa aikaansa ja esittelee nyt Nokian Ovi Storessa ilmaisen sovelluksen, jolla saat Suku Forumin uusimmat keskusteluavaukset helposti matkapuhelimeesi

Klikkaa alla olevaa linkkiä - rekisteröityminen Ovi Storeen on ilmaista!

Juha Vuorela

Polttohautauksesta

2010-11-06T21:11:00.002+02:00

Hautausmaiden täyttyminen ja erilaiset tartuntataudit saivat 1870-luvun Englannissa aikaan keskustelun polttohautauksen käyttöön ottamisesta. Erityisesti lääkärit suosittelivat tätä hautaustapaa, sillä muistissa olivat vielä muutamia vuosikymmeniä aiemmin riehuneet koleraepidemiat. Tärkeä askel otettiin 1874, kun pappi Hugh Haweis julkaisi teoksensa "Ashes to Ashes, a Cremation Prelude". Huhtikuussa saman vuonna perustettiin "Iso-Britannian ruumiinpolttoyhdistys", jonka tarkoituksena oli perustaan Englannin ensimmäinen krematorio. Tämä hanke onnistui vasta 1878, mutta seuraavana vuonna uudessa krematoriossa tuhkattiin vain yksi hevonen. Sisäasiainministeriöltä ei heltynyt lupaa ihmisten polttamiseen. Vasta 1882 tapahtui maan ensimmäinen virallinen tuhkaus kapteeni Hanhamin yksityisessä krematoriossa Dorset'n Manstonin tilalla.

Yhdysvalloissa ensimmäinen krematorio aloitti toimintansa 1876, mutta jo paria vuotta aiemmin olivat sielläkin valistuneet lääkärit ryhtyneet toimiin. Niinpä Suomessakin tiedettiin kertoa kesäkuussa 1874 New Yorkissa tapahtuneessa kokeilusta. Kaupunkiin oli perustettu ruumiinpolttoyhdistys ja ensimmäinen tuhkaus tapahtui huhtikuussa.

Tohtori Francis Opdyken poika George oli kuollut ja isä päätti polttaa hänen ruumiinsa. Herra Opdyke tilasi 6,5 jalkaa pitkän ja vajaat kolme jalkaa läpimitaltaan olevan rautakattilan. Kattilan kannessa oli reikiä höyryä varten. Kellariinsa hän muurautti uunin, joka yhdistettiin talon savupiippuun. Kaksi päivää kuolemasta tapahtui itse poltto.

Ruumis laskettiin alastomana kattilaan ja puut sytytettiin sen alle. Kattilaa kuumennettiin aivan valkohehkuiseksi puolellatoista sylillisellä puita. Seuraavana aamuna, kattilan jäähdyttyä, avattiin kansi. Sisältä löytyi vain pieni kasa valkoisenharmaata tuhkaa.

Tämän omaiset laittoivat 18 tuumaa korkeaan uurnaan, jonka laitaan oli kirjoitettu vainajan nimi ja ikä. Tomuastia sinetöitiin ja asetettiin isän työhuoneeseen. Ruumista poltettaessa oli ollut tohtori Opdyken lisäksi muitakin henkilöitä eikä kukaan osannut sanoa paha sanaa tapahtumasta. Hajua ei havaittu ja tuhka oli läsnäolijoiden mukaan kuin puuteroitunutta sokeria. Luiden jälkiä ei huomattu lainkaan.

Suomeen saakka ajatukset uudesta hautaustavasta levisivät 1880-luvun lopulla Helsingin yliopiston ylimääräisen filosofian professorin, Wilhelm Bolinin välityksellä. Jo 1889 perustettiin Suomen Ruumiinpolttoyhdistys ja Lääkintöhallitus aloitti asian oikeuslääketieteellisen pohdinnan. Hietaniemen hautausmaalle kohosi maamme ensimmäinen krematorio kuitenkin vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 1926.

Em. Ruumiinpolttoyhdistyksen perustamisen yhteydessä sanomalehdistö arveli (sinänsä täysin oikein), että polttohautauksen aika on vasta hyvin kaukaisessa tulevaisuudessa. Tosin eräs nainen oli jo ehditty tuhkata Tukholmassa, jonne krematorio oli saatu hieman aiemmin. Sanomia Turusta -lehti arvioi koko asiaa seuraavasti;

"Sanottakoon mitä tahansa, mutta wastenmieliseltä meistä ainakin tuntuu tämä uusi ruumiin häwittämistapa. Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman kuuluu Herran oma sana ihmisestä syntiinlankeemisen jälkeen."

Samoin muistutettiin lukijaa maahan hautaamisen käytännöistä vuosituhansien mittaan sillä "olisi kyllä muinaissuomalaisilla ollut puita ja keinoja polttaa wainajainsa ruumiit, jos luonto olisi heille sellaisen wiittauksen antanut. Ei olisi ruumiin häwittämisestä ollut enemmän kulutuksia eikä waiwaa tulen kautta kuin maahan kaiwamisenkaan awulla; mutta kumma kyllä, he noudattivat ainoastaan jälkimäistä tapaa (maahan hautaamistaa)."

Juha Vuorela

Montako kuntaa Suomi tarvitsee?

2010-11-03T09:17:00.007+02:00

Kysymys on nykypäivän toimittajien huulilla, kun he pääsevät tenttaamaan politiikkoja tai johtavia virkamiehiä. Kun itse kuljen rintamailla vahoissa loistokkaissa maalaispitäjissä, paikallisväestö kysyy: ”Ollaanko meidät jättämässä oman onnemme varaan”.

Sukutukijana asia on askarruttanut mieltäni jo vuosia, ja olen koittanut löytää sille vastausta historian sivuilta. Mielenkiintoista kuitenkin on, että seurakuntien tai maallisten hallintokuntien koon tai määrän muodostumisesta on loppujen lopuksi aika vähän tutkimusta.

Periaatteessa jo sukutukijan perusteokset kertovat, että piispat perustivat uusia seurakuntia, kun vanhat seurakunnat kasvoivat suureksi. Yleensä ketju meni siten, että etäällä emäkirkosta asuvat alkoivat vaatimaan omaa kirkkoa ja kirkkoherrat vastustivat ensin kappelien perustamista ja erityisesti niiden irrottamista, koska ne pienensivät kirkkoherran tuloja.

Maallisesta näkökulmasta olen katsellut asiaa lähinnä Hämeen ja erityisesti Jämsän suhteen (kuva yllä). 1500-luvulla kunnan prototyyppi oli sellainen, että kunnassa oli neljä neljänneskuntaa, joissa kussakin neljänneskunnassa oli keskimäärin kymmenen kylää ja kussakin kylässä keskimäärin 4 taloa. Verotusmielessä yksi kylä vastasi yhtä koukkua ja esim. Jämsässä 1600-luvulla koukku muuttui kahdeksi manttaaliksi. Näillä luvuilla laskettuna kokonaisessa kunnassa oli 4 x 40 taloa =160 taloa, ja jos jokaisessa talossa oli noin 10 ihmistä, niin järkevän kokoisena kuntana pidettiin 1600 henkilön muodostamaa kokonaisuutta.

Tuohon aikaan katsottiin, että tuollaista väkimäärää kohti oli säällistä olla kirkkoherra apulaisineen, nimismies ja kourallinen erilaisia vouteja. Käräjiä pidettiin kahdesti vuodessa ja kaikenlaisesta rakentamisesta vastattiin yhteistuumin. Tuon ajan hallinnon ajatuksena oli kaiketi, että määräsuhteet olivat järkeviä esivallan ja talonpoikien välillä ja toisaalta se loi riittävän tulopohjan näiden virkamiesten ylläpidoksi.

Näillä lähtökohdilla oli Suomessa jo 1400-luvun puolivälissä noin 100 seurakuntaa ja kappelia ja 1700-luvun puolivälissä jo 350 vastaavaa. Itsenäisyyden alussa kuntia oli 532 ja nyt 342. Keskimääräisen kunnan asutusluku oli itsenäisyyden alussa 5900 ja nykyisin 15700, eli olemme noin 10-kertaisessa asukasluvussa verrattuna vanhan ajan kuntiin. Mielessä jotenkin käy, onko ongelmien syy väestöpohjan laajuudessa, vai vaatimusten mahdottomuudessa.

Pontimen tähän kirjoitukseeni sain lopulta sunnuntain Hesarista, jossa mielipideosastossa oli kirjoitus karhunkaadoista ja allekirjoittajana Pohjois-Karjalan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö. Siis koko Pohjois-Karjalassa on vain yksi poliisilaitos, jolla toki on useampia toimipisteitä. Tämä ei sinällään ole yllätys, sillä olen vieraillut tuolla alueella vuosia, ja vierailupaikkakunnalla ei ole ollut vuosiin poliisia, eikä oikeastaan mitään muutakaan valtion virkamiestä. Nyt kuulemma katoaa Kelankin toimisto mittaamattomien matkojen päähän. Kunnanmiehiä ja -naisia toki on, mutta niitäkin yksityistetään kovaa vauhtia ja en yhtään ihmettele kommentteja, joissa väestö pohtii: ”kuka meistä enää huolehtii”.

Sananlasku sanoo, että tikulla silmään sitä, joka vanhoja muistelee. Kuitenkin vanhoissa perinteissä on ollut oma järkensä. Jotenkin omasta pienestä ja rajoittuneesta näkökulmastani näen, että yhteiskunnan pitäisi antaa peruspalvelunsa joltakin säälliseltä etäisyydeltä. Esi-isäni halusivat kirkon lähemmäksi, jottei kirkkoon olisi tarvinnut kulkea öitä myöten. Aivan samoin ajattelen, että nykypäivänä ainakin minimi peruspalvelut pitäisi olla lähellä, mutta jotenkin näyttää siltä, että kaikille on taattava samat palvelut välittämättä siitä, että ne reaalisesti katoavat monen osalta saavuttamattomien etäisyyksien taakse.

Tavan kaduntallaajana en voi mitenkään välttyä ajatukselta, että hallinnon rakentamisessa vanhan ajan piispoilla ja muulla esivallalla oli paljon suurempi järki kuin nykyajan päättäjillä. Yhteiskunnan palvelujen pitäisi olla jotenkin hierarkkisesti rakentuneita, jossa palvelujen määrä kasvaa ylöspäin mentäessä. Siis pappi ja poliisi tiettyä väkimäärä kohti juuri sillä alueella, missä ihmiset asuvat, eikä kymmenien tai satojen kilometrien päässä. Isommat laitokset, kuten sairaalat, lukiot ja vaikkapa urheiluhallit taas jotakin toista suurempaa – edellisen moni kertaa kohti jne. Jollakin tällaisella ajatustavalla ainakin peruspalvelut ja perusturvallisuus säilyisivät ihmisten lähellä.

Tällä pienellä tarinalla haluan kertoa, että sukututkimus ja historian harrastus on tuonut omaan elämääni paljon sellaisia pohdintoja ja lähestymistapoja, jotka eivät nuorempana edes juolahtanut mieleeni. Sukututkimuksen harrastaminen on siis omalta osaltani johtanut paljon muuhunkin kuin vain polveutumiskaavioiden pohtimiseen.

Muonatorpparin palkka

2010-10-17T21:40:00.002+03:00

Yksi maamme vähävaraisimpia yhteiskuntaluokkia oli 1800-luvun loppupuolella runsaaksi kasvanut muonamiesten joukko. Nämä "vähempiarvoiset" talollisten ja rusthollareitten apuvoimat asuivat vaatimattomissa mökeissään ja puursivat omalta osaltaan yhteiskunnan parhaaksi hiljaisuudessaan. Omista esivanhemmistani Juho Ahlberg Kuusjoen Diskarlan kylässä työskenteli Haikian talossa torpparina, mutta mainitaan kuollessaan muonamieheksi. Hänen vaatimaton omaisuutensa lueteltiin perukirjassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten joulun alla.

Mutta mitä muonamies sitten täsmälleen ottaen sai palkakseen? Sopimuksia oli monenlaisia, mutta erään näkökulman avasi sanomalehti Hämäläinen kesällä 1879 udeltuaan joltain muonamieheltä tämän ansioita. Vastauksensa mies muotoili näin;

"Kuusi tynnyriä rukiita vuodessa, johon tulee vapaa asunto ja poltinpuut, laidunta lehmälle sekä yhden lehmän varalle talveksi niittua, jonka minun itse tulee korjata; yksi parmas olkia ja kolme kappaa suoloja. Tästä kaikista olen minä velvollinen tekemään kartanoon kolme päivää viikossa työtä.

Mutta minulla on valta tehdä koko viikon työtä kartanoon, suvet talvet, josta lisätyöstä maksetaan suvella 1 markka 50 penniä päivältä, ja talvella 1 markka."

Sanomalehden toimitus arvioi, ettei tuo palkka ollut mitenkään halveksittava. Sen mukaan vähäinen perhekunta tulee sillä hyvin toimeen, jos "vaimokin kerkiää ja kykenee työhön".

Juha Vuorela

Helsinkiin?

2010-10-08T10:04:00.002+03:00

Erityisesti tänä vuonna, mutta jo pidempäänkin olemme saaneet lukea mediasta, miten kallista asuminen Helsingissä on. Vuokrat nousevat huutokauppatahtiin ja omistusasuntojen hinnat ovat pilvissä. Halukkaita ostajia ja vuokralaisia tuntuu silti löytyvän. Onkin mielestäni aiheellista lainata eräitä sanomalehtiä marraskuulta 1860. Niissä kirjoitetut varoituksen sanat ovat ilmeisesti yhä, tasan 150 vuotta myöhemmin, täysin relevantteja;

"Helsingin ruotsalaisissa sanomissa on waroitus niille jotka matkustawat Helsinkiin työtä hakemaan, etteiwät ottaisi waimojansa ja lapsiansa myötänsä siinä luulossa että siellä saisiwat runsaammat tulot kuin kotonansa.

Wiimeisinä wuosina on monta perhekuntaa sinne mennyt suureen saaliin toiwossa, mutta korkiat huoneenhyyryt, huonetten puute ja kallis ruoka owat siellä saattaneet monta perhettä suureen kurjuuteen. Kaupungin waiwaishoidalla on täysi tekeminen omista waiwaisistansa, ja yksinäisten apu ei ulotu niin monelle. Niin on usiat näistä kuleksioista täytynyt palata takasin petettyinä toiwossa ja wiheliäisimpänä kuin tullessansa.

Sen wuoksi waroitus tässä on paikallansa. Terweet ja nuoret työntekijät woiwat kyllä siellä saada elatuksensa, mutta muut tekewät parahiten jos kotonansa tytywät tiettyyn ehkä wähempäänkin waraan."

Helsingin väkiluku nelinkertaistui vuosien 1850 - 1900 välisenä aikana. Uuden vuosisadan alkaessa pääkaupungin asukasluku oli noin 60,000 henkeä. Vielä 1800-luvun alussa Helsingissä oli ollut ainoastaan nelisentuhatta asukasta. Täten vanhojen lehtien varoitukset olivat varmasti oikeutettuja, sillä asuntotuotanto ei pysynyt perässä ja tulokkaat joutuivat majoittumaan hyvinkin epämääräisiin oloihin. Toisaalta ydinkeskustan loisto ja pääkaupungin status antoivat ihmisille toivoa paremmasta elämästä. Kun Helsingistä oli tehty pääkaupunki, alkoi Vironniemellä suuri rakennusbuumi. Sen lopputuloksena syntyivät mm. Helsingin yliopiston päärakennus, Valtioneuvoston linna, Tuomiokirkko ja monet muut Senaatintoria ympäröivät kivitalot. Näiden vetovoima oli varmasti suuri, vaikka tavallisen työväen asumuksista ei voinut puhua samana päivänä.

Oman elämänsä antisankari, eli, Mitä elämä on II

2010-09-27T18:43:00.010+03:00

Virolaisessa kansansadussa Huonosti kävi – hyvin kävi talonpoika kertoo naapurilleen myötä- ja vastoinkäymistensä ketjun. Aloitetaan hyvästä naurissadosta, jonka vuohipukki pahaksi onneksi syö. Pukista saadaan kuitenkin hyvät lihat, mutta niitä palvatessa sauna palaa. Eipä sekään haittaa, sillä tilalle nousee uusi ja entistä parempi sauna… Lopputilanteessa talonpojalla on rahaa, mutta uusi vaimo on karannut. Hullusti eivät ole miehen asiat vieläkään, ”yksin näet on lystimpi asuakseni kuin pahan emännän kanssa.” Kansansadun talonpoika taitaa olla positiivisen ajattelun airut – kaikkea tapahtuu, mutta asiat kääntyvät aina parhain päin. Vai miten tätä pitäisi ajatella?

Olen joskus tutustunut Rudolf Steinerin ajatteluun pohjautuvaan elämänkaaripsykologiaan. Saksalainen psykologi Mathias Wais kirjoittaa, että elämäkertojen lukeminen on elämänkaartaan tarkastelevalle ihmiselle hyväksi, koska elämäkerroista voi löytää esikuvia ja virikkeitä omalle henkiselle kasvulleen. Lukijan pitää kohdehenkilön elämänkulusta etsiä opiksensa sen punaista lankaa. Muistelmia tai omaelämäkertoja Wais ei yllättäen suosittele - ne sisältävät liikaa itsepuolustusta ja saattavat sitä paitsi olla haamukirjoittajan laatimia.

Voi tietysti olla että elämäkerran kirjoittaja on kohdehenkilönsä suhteen objektiivinen ja oikeudenmukainen - tosin elämäkertojenkin oikeellisuudesta ja kohtuullisuudesta eläviä ja kuolleita kohtaan keskustellaan harva se kirjasyksy. Omaa elämäänsä muisteleva on ainakin aidosti subjektiivinen. Vaikka itsensä puolustelun (ja muiden syyttelyn) vaara on ilmeinen, sattuu sellaistakin, että muistelija avoimesti tunnustaa kootut - tai ainakin valitut - syntinsä kaikelle kansalle. Varhainen tunnustaja, kirkkoisä Augustinus aloittaa pahojen tekojensa listaamisen poikavuosien päärynävarkauksista. Hänelle ja myöhemmille tunnustajille on tyypillistä, että elämänvaiheet nähdään myöhemmän käännekohdan, usein uskonnollisen heräämisen valossa. Tunnustajan elämä on johdonmukainen kertomus, jossa harha-askeleetkin johtavat kohti valaistumista. Tunnustaja on oman tarinansa kertoja ja antisankari.

Merete Mazzarella yhdistää kirjassaan Att skriva sin värld (1993) suomenruotsalaisen kirjailija Tito Collianderin (1904 - 1989) tunnustajien traditioon. Colliander kääntyi ortodoksiseen uskoon kypsässä iässä ja kirjoitti seitsenosaisen muistelmasarjan vanhuutensa kynnyksellä 1964 – 1973. Olen lukenut muistelmat monta kertaa, välittämättä kunnolla miettiä mistä riippuvuudessani on kysymys – lukematonta ja lukemisen arvoista kirjallisuuttahan riittää kauemmin kuin elämää.

Ainakin voin sanoa, että Colliander on mainio kertoja ja hänen elämänsä rikas ja täynnä dramatiikkaa: Tito selviää koulupoikana hengissä vallankumouksen ja nälänhädän Pietarista, viettää nuorena miehenä boheemielämää Helsingissä, Pariisissa ja Karjalan kannaksella. Hän ehtii 30-luvulla asua itsenäistyneessä Virossa ja vierailla kirjailijastipendiaattina natsi-Saksassa. Collianderin ajankuvaus on yksityiskohtaisen eloisaa, hän on tarkkasilmäinen aikalaistodistaja. Toki lukija voi mietiskellä, muistaako hän oikeasti vai luuleeko vain muistavansa. Tunnustajana Colliander pyrkii rehellisyyteen ja hänellä on kuvataiteilijan terävä visuaalinen muisti. Kirjailijana hän on kertomisen ammattilainen - kirjallisuustieteilijä Mazzarella tarkasteleekin Collianderin muistelmia kuin fiktiota. Ja toki Collianderin muistelmat ovat nautinnollista luettavaa, teksti on lyyristä ja aistivoimaista.

Martti Anhavan mukaan tunnustajan rehellisyyttä kiinnostavampaa on se, mitä hän paljastustensa ohessa tulee paljastaneeksi. Vaikka Colliander ei säästä itseään, hänen huonoista puolistaan kiehtovimpia taitavat olla ne, joita hän ei itse huomaa. Colliander osaa olla omahyväinen, itsekeskeinen ja katkera. Hän kirjoittaa muista ihmisistä pääsääntöisesti myötätuntoisesti, mutta silloin tällöin rivien välistä tihkuu ihkaoikeaa näreyttä. Mazzarellan mielestä Collianderilla ei ole huumorintajua. Ja niinhän se on, että kirjailija ottaa itsensä kovin vakavasti, varsinkin silloin kun ruotii nuoren minänsä tekemisiä viisaan vanhuuden perspektiivistä. Mazzarella kirjoittaa, että Collianderia lukiessa tuntuu kuin olisi juhlassa, jossa joku humalainen ahdistaa nurkkaan ja alkaa juopon sitkeydellä selittää, mitä elämä oikein on. Vaikka olen ollut melkein loukkaantunut tästä lausumasta, minuakin ärsyttää tapa, jolla tunnustaja-Colliander esittää elämänsä punaisen langan raaskimatta jättää sitä lukijan löydettäväksi.

Mutta joka tapauksessa rakastan Tito Collianderin olematonta huumorintajua! Colliander ja hänen sukulaisensa ajavat elämän tragikoomista vuoristorataa kuin sadun talonpoika. Joillakin näistä hellyttävän epätäydellisistä ihmisistä menee huonosti ja yhä vaan huonommin. Kirjailija itse erehtyy, epäonnistuu ja kärsii kauaskantoisia kohtaloniskuja: polvivamma romuttaa hänen elämänsuunnitelmansa moneen kertaan. Nuori kirjailija elättää perhettään myyskentelemällä maalattuja puulusikoita ja senttaamalla yhdentekeviä lehtijuttuja. Vaikka myös onnea ja menestystä mahtuu taipaleelle, Colliander arvostelee kitkerästi pikkuporvarillista maailmankuvaa, jossa elää myytti oman onnensa sepästä. Collianderin elämänkokemuksen mukaan onnenseppä-ajattelu on rajoittunutta ja sydämetöntä - elämässä tulee eteen niin paljon sellaista, jota ei voi hallita. Ja niin paljon sellaista, jonka syvemmän merkityksen tajuaa ja rakentaa vasta jälkikäteen, kuten muistelija tekee elämänkaartaan rekonstruoidessaan.

Ja mitenkä tämä liittyikään sukututkimukseen? Aika vähän, mutta kirjastomme toinen erikoisala onkin henkilöhistoria. Sukutietoa ja tahatonta sukututkimuksellista komiikkaa Collianderin muistelmiin kyllä sisältyy. Ensimmäisessä osassa (Bevarat - Lapsuuteni huvilat) kerrotaan kirjailijan sukuverkostosta, jossa vilisee von Schoultzeja, Tigerstedtejä, Gripenbergejä… Toinen osa (Gripen –Aarnikotka) alkaakin sitten korjauksilla ensimmäisen osan tietoihin. Tunnontarkka kirjailija toteaa häpeillen, että muutamankin musterin, fasterin ja kusiinin tekemiset ja keskinäiset suhteet ovat menneet häneltä epäjärjestykseen. Tässä on hyvä esimerkki siitä, miten muistelmista ja elämäkerroista ongittuun sukutietoon ei aina ole luottamista. Steinerilaisesta itsekasvatusperspektiivistä en ole Collianderin muistelmia oikein osannut tutkiskella. Toivon hurskaasti, että alitajuntani hoitaa sitä puolta ihan itsenäisesti.

********************************************

Suomen Sukututkimusseuran kirjastotietokannan luokkaan L on luetteloitu yli 3000 muistelmaa ja elämäkertaa, jotka ovat kirjavarastossa. Kirjojen takautuva luettelointi on loppusuoralla.

Tito Collianderin muistelmat ilmestyivät suomeksi 1967 - 1975 Weilin + Göösin kustantamina. Ruotsinkieliset alkuteokset kustansi Schildt.

Colliandereista on ilmestynyt v. 2002 laaja sukukirja Collianderin suku Suomessa – Släkten Colliander i Finland sukuyhdistyksen kustantamana.

Kansansatu Huonosti kävi – hyvin kävi sisältyy Tauno Karilaan toimittamaan Lasten aarreaitta V:een (Gummerus 1954)
Martti Anhava: Totta puhuen (Otava 2004)
Merete Mazzarella: Att skriva sin värld (Söderström 1993)
Mathias Wais: Ihmisen elämänkaari (Suomen antroposofinen liitto, 2002)

Elämäkerrallisesta kirjoittamisesta keskustellaan Turun tiedeviikolla 30.9.2010 otsikolla "Mitä elämäkerroissa saa sanoa?"

Kuva: Fortuna John Lydgaten teoksesta The hystorye sege and dystruccyon of Troy, London, 1513.

Valtion verotus 1585-2011

2010-09-24T13:06:00.005+03:00

Sukutukijoille historiasta on säilynyt monen moisia lähteitä, joita katsellessa joskus tulee pohtineeksi, miltä kokonaisuus on näyttänyt. Verotus on yksi tällainen asia, jota kosketellaan monissa teoksissa ja esim. SAY perustuu näihin verotuslähteisiin.

Joskus katsellessani ”Oma Maa” nimistä tietokirjaa, osui silmääni taulukko, jossa verotusta oli tarkasteltu 1811 – 1920, josta mieleeni tuli täydentää sitä toisaalta hiukan historiaan ja toisaalta nykypäivään. Tällaisen kattavan monen sadan vuoden vertailun ongelmana on se, että siinä ei voi olla kovin tarkka, sillä veroilla on ollut kovin erilaisia nimiä, mutta pientä väkivaltaa tehden, sain karkean kuvan valtion verotuksen verolähteiden suhteellisista osuuksista.

Kuvaa ei mielestäni tarvitse oikeastaan selittää, sillä se on varsin selkeäpiirteinen, mutta ainakin itseni mielestä eri verolähteiden muutokset aikojen saatossa ovat jonkin verran yllättäviä. Valitettavasti kuvasta vain puuttuvat 1600- ja 1700-lukujen tiedot, jotka ehkäpä täydentäisivät kuvaa.

Iloista verojen maksajaa ei ole varmaankaan koskaan ollut, mutta jotenkin ne verot on aina pitänyt kerätä valtion pohjattomaan kassaan. Verotuksesta on varmaankin kirjoitettu läjäpäin oppikirjoja, mutta koitan ajatella ääneen, kuinka sen itse ymmärrän historiallisessa perspektiivissä.

Veroja on mielestäni kolmenlaisia: jalostuksen ja kulutuksen verotus sekä sekalaiset veroluonteiset tulot. Verottaja ei yleensä ole kerännyt veroja siemenviljasta, vaan sadosta. Tarvekaluja on aina itse saanut tehdä, mutta jos on ostanut jotakin, niin veroja on kerätty tulleina, arvonlisäveroina tai tuotekohtaisina erityisveroina. Veroluonteisia maksuja on kerätty kaikenlaisista luvista ja viranomaisten papereista kautta historian. Yleisesti ottaen verotuksen historiasta voi nähdä myös sen, että verotus on yleensä ollut lempeää vähävaraisten osalta, mutta jos tuloja on ollut, niin verovouti on varmasti ilmestynyt ovelle.

Valtionhoitajan huolet näyttävät myös aina olleen samat. Kustaa Vaasan jälkeläiset jaksoivat kerta toisensa jälkeen patistaa voudit autioiden asuttamiseen ja valvomaan sitä, ettei veromaa valunut rälssin käsiin ja veroista vapaaksi. Nykyverottaja yrittää tilkitä kaikkia verotuksen porsaanreikiä, saada tietokantoihinsa jokaisen kuluttajan euron ja vielä lopuksi on huolestunut siitä, ettei verotettava vietä liian pitkää aikaa eläkepäivillä.

Verotuksen ikeen suuruus on kautta historian ollut ensisijaisesti kiinni valtion menoista ja vähemmän siitä, mistä lähteistä veroa on kerätty. Jos ajattelen esim. rälssin verovapautta, joka ehkäpä nykyihmisestä tuntuu epäoikeudenmukaiselta, niin rälssin verovapaudelle oli perusteensa. Rälssihän oli alunperin velvoitettu kuninkaan palvelukseen, josta olisi pitänyt maksaa palkkaa. Palkka korvattiin tuolloin verovapautuksilla ja oikeudella kerätä annetuista läänityksistä tuloja. Rälssin tarkastuksia ja peruutuksia käsitellään yleensä kirjallisuudessa lähinnä sitä kautta, että veropohja kapeni, mutta yhtälailla kyse oli myös kruunun kulujen eli palkkausmenojen leikkauksesta. Rälssinperuutukset ovat olleet siis voimakkaita valtionhallinnon saneerauksia, jota näkökulmaa ei yleensä tuoda esille.

Jossakin mielessä vanhat verotusmenetelmät olivat selkeitä. Verovaroja ei kierrätetty turhaan, eikä veroja kerätty varattomilta. Nykyisin veroa kerätään kaikilta oikealla kädellä ja annetaan takaisin vasemmalla. Ennen verotus kohdistui satoon, kulutukseen ja erityisverotuksissa omaisuuteen. Nykyään tuntuu siltä, että yhä enemmän veroja pyritään keräämään jo siemenistä, jolloin siitä kärsii niin köyhät kuin yrityksetkin. Köyhät sen takia, että eläminen yksinkertaisesti kallistuu, ja yritykset sen vuoksi että kilpailukykyedellytykset katoavat jo lähtöviivoilla.

Ehkä romantisoin asioita ja moni historian kirjoittaja on varmasti eri mieltä kanssani. Yleensä kuitenkin yksinkertaiset tavat ovat myös käytännössä toimivia. Tätä on vaikea havaita nykyisestä yhteiskunnasta, joka tuntuu rakastavan monimutkaisuutta ja byrokratiaa.

Itse mietin usein kaupan kassalla, montako euroa 100 euron kauppalaskustani päätyy viimekädessä verottajalle. Aivan samat ajatukset tulevat mieleen asuntojen hintoja katsellessa. Onneksi toistaiseksi vanhojen asiakirjojen katselu sukutukijalle on ainakin periaatteessa verovapaata.

24.10.2010

Antti Järvenpää

HisKi ei aina kerro kaikkea

2010-09-16T15:48:00.001+03:00

HisKistä, Kiikan kappeliseurakunnan kastettujen luettelosta, kesäkuun kuudennen päivän kohdalta vuonna 1860 löytyy lakoninen merkintä itsellismies Antti Tallgrenin ja hänen vaimonsa, Kaisa Antintyttären saamista kuolleista kaksostytöistä. Tämä ei ollut entisaikaan ollenkaan harvinaista, sillä huonon hygienian ja vaatimattomien olosuhteiden takia vastasyntyneiden kuolleisuus oli suurta. Kaksosten kohdalla riski oli sitäkin suurempi, koska pienikokoisten vauvojen hoitamiseen ei ollut sen kummempia apuvälineitä kuin normaalikokoistenkaan.

Tällä kertaa luontoäiti saattoi järjestää erehdyksenä oma-aloitteisesti, sillä nämä tytöt olivat siamilaisia kaksosia. Sanomalehtitietojen mukaan kesäkuisena aamuna 1860 tapahtui seuraavaa;

"Täällä tapahtui eilen aamulla eriskummainen tapaus ja luojan ihme-työ kuin ittellisen Antti Tallgrenin waimo Meskalan kylästä synnytti lapsen, jolla oli yksi pää, kahdet kaswot ja neljä korwaa, yksi ruumis napaan asti, neljä kättä ja neljä jalkaa, täydet kynnet sormissa ja warpaissa.

Lapsi oli 14,5 tuumaa pitkä ja täysiaikaisen luontoinen, waikka äiti päätti sen kahta kuukautta ennen aikaansa syntyneen. Äiti oli kaksi wiikkoa sairastanut ennen, mutta synnyttämisen hetki oli tawallista helpompi, ehkä yksi jalka ensin näkywiin tuli. Lapsen synnyttyä luuliwat naapurin waimot olewan hengen sen sydämessä, jonka tähden toimittawat hätäkasteen.

Oikeemmin sanoin siinä oli kaksi olentoa eli kaksi tyttö-lasta, etupuolet navasta alkain ylöspäin yhteen juottuneet (eli kaswaneet), selät ja takapuoli päitä (joissa oli tawalliset hiukset) oli ulospäin, mutta kaswot oli kahden-puolen siwulla, joista toiset oli hiukan waillinaisemmat, ettei näkynyt silmän teriä."

Lehdissä ei puhuttu siamilaisista kaksosista, vaikka termi oli luultavasti tuttu Suomessa saakka nykyisessä Thaimaassa syntyneiden Chang ja Eng Bunkerin tultua kuuluisiksi. He olivat syntyneet 1811 rintalastat toisiinsa kiinnittyneitä. Maailman maineeseen he nousivat esiinnyttyään P.T. Barnumin sirkuksessa.

Antti Tuomaanpoika Tallgrenilla ja Kaisalla oli ennen kaksosia syntynyt kahdeksan tervettä lasta, mutta viimeisen kohdalla luonto teki kepposensa. Pelkkää HisKiä sukututkimukseensa käyttävä ei ikinä löytäisi tätä tarinaa perhettä kohdanneesta merkillisestä sattumuksesta. Kiikassa ei moista ollut aikalaisten mukaan tapahtunut koskaan ennen.

Kuva - J. Tithonus Pednaud www.thehumanmarvels.com

Juha Vuorela

Romanien kohtelusta entisaikaan

2010-08-30T11:07:00.003+03:00

Romanien arvellaan tulleen Ruotsiin ensimmäisen kerran valtionhoitaja Sten Sturen aikaan, joskus vuosien 1513-1514 paikkeilla. Kun Suomen lehdistössä käsiteltiin prokuraattorin esitystä Suomen mustalaisasian järjestämisestä syksyllä 1864, kerrottiin Ruotsissa "kärsityn" romaneista yli sata vuotta ennen kuningatar Kristinan asettamaa lakia 1637.

Tämä nykylukijan silmissä äärimmäisen julman lain sisältö oli seuraava;

"...kun Ruotsissa löytyy suuri joukko Mustalaisia, jotka parvittain juoksentelevat maakunnissa paikasta paikkaan ja petoksellansa, valheella, varkaudella ja noituudella pettävät ja rosvovat alamaisiltamme heidän tavaransa ja omaisuutensa, harjoittain uppiniskaisesti haureutta ja muuta jumalattomuutta riettaan tapansa jälkeen, niin säädetään sen tähden että kaikki Mustalaiset, jotka valtakunnassa löytyvät, ennen seuraavan marraskuun 8. päivää välttämättä lähtisivät valtakunnasta, jonka ohessa maaherrat, valtamiehet ja nimismiehet käsketään, jos Mustalaisia sen jälkeen maasta tavattaisiin, antaa ottaa heidän kohta kiinni, riistää heiltä mitä omaisuutta heillä oli muassansa ja sitten kaikki miehet, ilman mitään muuta kysymystä ja oikeuden käymistä, hirttää ja hengiltä ottaa, sekä heidän vaimonsa ja lapsensa ajaa kihlakunnasta kihlakuntaan pois maasta".

Nämä ankarat ohjeet eivät toteuttaneet tarkoitustaan ja käsky uudistettiin kahdesti vuosina 1642 ja 1662. Vielä vuonna 1723 samaa käskyä uudistettiin siten lievitettynä, että hirttotuomio uhkasi vain niistä, jotka "tavattiin varkaudesta taikka muusta luvattomasta työstä ja teosta". Ne romanimiehet, jotka eivät olleet syyllistyneet rikoksiin, piti joka tapauksessa ajaa "läänistä lääniin ulos valtakunnasta".

Jos joku kerran karkoitettu erehtyisi tulemaan takaisin, piti hänet panettaa rautoihin ja pakkotyöhän lähimpään linnaan vedelle ja leivälle. Vähitellen kuolemanrangaistus poistui romaneita koskevista lainkohdista, mutta tilalle tulivat raippa- tai vitsarangaistukset. Vasta vuonna 1852 Suomen romaniet olivat lain puolesta tasavertaisia alkuperäisväestön kanssa.

Romaneita kohtaan osoitettu julmuus ei ollut Ruotsi-Suomessa sen kummempaa kuin muuallakaan Euroopassa. Ensimmäiset maininnat heistä ovat vuoden 1417 paikkeilta ja tuolloin sekä keisari Sigismund että paavi myönsivät heille luvan esteettömään kuljeskeluun. Halu pitää kiinni omasta kulttuurista aiheutti vähitellen välirikon läntisen maailman kanssa. Espanjan kuningas Ferdinand sääti 1499 lain, jonka mukaan ilman vakinaista asuntoa tai työtä olleiden romaneiden piti poistua maasta 90 päivän kuluessa. Samanlaisia lakeja säädettiin pian pitkin naapurimaita.

Romanit joutuivat melkein maassa kuin maassa karkoitetuksi ja heidät sai ampua kuin vesikauhuisen koiran, aivan laillisesti. Vielä 1722 antoi keisari Kaarle VI asettaa teiden vierille tauluja, joissa annettiin lupa lyödä mustalaisia kuoliaaksi ja toisaalta uhattiin rangaistuksilla niitä, jotka heitä uskalsivat puolustaa. Suomessa erässä esi-isäni sai sakkorangaistuksen 1840-luvulla "hyysättyään mustalaisia maillaan".

Lait ja asetukset eivät loppujen lopuksi koskaan toimineet niiden laatijoiden haluamalla tavalla. Niinpä useat maat joutuivat lopulta luopumaan keskiaikaisista menetelmistä. Niiden sijasta yritettiin romaneita saada sivistyksen tielle. Tämä kehitys alkoi Espanjasta, jossa kuningas Kaarle III antoi 1783 asetuksen romanien kaikinpuolisest yhtenvertaisuudesta. Tämän jälkeen useisiin maan kaupungeista kohosi erityisiä romanikaupunginosia "gitanerias".

Kuva kirjasta Romany life, experienced and observed during many years of friendly intercourse with the Gypsies - Frank Cuttris, 1915

Juha Vuorela

Viidesti armahdettu Arvid Stålarm

2010-08-26T22:56:00.000+03:00

1590-luvulla elettiin Suomessakin sotaista aikaa. Kuningas Sigismundia kannattaneet suomalaiset aatelismiehet kävivät armotonta taistelua Kaarle-herttuan joukkoja vastaan. Tämä taisto päättyi Sigismundin kannattajien katkeraan tappioon. Turun linnan edustalla loppusyksystä 1599 annettiin tuomiot . Yrjö Koskinen kertoo Nuijasota -kirjassaan tapauksesta seuraavaa;

"Sotaväki seisoi piirissä vankien ympärillä ja saapuvilla oli paljon väkeä, pappeja, porvareita ja talonpoikia. Kreivi Mauri Leijonhufvud oli esimiehenä ja kansliakirjuri luki tuomion, jonka perästä kreivi Mauri, joka kenties toivoi herttuan vielä leppyvän, toi hänet itsensä ulos linnasta. Silloin otettiin uskollisuudenvala kaikelta rahvaalta, joka lupasi parannusta ja kuuliaisuutta. Kaikki tuomitut olivat polvillansa, ja kun herttua taas tahtoi piiristä pois mennä, nousi nuori Fleming rukoellen, että Hänen ruhtinaallinen armonsa ei etsisi korkeinta oikeutta. Herttua vain käski heidän ajatellaa pitkää matkaa mentäväänsä."

Kyseinen nuori Fleming oli vasta 21 -vuotias Juhana Klaunpoika, joka isänsä kuoleman jälkeen oli lähtenyt vuonna 1597 Puolaan. Sittemmin hän kävi kuningas Sigismundin kanssa Ruotsissa seuraavana vuonna ja sieltä jatkoi matkaansa Preussiin. Saman vuoden syksyllä hän palasi Danzigista Suomeen yksityisasioidensa takia. Hänen äitinsä ja kaksi sisartaan olivat tuolloin vankeina Ruotsissa. Juhana Fleming aikoi lähteä takaisin ulkomaille, mutta Arvid Stålarm puhui hänet jäämään Suomeen rohkaisemaan kansaa Kaarle-herttuaa vastaan.

Lopputuloksena oli molempien herrojen jääminen pahimpien vihamiestensä käsiin. Perjantaina 9. päivä marraskuuta vuonna 1599 ilmoitettiin tuomituille Sigismundin kannattajille, että heidät tultaisiin mestaamaan seuraavana päivänä. Arvid Stålarm ja Aksel Kurki saivat kuitenkin tiedon, että heidät tultaisiin kuljettamaan Ruotsin puolelle tarkempaa tutkintaa varten. Molemmat miehet olivat olleet Sigismundin vankkumattomia kannattajia.

Lauantaina 10. päivä marraskuuta kulki kuolemansaatto linnasta kaupungin puolelle. Herttuan tallimestari Antti Niilonpoika toimi päällysmiehenä tässä surullisessa näytelmässä. Väkeä kokoontui runsaasti mestausta seuraamaan ja eniten surkuteltiin nuoren Juhana Flemingin, Viikin herran kohtaloa. Tämä oli ikäänsä nähden tyyni. Häntä lohdutti Turun kirkkoherra Gregorius, mutta Juhanan kerrotaan yhtä paljon lohduttaneen itse kirkkoherraa. Juhana julisti syyttömyyttään ja syytti Kaarle-herttuaa verenhimosta. Viime hetkillään hän vannotti äitiään ottamaan virallisesti pojakseen poikapuolensa Olavin, joka oli Klaus Flemingin avioton lapsi. Olavi seisoi itsekin tuomittujen joukossa ja nähdessää velipuolensa pään putoavan, juoksi hän esiin ja halusi vuodattaa verensä velipuolensa veren sekaan. Hänet palautettiin paikalleen ja vasta viidentenä tuli hänen vuoronsa.

Muut mestatut olivat Sten Fincke, Hartikka Henrikinpoika, Krister Björnram, Mikko Munck ja Niilo Iivarinpoika, kaikki aatelisia. Lisäksi päänsä menettivät jalkaväenpäällikkö Sipi Sipinpoika sekä Jaakko Möl, Hannu Jänis, Esko Jaakonpoika, Herman Hannunpoika ja monia muita. Juhana Flemingiä lukuunottamatta kaikki päät asetettiin Turun raastuvan ylle.

Yrjö Koskinen antaa näiden mestauspäivän tietojen viitteeksi eräitä Ruotsin ja Suomen Valtionarkistossa olleita käsikirjoituksia. Tarkemmin Yrjö Koskinen : Nuijasota, sivu 566, kolmas painos 1929.

Arvid Stålarm joutui siis Tukholmaan, jossa hänet ja Aksel Kurki määrättiin sitten teloitettavaksi. Kaksi kertaa lähti vankisaatto liikkeelle kohti mestauspaikkaa ja kahdesti sen matka katkesi ennen aikojaan. Ensimmäisellä kerralla Stålarm pyysi saada puhua Sten Banerin kanssa. Hän soimasi Baneria siitä, että tämä itse oli kiihottanut suomalaiset herttuaa vastaan ja hänen takiaan koko onneton sota oli tämän syytä.Toisella kertaa tuomitut olivat jo mestauspiilun juurella, kun esiin astunut herttuan avioton poika Kaarle Gyllenhjelm ilmoitti mestauksen lykkäämisestä.

Kaarle-herttua ilmeisesti aikoi käyttää Stålarmin ja Kurjen todistusta seuraavilla Linköpingin valtiopäivillä ja siihen asti heitä pidettäisiin vankeudessa. Valtiopäivien ja pitkän tutkinnon jälkeen kuolemantuomioita jaettiin jälleen laajassa mitassa. Kustaa Baner, Eerik Sparre, Sten Baner ja Tuure Bielke menettivät päänsä maaliskuun 20. päivä vuonna 1600. Heidän jälkeensä punainen vaate levitettiin Arvid Stålarmille. Mutta samassa Kaarle-herttuan käsikirjuri Eerik Tegel tuli esiin ja luki herttualta tulleen kirjeen. Siinä Stålarmin ja Kurjen henki luvattiin säästää, mikäli säädyt niin haluaisivat. Kansa, jota ympärillä seisoi, huusi täyttä kurkkua armoa; "On jo kylliksi verta, kylliksi verta! armoa, armoa!". Stålarm ja Kurki polvistuivat väkijoukolle, heittivät 10 taalaria pyövelille ja vetäytyivät syrjään. Kuitenkin vielä yksi mies sai heittää henkensä. Kuudenkymmenen ikäinen Pentti Falk mestattiin ja muut vietiin takaisin vankilaansa.

Vankilassa Stålarm ja Kurki kaiversivat seinään seuraavan tekstin;
"Anno 1600 den 3 Aprilis Bleffüe wij här insatte, Troo Gudh i alle tingh, Arffwid Ericksonn Till Lindöö och Peÿtz, Gud wett min lycka, Axel Korck Till Aniela, Wij haffue setted för vår troohett och lydett för wåre synder, kome här uth den"

Arvid Stålarm lausui aikalaisten mukaan; "Nuo, herravainajat, valtaneuvokset, nyt varmaankin ihmettelevät, mihinkä lienen joutunutkaan, kun en tule heidän jälkeensä taivaaseen, johon odottavat minua".

Arvid Erikinpoika Stålarm armahdettiin lopulta 1602 ja sai tiluksensa takaisin. Hänestä tehtiin lisäksi sotaeversti Liivin sotaan. Tuossa sodassa Ruotsi koki tappioita. Samoihin aikoihin tuli ilmi epäilyjä kirjeenvaihdosta Stålarmin ja Sigismundin välillä. Niinpä Arvid S. joutui kiiruhtamaan Tukholmaan itseään puolustamaan. Vuonna 1605 hänet säätyjen ollessa jälleen koolla tuomittiin kuolemaan 2.5.1605. Stålarm pyysi, ettei hän mestattaisi, vaan ammuttaisiin. Hän pyysi myös, että hänen ruuminsa haudattaisiin ilman silpomista ja hänen velkansa maksettaisiin perintötilojen varallisuudella. Stålarmin vaimo Elin Hermansdotter Fleming oli kuollut kolmisen vuotta aiemmin ja kahdesta tyttärestä ei ole mainintoja vuoden 1598 jälkeen. Elinin muistokivi löytyy Tenholan kirkosta.

Uskomattomalla tavalla Arvid Stålarm selviytyi tästä viidennestä mestausmatkastaan. Hänet nimittäin armahdettiin mestauspaikalla ja tuomittiin sen sijaan pitkään vankeuteen. Gripsholmin linnan seinien sisällä Stålarm vietti viitisentoista pitkää vuotta, kunnes hän noin 70 vuotiaana kuoli toukokuussa 1620. Hänet haudattiin Yrjö Koskisen sanoin "sopivalla kunnioituksella". Gripsholmenin linnan tilikirjoja tutkinut tohtori Vaaras sanoo niiden osoittavan, että Stålarm kuoli toukokuun 6. ja 13. päivän välisenä aikana ja hautaus on tapahtunut saman kuun 28. päivä.

Juha Vuorela

Ikuisen nuoruuden lähde – onko sellaista?

2010-08-18T22:16:00.001+03:00

Kun pääministeri hiihtoladultaan palattuun alkoi vaatimaan pidennettyä työuraa, heräsi mieleeni monenlaisia mietteitä. Ensimmäinen ajatus oli, oliko ihmisten elinikä dramaattisesti muuttunut niin, ettei sitä oltu osattu huomioida eläkelaskelmissa? Sukututkija minussa alkoi miettimään, voisiko historiallisista aineistoista saada jotakin sellaista irti, joka jotenkin kuvaisi, mitä vuosien saatossa on tapahtunut.

Kun olen tutkinut paljon Jämsää, oli minulla Jämsän kuolleiden tiedot vuoteen 1850 asti taulukkolaskentaohjelmassa. Ensin ajattelin, että noin 10.400 kuolinkirjauksesta oli mahdotonta saada irti mitään järkevää, koska kuolinsyyt olivat kovin sekalaisia. Aloin kuitenkin urakkaan. Ensin havaitsin, että runsaassa 2.000 tapauksessa, ennen vuotta 1755, ei ollut mitään kuolinsyytä. Nämä tapaukset saatoin siirtää sivuun. Suomenkielisen vastineen löysin 7.989 sairaudelle, ja loppujen lopuksi sairausnimikkeitä normalisoimalla listaan jäi 42 erilaista suomenkielistä sairausnimikettä seuraavasti:

- Vanhuusiän sairaudet (2.157 tapausta): vanhuus; pöhö (turvotustauti), pistos, rintapistokset, halvaus, hengenahdistus, rintakipu, syöpä (kasvaimet), kivitauti ja heikkous.

- Yleistautien ja syiden ryhmä (1.909 tapausta): kuume, keuhkotauti, lavantauti, hukkuminen, lapsivuode, näivetystauti, riutumus (mielenmasennus), kihti (luuvalo), kaatumatauti, ummetus, mätäkuume, hokka (vilutauti), keltatauti, verensyöksy ja vahinko (3 eri tyyppiä)

- Lastentaudit ryhmä (3.923 tapausta): tuntematon sairaus, isorokko, punatauti, hinkuyskä, vatsakivut, yskä, ripuli, kurkkutauti, turvotus (ajettuma), kouristus, tuhkarokko, kuristustauti, palanut, englannintauti, sammas

Jaon vanhuusiän, yleistautien ja lastentautien ryhmiin tein silmämääräisesti. Vanhuusiän sairaudet esiintyivät pääsääntöisesti vain iäkkäillä, lasten taudit vain lapsilla ja yleistaudit tasaisesti kaikissa ikäryhmissä (vakio sairastumistaajuus). Näillä periaatteilla syntyi aika kauniit, eläkeikätarkastelua varten määrältään riittävät ja sopivan selkeäpiirteiset ryhmät. Tällaiset 3 ryhmää ovat tyypillisiä tilastollisesti kaikille vika-ilmiöille. Ensin on lastentauteja, sitten on jakso, jossa vikailmiöitä ilmenee tasaisesti. Lopuksi on jakso, jolloin viat alkavat kasvamaan voimakkaasti. Näin yhteenlaskettua funktiota kutsutaan ammekäyräksi ja se ilmenee luonnontieteissä lähes kaikkialla, missä tavataan vanhenemisilmiö.

Julkisesti oli siis esitetty väite, että ihmisten keski-ikä olisi ratkaisevasti kasvanut paremman terveydenhoidon ja elintapojen kautta. Sama asia ilmaistaan usein siten, että ihmiset elävät nykyisin pidempään, terveempänä ja työkykyisinä. Tätä väitettä ajattelin testata vertaamalla Jämsän aineistoa nykypäivään. On ilmiselvää, että ennen runsas lapsikuolleisuus sekä erilaiset kulkutaudit painoivat keski-ikää voimakkaasti alaspäin. Lääketiede on onnistunut poistamaan nämä turhat kuolemat, mutta kiinnostavaa on se, mitä lääketiede ja parantunut elinympäristö on kyennyt tekemään vanhuusiän sairauksille.

Valitsin historialliseksi vertailuryhmäksi 2.157 Jämsän vanhuusiän sairauksiksi luokittelemaani tapausta ja nykypäivän aineistoksi vuonna 2008 kuolleet (49.090 tapausta). Tein asiasta 3 kuvaajaa. Kuva 1 kertoo karkealla tasolla kuolinsyyt, joihin Jämsässä kuoltiin, mikäli ei oltu kuoltu lapsena tai nuorena aikuisena. Kuvasta näkee, että luokitteluni ei ole teoreettisesti aivan puhdas. Kuva 2 - kuolleiden kertymäkäyrä - kertoo, että lasten ja kulkutaudeista puhdistetun historiallisen ryhmän keski-ikä on kasvanut noin 11 vuotta, joka esiintyy hyvin laajalla alueella ikäjakaumassa. Joku lääketieteeseen perehtynyt osaisi varmasti yksilöidä hyvinkin tarkasti, mistä seikoista tämä voisi johtua. Kadunmiehen logiikka näkee taustalla ehkäpä kirurgian ja sydänsairauksien että verenpaineen paremman hallinnan. Kuva 3 kertoo kuolleiden prosentuaalisen jakautuman eri ikäryhmissä. Kuvissa 2 ja 3 on tarkasteltu vain ja ainoastaan yli 20 vuoden iässä kuolleita (1.934 tapausta Jämsästä).

Kuva 1

Kuva 2

Kuva 3

Miten sitten pitäisi suhtautua väitteeseen, että ihmisten keski-ikä olisi ratkaisevasti kasvamassa. Ensinnäkin huomaamme, että ihmisten absoluuttisen eliniän maksimi ei ole mitenkään muuttunut 150-250 vuoden historiallisella jänteellä. Kukaan ei siis ole löytänyt ikuisen elämän lähdettä. Biologinen vanhenemisilmiö on siis säilynyt aivan samana, mutta lääkeaineilla ja kirurgialla on kyetty kasvattamaan keskimääräisen ihmisen vanhuusikää noin 11 vuodella. Taustatietona voisi mainita, että nykyisin vanhuksia asuu tuetun kotihoidon, vanhainkotien ja terveyskeskusten piirissä runsaat 57.000 tapausta. Erikoiskorvattaviin lääkkeisiin oikeutettuja on runsaat 1,24 miljoonaan henkilöä väestöstä. Tämä luku tarkoittaa keskimäärin noin 25 ikäluokkaa, noin neljännestä väestöstä tai kaikkia yli 60-vuotiaita. Näiden taustatietojen avulla voisi karkeasti ottaa kantaa siihen, elämmekö pidemmän, työkykyisemmän ja terveemmän vanhuuden. Kuvien perusteella vanhuutemme on siis selkeästi keskimääräisesti pidempi kuin aiemmilla sukupolvilla, ja mitä ilmeisemmin tämä pidennys on aikaansaatu lääkeaineilla ja kirurgialla. Luultavasti emme siis ole perusterveydeltä sen terveempiä kuin aiemmat sukupolvet, vaan meidät pidetään toimintakykyisenä pidempään. Biologisesti vanhenemme samoin kuin aiemmat sukupolvet.

Esitin tämän pienen ja suppeaan aineistoon perustuvan laskelman, osoittaakseni, että digitaalinen maailma mahdollistaa kaikenlaista. Hiukan toistakymmentä vuotta sitten Hiskii ilmestyi nettiin, jota itsekin käytin hitaan puhelinmodeemin kautta. Tämä oli hidasta ja kaiken lisäksi kallista. Aivan viime vuosina palvelinten koon kasvaessa on auennut mahdollisuus tallentaa historiallisia lähteitä skannattuna valokuvaformaatissa. Olemme saaneet kotikoneille uskomattoman määrän lähteitä, jotka aiemmin ovat olleet suuren vaivan takana. Kunnollisten sukututkimusten teko, jossa lähteitä käytetään monipuolisesti, ei pitäisi olla enää ongelma kenellekään. Sukututkimuksen edellytyksissä on siis tapahtunut huima harppaus eteenpäin, joka herättää kysymyksen, osaammeko edes käyttää näitä kaikkia lähteitä. Mielestäni tämän on myös eräänlainen haaste Suomen sukututkimusseuralle siinä mielessä, että yhä useamman jäsenen tutkimukset kohdistuvat aineistoon, josta heillä on varsin vähän kokemusta.

Sukutukijalle valtava digitaalinen aineisto on suuri aarre, jota voi käyttää tutkimustensa syventämiseen tai siihen, että tutkimuskohteista ja alueesta löydetään enemmän tietoa. Aineistoa voi käyttää myös edellä esittämälläni tavalla. Esimerkkini ei ole ainoa tilastollinen analyysi, jonka olen tehnyt, mutta valitsin sen tähän kirjoitukseen ajankohtaisuutensa vuoksi. Esim. hiukan toisenlainen havaintoni vanhasta Jämsästä on, että lapsia syntyi selkeästi enemmän kevät talvisin. Laskemalla 9 kuukautta taakse päin, havaitsee, että nämä lapset on laitettu alulle kesällä. Tulos on osittain hämmentävä, sillä hedelmällisyyden olettaisi olevan samalla tasolla läpi vuooden.

Antti Järvenpää 18.8.2010

Rahvaaseen vajonneet

2010-08-16T12:04:00.002+03:00

Kun sukututkimusharrastus Suomessa virisi hieman toistasataa vuotta sitten, se keskittyi lähinnä aatelis- ja säätyläissukujen selvittelyyn. Näiden sukujen tietoja koottiin ja Axel Bergholm sekä Atle Wilskman julkaisivat kaikkien sukututkijoiden perusteokset "Sukukirja" ja "Släktbok I". Näistä ensin mainitun alaotsikkona oli "Suomen aatelittomia sukuja. Molemmista teoksista ilmestyi myös kakkososa. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin, heti viime sodan jälkeen, Olavi Wanne kumppaneineen toi markkinoilla kolmeen osaan lopulta yltäneen "Uuden Sukukirjan".

Varsinkin Bergholmin kirjassa käytettiin 1800-luvun aatemaailmaan hyvin sopinutta, mutta nykyihmiselle täysin vierasta termiä "rahvaaseen vajoaminen". Tällä tarkoitettiin mm. säätyläisen tyttären avioliittoa tavallisen talonpojan kanssa. Kun tämän pariskunnan poika sitten aikanaan ryhtyi itse talolliseksi, oli hän Bergholmin mielestä vajonnut lopullisesti rahvaaseen. Saman kohtalon kokivat käsityöläisten, torpparien ja tavallisten sotilaiden puolisoiksi joutuneet. Olen kirjoitellut pari kertaa ennenkin samasta aiheesta - löydät tarinat täältä sekä täältä.

Yllättävää kyllä, hyvin moni meistä 2010-luvun suomalaisista voi tuota Bergholmin termiä käyttääkseni sanoa olevansa rahvaaseen vajonnutta kansaa. Esimerkiksi laajoihin Sursill- ja Juusten -sukuihin kuuluu varovaisestikin laskien kymmeniä tuhansia kansalaisiamme. Tästä laajaan väkeen kuului myös Kosken Tl Koivukylän sadan vuoden takaisen myllärin, Henrik Johan Koskisen puoliso Johanna Eriksson.

Mylläri Koskinen (ent. Lönnqvist) tuli Koivukylään 1890-luvun jälkipuoliskolla mukanaan perheensä, johon vaimo Johannan lisäksi kuului kahdeksan lasta. Näistä viisi vanhinta oli syntynyt Karjalohjalla, kun taas kolme nuorinta näki päivänvalon Kosken Tl Myllykylässä. Henrik Johan oli nimittäin tullut sinne Karjalohjalta vuonna 1891. Käytännössä Koskinen perheineen muutti vain Paimionjoen ylitse, sillä kyläthän sijaitsevat vierekkäin.

Henrik Johanin tulon Suomusjärveltä Koivukylään voi ymmärtää hyvin, sillä hänen äitinsä Wilhelminan isä Elias Matinpoika Hertman oli ollut siellä myllärinä 1820-luvulta alkaen. Henrik Johanin isä, mylläri Efraim Henrikinpoika olikin sitten paljasjalkainen suomusjärveläinen eikä hänen sukujuurissaan ole ihmeellisiä yllätyksiä.

Sen sijaan Koskisen vaimon, Johanna Erikssonin esivanhempia tutkimalla päädytään lopulta toiseen alussa mainituista "koko kansan suvuista". Johanna oli syntynyt tulevan miehensä tavoin Suomusjärven Nummijärven kylässä. Hänen isänsä Erik Johan oli Eskolan talon isäntä, kun taas äiti Maria Kristina oli pitäjännahkuri Petter Sileniuksen tytär. Käsityöläisten kaikista vähäarvoisimpaan joukkoon kuuluneen Sileniuksen oli onnistunut saada vaimokseen vauraan Paavolan ratsutilallisen tytär Greta Taipalon kylästä.

Appiukko Elias Rautelinin isä Jakob oli ollut Paavolan edellisenä isäntä puolisonaan Maria Orenius. Nyt lähestymme ajallisesti 1700-luvun alkupuolta ja edelliselle vuosisadalle meidät vievät Marian isä, rusthollari Krister Orenius ja äiti Maria Thauvonius. Näistä äiti Maria oli laajaa Thauvoniusten pappissukua, joka oli saanut alkunsa Halikon kirkkoherrana 1650 kuolleesta Georg Thauvoniuksesta. Hänen vaimonsa Catarina Juusten oli kolmatta sukupolvea laskettuna suvun kantaisästä, viipurilaisesta suurliikemies Pietari Juustenista.

Vaatimattoman Myllykylän myllärin vaimo Johanna sai siis lukea kaukaisiksi serkuikseen mm. Ruotsin vallan aikaisen amiraali Bengt Gyllenloodin, taiteilija Helene Schjerfbeckin, runoilija Eino Leinon tai vaikkapa Marttilassa vaikuttaneen nimismies Fredrik Sebastian Juseliuksen, josta kirjoittelin viime vuoden puolella teemalla ”Kerrassaan paha mies”.

Juha Vuorela

Verkkokursseja

2010-08-13T10:49:00.004+03:00

Sukuohjelmiston kehittäjä Kaarle Kaila on löytänyt oivan tavan verkko-opetukseen. Alla olevaa kuvalinkkiä klikkaamalla voit itse kokeilla, miten tämä "video-opas" sopii juuri sinulle.

Anna meille palautetta ja kerro mistä Sukuohjelmiston ominaisuuksista kaipaisit lisätietoja.

Juha Vuorela

Pohjoismaisia kuulumisia

2010-07-29T21:22:00.003+03:00

Kesälukemiston joukkoon on kertynyt muutama pohjoismaisen sukututkimuksen julkaisu: tanskalaiset Slaegten. Forum for slaegtshistorie (heinäkuu 2010) ja Slaegt & Data 2/2010 sekä norjalainen Slekt og data 2/2010. Slaegten sisältää ennen kaikkea lyhyitä uutisia eri yhdistysten toiminnasta ja kuulumisista. Pienissä artikkeleissa pohditaan lyhyesti muun muassa sukuun kuuluvien esineiden kuten perhekorujen merkitystä ja kartoitetaan Euroopan kruunupäiden äitienpuoleisia sukulinjoja. Huomio kiinnittyy siihen, että jostakin syystä aatelisia esivanhempia ei kuitenkaan pidetä kiintoisina - kuninkaallisia niiden olla pitää. Eivätkö aateliset ja vaikkapa alempisäätyisetkin sukujuuret ole jännittäviä, sellaisten jäljittämisessäkin on isompi haaste?

Slaegt og Data puolestaan kartoittaa muun muassa iPhonen käyttökelpoisuutta sukututkimuksessa. Mobiili sukututkimus helpottuu, kun sukupuut kulkevat mukana taskussa - toisaalta ohjelmia testaillut kirjoittaja tähyää jo tulevaan iPad-hankintaansa ja sen isomman näytön antamiin mahdollisuuksiin. Toisessa tekniikkaan keskittyvässä artikkelissa taas annetaan hyödyllisiä vinkkejä asiakirjojen valokuvaamiseen arkistoissa.

Lehdessä pohditaan myös laajasti monia kiinnostavaa teemaa, miten tuoda "lihaa" sukupuun "luuston" ympärille. Jos sukututkija haluaa luoda itselleen yleismielikuvaa esivanhempiensa elinoloista, hän saattaa löytää itsensä selvittelemässä jos jonkinmoisia paikallishistoriallisia kysymyksiä junien aikatauluista paikallisessa koulussa käytettyihin oppikirjoihin. Kiintoisaa on myös lukea DIS-Danmarkin yleiskokouksen kuulumisia. Avoin keskusteluraportti antaa myönteisen kuvan aktiivisesta ja keskustelevasta yhteisöstä, jossa on meneillään paljon kehityshankkkeita.

Norjalainen Slekt og Data puolestaan keskittyy teemanumerossaan DNA-tutkimukseen. Mukaan on ehtinyt maininta uusista DNA-havainnoista, joiden mukaan neandertalinihminen ja nykyihminen ovat kuin ovatkin risteytyneet. Lehdessä on hyvä setti DNA-tutkimuksesta yleisesti ja sukujuurten tutkimisesta erityisesti.

Erilaisia testejä esittelevät artikkelit muistuttavat myös niiden rajoituksista - eri firmojen tietomäärät vaihtelevat, ja vaikka niiden tiedostoista löytyisikin samaa perimää omaavia, DNA-analyysin vertailu kirkonkirjojen tarjoamiin sukutietoihin voi olla hankalaa. Henkilöt, jotka tutkituttavat perimäänsä esimerkiksi lääketieteellisistä syistä, eivät välttämättä lämpene potentiaalisten sukulaisten yhteydenottoyrityksille. Lisäksi on muistettava, että jos omaa perimäänsä alkaa kartoittaa, on potentiaalisten sukulaisten lisäksi löytävä myös joitakin terveysriskeihin viittaavia geenitietoja, jotka saattavat tulla yllätyksenä tai jopa järkytyksenä.

Näiden teema-artikkelien lisäksi lehdessä käsitellään niin siirtolais- kuin pelastusarmeijataustaisten esivanhempien tutkimuksen haasteita. Uteliaisuutta herättää myös norjalaislehden julistama kirjoituskilpailu, jossa etsitään tutkittua tietoa George Washingtonin väitetyistä norjalaisista sukujuurista. Voittajatekstille on luvassa 5000 Norjan kruunun palkkio.

Pohjoismaiseen luettavaan voi halutessaan käydä tutustumassa esimerkiksi Sukututkimusseuran kirjastossa, kun se taas kesälomien jälkeen jatkaa toimintaansa. Ja tietysti siellä on paljon muutakin kiintoisaa luettavaa.

Slaegten. Forum for slaegtshistorie, Juli 2010.
Slaegt & Data. Medlemsblad for DIS-Danmark 2/2010.
Slekt og data. Medlemsblad for DIS-Norge 2/2010.

Suomalaista sukututkimusta 350 vuotta / Finländsk släktforskning 350 år

2010-06-30T12:59:00.004+03:00

SUOMALAISTA SUKUTUTKIMUSTA 350 VUOTTA
Juhlaseminaari Helsingissä Tieteiden talolla (Kirkkokatu 6) 10.-11.9.2010

Suomen Sukututkimusseura järjestää syyskuussa juhlaseminaarin. Järjestelyjaosto takaa, että luvassa on uusia näkökulmia ja avauksia sukututkimuksen menneisyyteen ja tulevaisuuteen.

Millaisia voimahahmoja löytyy suomalaisen sukututkimuksen menneisyydestä? Kuka löysi Sursillien suvun? Miten muut tieteenalat, esimerkiksi historia ja evoluutiotutkimus, toimivat yhteistyössä sukututkimuksen kanssa? Mikä on sukututkimuksen merkitys suomalaisessa yhteiskunnassa - eilen, nyt ja huomenna?

Seminaarissa kuullaan molempina päivinä neljä esitelmää, joista kolme suomeksi ja yksi ruotsiksi/molemmilla kotimaisilla.
Perjantain 10.9. teemana on "Sukututkimuksen historia ja nykytilanne".
Lauantain 11.9. teemana on "Sukututkimuksen sovellukset".

Seura tarjoaa molempina päivinä kahvituksen, perjantain päivällinen ja lauantain lounas ovat omakustanteiset. Ilmoittautuminen tilaisuuteen viimeistään 6.9.2010 sähköpostitse tarja.piitulainen@genealogia.fi, puhelimitse 010 387 7901 tai yleisellä ilmoittautumislomakkeella Seuran kotisivuilla (www.genealogia.fi). Ilmoita samalla, osallistutko myös päivälliselle, jonka hinta on noin 30 e.

Tervetuloa mukaan kuuntelemaan, keskustelemaan ja juhlimaan sukututkimuksen taivalta! Tarkka ohjelma löytyy alta.

FINLÄNDSK SLÄKTFORSKNING 350 år
den 10-11.9.2010 i Vetenskapernas hus, Kyrkogatan 6, Helsingfors

Genealogiska samfundet i Finland ordnar i september ett festseminarium, som ger nya synpunkter och infallsvinklar på släktforskningens förflutna och framtid.

Hurdana eldsjälar hittar man i den finländska släktforskningens förflutna? Vem upptäckte släkten Sursill? Hurdan är släktforskningens förhållande med andra vetenskaper, tex. historia och biologi? Vilken är släktforskningens betydelse i det finländska samhället - igår, idag och imorgon?

Seminariet bjuder båda dagarna på fyra föreläsningar, varav tre på finska och en på svenska/båda inhemska språk.
Fredagen den 10.9 är temat "Släktforskningens historia och nutid".
Lördag 11.9. är temat "Släktforskningens tillämpningar".

Samfundet bjuder båda dagarna på kaffeservering, fredagens middag och lördagens lunch på egen bekostnad. Anmälan till seminariet senast den 6.9.2010 per e-post till tarja.piitulainen@genealogia.fi, per telefon 010 387 7901 eller på allmänna anmälningsblanketten på Samfundets hemsidor (www.genealogia.fi). Meddela samtidigt om ev. deltagande i middagen, vars pris är ca 30 euro.

Välkomna med att åhöra, diskutera och fira släktforskningens milstolpar!

--------

OHJELMA / PROGRAM

Perjantai 10.9.2010 Sukututkimuksen historia ja nykytilanne
/ Fredagen den 10.9.2010 Släktforskningens historia och nutid

11.00 - 12.00 FT Kari-Matti Piilahti: Sukututkimus sosiaalisten ja yhteiskunnallisten arvojen ilmentäjänä
12.00 - 13.00 FL Tiina Miettinen: Kuka löysi Sursillien suvun? Suurvaltakauden genealogia Ruotsissa ja Suomessa
13.00 - 13.30 Kahvi / Kaffe
13.30 - 14.30 Prof. emeritus Matti Klinge "Sukututkimus ja 'juuret' / Genealogisk forskning och 'rötter'" (osin suomeksi, osin ruotsiksi / delvis på finska/svenska)
14.30 - 15.30 Tutkija Pertti Vuorinen: Keitä olivat Wilskman, Finne ja Durchman? Suomen sukututkimuksen merkkihahmoja
16.30- Päivällinen (omakustanne) / middag (på egen bekostnad)

Lauantai 11.9.2010 Sukututkimuksen sovellukset
/ Lördag 11.9.2010 Släktforskningens tillämpningar

10.00 - 11.00 FT Mirkka Lahdenperä: Sukututkimus evoluutiotutkimuksen apuna
11.00 - 12.00 FT Sanna Kaisa Spoof: Sukuseuratoiminta ja sukututkimus
12.00 - 13.00 Lounas (omakustanne) / Lunch (på egen bekostnad)
13.00 - 14.00 FT Henry Nygård: Släktforskning som historikerns hjälpredskap
14.00 - 14.30 Kahvi / kaffe
14.30 - 15.30 Arkistolaitoksen pääjohtaja, FT Jussi Nuorteva: Arkistolaitoksen ja sukututkimuksen suhde nyt ja tulevaisuudessa
15.30 Toiminnanjohtaja P.T. Kuusiluoman päätössanat

Mitä elämä on?

2010-06-14T19:18:00.019+03:00

Unkarilaisen Imre Kertészin romaanissa Tappio (alkuteos 1988) journalisti-kirjailija Köves ajautuu töihin metallitehtaaseen. Ennen reaalisosialismin koettelemuksia hän on selvinnyt keskitysleiriltä. Taitamattomasti sorvatessaan Köves pohtii todennäköisyyttä, että joutuisi jäämään tehtaaseen loppuiäkseen. Hän ajattelee, että näin ei voi elää, mutta on ehkä pakko – ja vielä pahempaa: ”eikö ihminen yleensä elä juuri niin kuin ei voi elää, ja eikö jälkeenpäin sitten käykin ilmi, että se on kuitenkin ollut hänen elämänsä?”

Kertészin sankari elää keskellä vaikeita aikoja - niinpä hän yleistää rankasti. Myös Leo Tolstoi aloittaa Anna Kareninan komealla yleistyksellä. Tolstoi väittää, että kaikki onnelliset perheet muistuttavat toisiaan, kun taas onnettomat ovat onnettomia omalla tavallaan. Voisiko Tolstoita mukaillen ajatella, että yhden onnellisen ihmisen elämä muistuttaa toisen onnellisen elämää, mutta epäonnisen ihmisen kohtaloniskut ja töppäykset ovat mitä mielikuvituksellisimmalla tavalla moninaisimpia? Eipä tietenkään, yleistäminen on niin kovin suurpiirteistä. Mutta romaania Anna Kareninasta ei olisi kannattanut kirjoittaa, jos päähenkilö olisi elänyt elämänsä onnellisena loppuun asti.

Kiehtovia kärjistyksiä voi latistaa lisää toteamalla, että useimpien elämään mahtuu sekä iloja että suruja, tai jopa niin, että aika monen nykyihmisen elämä on ”tavallista, puolivälin keskipaikkeilla” kuten tunnetun lastenkirjan koiralla. Erno Paasilinna rajasi 60-luvun satiireissaan onnen pojan onnen ja surun lapsen onnettomuuden yhteiskunnalliseen menestykseen tai sen puutteeseen. Paasilinnan surun lapsi kulkee alamäkeä väärästä valinnasta ja erehdyksestä toiseen, kunnes hänen nimeensä ”viitataan tapauksissa, jotka herättävät hymyilyä.” Onnen poika puolestaan tarttuu hanakasti tilaisuuksiin, etenee määrätietoisesti ja päätyy lopulta Kuka kukin oli –kirjaan.

Kuka kukin on –kirja tosin olisi todennäköisempi vaihtoehto, sillä toistaiseksi ainoa Kuka kukin oli on vuodelta 1961. Kuka kukin on ilmestyy nykyisin parin vuoden välein ja siihen mahtuu muutama tuhat aikalaista kerrallaan. On siis kunnia päästä mukaan tähän henkilöhistorialliseen hakuteokseen. Tosin osa kieltäytyy kunniasta kokonaan, kuten vuoden 2005 laitoksen esipuheessa valitetaan. Tyypillisesti matrikkeliin päästään, tai ennen vanhaan jouduttiin, koulutuksen, ammatin, aseman tai saavutusten vuoksi. Matrikkelien julkaisemista on viime vuosikymmeninä tyrehdyttänyt koulu-uudistus ja matrikkelin laatimisen kannalta mutkistuneeksi koettu henkilötietosuoja. Ammattimatrikkeleita ilmestyy nykyisin säännöllisimmin niistä ammattilaisista, joiden uran kannalta matrikkelitiedoilla on merkitystä – juristi- ja lääkärimatrikkeleja selaavat sekä potentiaaliset asiakkaat että kollegat. Juhliva nykykoulu julkaisee tyypillisesti historiikin tai muistelukirjan, matrikkelin saattaa julkaista perinteikäs koulu, jolla on matrikkelitraditiota jo entuudestaan.

Matrikkelissa ihmisen elämä voidaan luetteloida ja tiivistää listaksi taitekohtia ja saavutuksia. Matrikkelihenkilö on vähän kuin luuranko tai henkari, josta roikkuu prenikoita. Pienoiselämäkerran olemassaolosta ja pituudesta voi päätellä yhtä ja toista asianomaisen arvostuksesta ja menestyksestä, mutta myös siitä, mitä hän itse pitää tärkeänä ja haluaa elämästään julkisesti kertoa. Se ei ole välttämättä koko totuus. Olen kuullut koulumatrikkelin tekijästä, joka vielä 1960-luvulla kaivoi entisten oppilaiden meriitit esiin vaikka siltojen alta. Näiden koulunsa ja ansionsa aktiivisesti unohtamaan pyrkivien joukossa saattoi olla viime sodissa kunnostautuneita, mutta muuten surun lapsen tarina lienee matrikkelissa sieltä lyhyimmästä päästä. Lyhyyttään se voi kyllä sekoittua yksityisyydestään tiukasti kiinni pitävän niukkasanaisuuteen. Mikäli siis kumpikaan on ylipäätään mukana.

Voisi ajatella, että matrikkelien maailmassa kulkee onnen pojan tai tytön elonpolku, johon ei kuulu elämä sarjana erheitä, tappioita ja pettymyksiä - poikkeuksena ehkä avioero, jonka voi tarvittaessa häivyttää. Surun lapsen elontaipaleesta voi lukea lähinnä kaunokirjallisuudessa. Joskus siihen saattaa törmätä historiantutkimuksessa, elämäkerroissa tai muistelmissa. Ja joskus sukukirjoissakin. Useimmiten surun lapsi elää niissäkin rivien välissä, anekdooteissa tai sivuhenkilönä. Harvemmin hän on pääosassa, sillä henkilöhistoriaakin kirjoitetaan enimmäkseen onnen pojista ja tytöistä.

Suomen Sukututkimusseuran kirjasto on suku- ja henkilöhistorian erikoiskirjasto, jonka kokoelmissa on yli 2000 matrikkelia. Kaisa Kyläkoski kirjoitti kirjaston koulumatrikkelikokoelmasta Sukutieto-lehdessä 4/2008.

Imre Kertész: Tappio (suom. Outi Hassi, Otava 2005)
Leo Tolstoi: Anne Karenina (suom. Eino Kalima, WSOY 1969)
Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira (suom. Martti Anhava, Otava 1975)
Erno Paasilinna: Alamaisten elämää (Otava 1985)

Kuva: Ålderstrappan, Carl Hansson Winter, Danielsgården, Bingsjö 1799.

Vuokko Pärssinen-Tainio

Dorian väitöskirjakokoelmasta

2010-06-05T10:18:00.001+03:00

Doria on tietokanta, joka sisältää suomalaisten korkeakoulujen digitaalisia kokoelmia. Tietokantaan sisältyy nyt myös melko kattava valikoima Turun akatemian väitöskirjoja vuosilta 1642-1828. Tällä hetkellä digitoituja, nettiin vietyjä sivuja on jo noin 45000 kappaletta käsittäen 1778 eri julkaisua.

Varat tähän kulttuuri-ja tiedehistoriallisesti arvokkaaseen hankkeeseen on saatu "Ilkka ja Ulla Paateron rahaston" varoilla. Lisäksi "Pelasta kirja" hankkeen avulla digitoidut Pehr Kalmin väitöskirjat löytyvät tästä projektista.

Väitöskirjat voi avata helposti pdf-dokumentteina ja sukututkijan kannattaa kiinnittää huomionsa ennen kaikkea alkusivujen mahdollisiin omistuskirjoituksiin. Ne voivat avata mukavalla tavalla väittelijän elämänpiiriä ja sitä yhteisöä, missä hän omana aikanaan vaikutti.

Väitöskirjojen painaminen Suomessa alkoi vuoden 1642 lopulla, kun kirjanpainajamestari Peder Eriksson Wald sai lopulta käyttöön Tukholmasta tilatut laitteet ja kirjasimet. Harmi kyllä kirjasimia oli niin vähän, että Wald pystyi painamaan kerralla vain puolikkaita arkkeja. Ensimmäiset valmistuneet teokset olivat historian ja valtio-opin professori Michael Wexioniuksen (aat. Gyldenstolpe, 1608/09-70) valtioviisautta käsitellyt Discursus politicus de prudentia ja luonnontieteen professori Georgius Alanuksen (1609-64) ilman olemusta tarkastellut De aere in specie.

Dorian väitöskirjojen hakusivulle pääset klikkaamalla oheista väitöskirjan kansikuvaa!

Juha Vuorela

Kahvinjuonnista

2010-05-29T18:54:00.002+03:00

Näin lauantaina voi jo miettiä huomisen päivän kahvitarjoilua ja pohtia samalla kahvittelun historiaa omalla asuinseudulla.

Marttilan ensimmäisen kahvipannun omistajan kerrotaan olleen Simalan Tapanin talon leskiemäntä Eevan vuoden 1834 paikkeilla. Ilmeisesti tällä tarkoitetaan Eeva Loviisa Lindströmiä, jonka puoliso Heikki Yrjönpoika oli kuollut 1833. Eeva Lovisa oli Purhalassa asuneen siltavouti Fredrik Lindströmin tytär. Vuonna 1835 Eeva Loviisa muutti Pöytyän Naaranojan Alatalon, jossa hänestä tuli isäntä Aleksanteri Saurenin kolmas puoliso. Eeva kuoli 1842 ja herra Saurenin ehtiessä vielä neljännenkin kerran naimisiin.

Kahvin juomisesta tuli kansan keskuudessa nopeassa tahdissa todella suosittua, mutta tätä eivät kaikki sivistyneistön edustajat hyväksyneet. Vielä 1880-luvun loppupuolella nimimerkki Kaffe halusi Kaiku -sanomalehden sivuilla kertoa muutamia sanoja kahvinjuonnin turmiollisuudesta;

Kahvinjuonti on nykyaikoina tullut tavaksi kautta koko maamme ja tuskinpa löytyy niin pientä perhettä, jolla ei ole tuota hyvää, rakasta tuttavaa kahvipannua. Monesti on tilaisuudessa näkemään sellaisia perheitä, jotka panevat ainoatkin penninsä tuohon heidän mielestään niin tarpeelliseen ja välttämättömään ostokseen, kahvinaulaan.

Usein kuulee esimerkiksi jonkun vanhan muijan, jota äkkinäisempi taudin puuska eli joku muu sattuu kohtamaan, sanovan "kyllähän se siitä asettuisi, jahka saisi kahvikupin". Sen saatuaan joskus sattuu niinkin käymään, että tauti asettuu. Tästä näyttäisi, että kahvissa olisi jotain terveellistä, tauteja vastaan vaikuttavaa voimaa, mutta minä en usko sitä sillä olevan, päinvastoin on se terveydelle ja kukkarolle sangen vahingollista.

Edellisen huomaa siitä, että oikein ankaroilla kahvimustereilla useinkin on huono rinta ja raskas hengitys, joka kaikki seurauksena ylellisestä kahvinjuonnista. Jälkimmäisen tuntenee itsekukin omassa kukkarossaan, jonka täyteläisyyttä kahvinjuonti ei suinkaan lisää. Mitä taas tulee noihin muijain pakinoihin "kyllähän se siittä asettuisi jahka saisi kahvikupin", niin luulemme, että senlaiset taudit, joihin akat tavallisesti kahvia lääkkeenään käyttävät, ovat vain lyhyitä taudin puuskia, jotka kohtaavat ihmistä äkkiä ja paranevatkin äkkiä ilman kahvikuppia tahi voivat ne myöskin olla ainoastaan luuloteltuja taudin kohtauksia.

Siis kahvi ei luulomme mukaan ole mitään lääkettä, mutta vahingollista ja yhtä suuresti vastustettavaa kuin viinakin. Paha tapa on sekin, kun lapsia opetetaan pienuudesta pitäen aamusella ylösnoustuaan ja vieläpä joskus keskipäivälläkin saamaan vanhemmiltaan kahvikuin, josta on se seuraus, että tuo tapa kasvaa aikaa voittain välttämättömäksi ja voittamattomaksi himoksi.

Esi-isämme eivät tienneet kahvinjuonnista eikä muusta ylellisyydestä mitään ja senpä tähden he ovatkin koonneet meille suuret rikkaudet. Käyttäkäämme niitä oikein hyväksemme ja heittäkäämme kaikki ylellisyys kerrassaan pois.

Juha Vuorela

Paikallishistoria uusiksi

2010-05-25T15:11:00.004+03:00

Viime viikolla ilmestyi uusi paikallishistoriaa käsittelevä kirja Kaikella on paikkansa (Vastapaino, Tampere 2010). Kirjan artikkeleissa tutkijat pohtivat, millaisia uusia näkökulmia paikallishistoriaan voidaan löytää. Miten paikallishistoriaa voi käyttää koulun historianopetuksessa? Millaisiin kysymyksiin paikalliset asukkaat kaipaavat vastauksia, ja millaiset asiat paikallishistoriassa kiinnostavat myös toispaikkakuntalaisia, tai esimerkiksi historiantutkijoita? Millainen on hyvä paikallishistoria?

Näihin kysymyksiin ei ole yhtä ainoaa oikeaa vastausta. Hyvä paikallishistoria voi olla paikallisten asukkaiden kokoama muistelmateos, tai se voi olla tieteellinen tutkimustyö, se voi tarjota runsaan määrän detaljeja tai keskittyä suuriin linjoihin tai tiettyyn teemaan. Tärkeintä on, että joku kokee sen omakseen. Hienoa on, jos monet kokevat sen hyödylliseksi ja kiinnostavaksi.

Vuonna 1933 perustettu Paikallishistoriallinen toimisto, nykyään Tilaushistoriakeskus, suositteli pitkään, että paikallishistoriat tulisi kirjoittaa tietyn kaavan mukaan. Tätä kaavaa kritisoidaan uudessa kirjassa, eikä syyttä. Monelle paikallishistorialle tuo kaavamaisuus on toisaalta ollut hyödyksikin, se on taannut tietyn vähimmäistason. On kuitenkin hyvä, ettei liiaksi kangistuta kaavoihin.

Paikallishistoriaa käsittelevät teokset ovat usein tärkeitä myös sukututkijoille, ja niitä käydään ahkerasti lukemassa myös Seuran kirjastossa. Sukututkimukseen myös liittyy samanlaisia kysymyksiä kuin paikallishistoriaankin: kirjoitetaanko sitä ensisijaisesti itselle tai lähiporukoille, vai onko tavoitteena, että kirjoitetaan laajemmallekin yleisölle?

Molemmat tavoitteet - suppea yleisö / laaja yleisö - ovat hyviä, mutta niistä seuraa vähän erilaisia vaatimuksia. Vuoden Sukukirjaa valittaessa on yhtenä kriteerinä pidetty sitä, että kirja aukeaa myös muille kuin suvun jäsenille. Sen lisäksi, että sukutaulujen on oltava kunnossa, teoksen lähteet on merkittävä kyllin selvästi, niin että ne voidaan tarkistaa, ja lisäksi kirjasta tulee löytyä suvun historiaan liittyvää tekstiä, joka valaisee esivanhempien elinolosuhteita. Tällaisia vähimmäiskriteerejä voidaan asettaa myös paikallishistorialle, jos sen toivotaan hyödyttävän myös laajempaa yleisöä.

Julkistamistilaisuuden keskusteluissa pohdittiin, miten paikallishistorian tutkijoita voitaisiin saattaa yhteen esimerkiksi historiantutkijoiden kanssa. Työväenhistorian tutkimuksessa on kuulemma jo pitkään järjestetty kirjapajoja, seminaaripäiviä, joihin sekä harrastajat että ammattimaiset työväenhistorian tutkijat saapuvat käsittelemään tekstejä. Keskustelut ovat olleet kaikille antoisia. Ehkä paikallishistorian ja sukututkimuksenkin tarpeisiin voitaisiin järjestää vastaavanlaisia tekstipajoja?

Hullu mikä hullu

2010-05-24T16:14:00.013+03:00

Olen ollut kymmenen vuotta addikti. Siis koukussa, nalkissa ja riippuvainen. Taidan olla laajalti tunnettu hullu omassa kaveripiirissäni. En ole ammatiltani tutkija enkä luonteeltani kauhean tieteellinenkään, mutta täysin addiktoitunut sukututkimukseen. Tähän riippuvuuteen ei saa apua raha-automaattiyhdistykseltä.

Minua on yritetty sivistää harrastukseni huonoudesta jo vuosien ajan. Verrattuna moneen muuhun hyvään harrastukseen, olen jotenkin paitsiossa. Minunikäiseni ihmisen nimittäin tulisi käydä zumbassa vatkaamassa lanteitaan, istua hiekkalaatikolla verkkarit jalassa jutellen muiden samanikäisten naisihmisten kanssa aviopuolison haasteellisesta työstä ja vaihdella reseptejä kausiluontoisista ihanista ruokalajeista. Minunikäiseni ihmisen tulisi käydä “Henkassa ja Maukassa shoppailemassa” niin usein kuin siihen vain aika, luottokortti ja mies antavat luvan, ja tietysti huolehtia siitä, että koti on aina putipuhdas ja muodikas. Minulle on kerrottu, että minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa ostoskeskusten kahviloissa kosmopoliittia latte-kahvia naukkaillen, hoidattaa kasvojaan vähintään joka toinen viikko trendikkäässä hoitolassa, lukea trendikästä muotilehteä ja olla perillä milloin minkäkin julkkiksen sielunelämästä ja miessuhteista. Minunikäiseni naishenkilön tulisi viettää aikaansa jotenkin järkevästi eikä vain haahuilla vapaapäivinään ja lominaan arkistoissa, hautausmailla tai haastattelemassa ikäloppuja ihmisiä. Ei tulisi vain tuijotella kuolleiden ihmisten nimiä ja mustetahroja, ja keskustella hiljaisten poikien kanssa. Tulisi elää kiivastahtiseen sykkeeseen ja “chillata” kaduilla ja kujilla ja “niin ku ymmärtää tätä meininkii”. Ymmärtää, että “tää elämä on vaan kerran”.

Joku on siis pahasti vialla minun elämässäni. Minä pidän enemmän hautausmaiden viileän lämpimästä hiljaisuudesta, kuin puistojen mäyräkoirien ulkoiluttamisesta. Pidän enemmän arkistojen aarteista ja vanhoista kirjoista, kuin niistä trendilehdistä laihoine naismalleineen ja hauiksiaan pingottavine rasvattuine miehineen. Minun mielestäni elämä sykkii hautausmailla, arkistoissa, perukirjoissa, kuolintodistuksissa, vihkitodistuksissa, testamenteissa, päiväkirjoissa, matrikkeleissa, sotaveteraanien keittiöissä, vanhainkodeissa, pitäjälehdissä, toisen ihmisen kohtaamisessa, seuratoiminnassa, elämää nähneissä viisaissa ihmisissä ja lähimmäisten koukerokirjaimisissa lapsuudenmuistoissa. Ja se kaikki juuri tässä ja nyt, ja kuitenkin eilen ja huomenna.

Eräs tuttuni sanoi minulle aikoinaan, että haaskaan elämäni epäolennaisuuksiin ja koska teen niin, olen ilmiselvästi jotenkin hullu. Ei meistä koskaan ystäviä tullut, mutta ajatuksia tuo kommentti toki herätti. Mietin itsekseni, että kai minä sitten hullu olen, mutta ei se kyllä minua haittaa. Hulluna on ihan mukavaakin, kun kaikkea ei tule ottaneeksi niin vakavasti, ja monet elämän epäonnistumiset saavat aivan uudenlaisen perspektiivin. Minullahan on kuitenkin silmissäni jo satojen vuosien synnit ja kainalossani useiden sukupolvien kaiho. En minä ole tynnyristä tullut. Minulla on ollut olemassa menneisyys jo ennen syntymääni.

Minä ajattelen, että aika on kolmiulotteinen asia. Siihen kuuluvat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Nykyihmistä painostetaan elämään vain ja ainoastaan nykyhetkessä: kuluttamaan, juoksemaan, kiirehtimään, tönimään, etuilemaan ja vain pintaraapaisemaan. Lämmittämään mikrossa ja piipahtamaan hampurilaisella. Menneet sukupolvet ja menneet kokemukset voivat opettaa meille uskomattomia, jos vain jaksamme kuunnella, katsella, lukea ja hetkeksi pysähtyä. Tulevaisuus taas voi luvata paljon, jos vain joskus jaksamme keskittyä tähän hetkeen. Suurin ongelma tänä päivänä on se, että ainoastaan kehomme on tässä hetkessä, mutta mielemme on jo tulevassa täysin menneisyyden unohtaen. Kaikki mikä on tapahtunut ennen, on johtanut siihen, mitä tänään olemme ja mihin me huomenna kuljemme. Tavalla tai toisella.

Sukututkimus, sukunsa tunteminen, omien juuriensa tietäminen ja ymmärtäminen tekevät minusta vapaan. Kaikki mitä minulle tapahtuu, on tapahtunut jo monia miljoonia kertoja “minun ihmisilleni”; minun sukuni esiäideille ja minun sukuni esi-isille. Maailma muuttuu, mutta ihmisen sielu pysyy samana. Olen ihmisenä ainutlaatuinen, mutta ihmisyyteni on vanhaa. Olen osa ketjua, osa elämää, osa menneisyyttä ja osa tulevaisuutta ja tähän kaikkeen sukututkimus avaa aivan uudet näkymät.

Kaikki toistaa itseään, niin ihminen kuin luontokin. Mikään ei ole uutta maan päällä. Ei edes hullu sukututkija, sukunsa tarinoiden kertoja.

-Terhi Lavonen-

Palkollisen päästötodistus

2010-05-22T10:25:00.002+03:00

Toukokuun 15. päivänä vuonna 1805 annettin yleinen palkka-asetus. Sen yhteydessä valtiovalta katsoi aiheelliseksi julkistaa asiakirjamallin, jota käytettäisiin palkollisen "päästötodistuksena". Otsikkona tällä paljastavalla arviolla oli "Omaisuuksista, Tawoista, Käytöksistä ja Taidoista". Arvosanoja annettiin yhdestä neljään, joista ykkönen tarkoitti "erinomaisesti eli hywin", kakkonen "awullisesti eli jotenkin", kolmonen "huonosti eli wähin" ja nelonen "ei harjoittanut eli tietämätön".

Mallilomake koostui lopulta seuraavista kohdista;

Terwe
Lukewa
Kirjallinen
Ripille käypä
Uskollinen ja luotettawa
Toimellinen
Nöyrä ja siwiä
Siisti
Juoninen ja itsewaltainen
Ahkera
Joutusewa
Silmänpalwelia
Itsensäästäwä
Laiskamainen
Uppiniskainen ja suupaltti
Muistutettawa
Kylänjuoksia
Saamatoin ja hidas
Wiekas ja petollinen
Raitis
Wäkewiä juomia rakastawa
Joutopäiwiä pitänyt
Kirwes-työtä tekewä
Puu työtä tekewä
Sahaus- työtä tekewä
Astioita tehdä
Nikkaroida
Sepän työtä osaawa
Hewoisia hoitaa
Pelto-työtä tekewä
Kylwää
Niittää
Riihtä lämmittää
Talon kaluja hoitawa
Opetusneuwoja ottawa
Kanssa-palkollisia wiettelewä

Rengit ja piiat tekivät vuosittaisen kontrahtinsa Mikkelinpäivänä, joka oli vuodesta 1774 lähtien syyskuun 29. päivänä, mikäli tämä sattui sunnuntaiksi. Jos taas ao. päivä oli arki, siirtyi tämä arkkienkeli Mikaelille alun perin omistettu päivä seuraavaksi sunnuntaiksi. Näihin sopimusten tekoon ja purkamiseen liittyy runsaasti kansanperinnettä, josta itseäni on aina huvittanut tarina eräästä piikatytöstä. Saadessaan viimeisenä työpäivänään palkkansa, oli piika heittänyt kolikon isäntäperheen koiralle todeten samalla "tos' o' sul, kyl' sä ni mont' kertaa pesit astiat mun puolest'".

Juha Vuorela

Galleja lienee aivan liikaa Sursilleissa

2010-05-19T21:30:00.003+03:00

Sursill -sukukirjan sivuja selatessani minua on usein jäänyt vaivaamaan lisänimien käyttö eräissä tapauksissa.

Vaivaa on ylläpitänyt se seikka, että eräistä henkilöistä on Sursillissa varmanoloinen lisänimi, mutta toisaalta en ole vielä koskaan törmännyt siihen heitä käsittelevissä arkistodokumenteissa tai heidän itse allekirjoittamissaan asiakirjoissa. Erään tällaisen esimerkin tarjoaa Galle -nimi eräillä suvun edustajilla. Vaikuttaa siltä, ettei muutamassa tapauksessa Galle -nimen esiintymiselle ole muuta lähdettä kuin Genealogia Sursilliana.

Nimikysymys Gallen kohdalla voi vaikuttaa ensi silmäyksellä sangen vähäpätöiseltä piirteeltä, joka ei ole kovin fataali sukujohtojen kannalta, mutta jos se on jossain tapauksessa tuulesta temmattu, jonkinlainen sekundääri sukujohtovirhe sukupuihin väistämättä syntyy. Lisäksi on huomionarvoista, että muutamat Galle -nimikyltin saaneet henkilöt ovat olleet sangen näkyviä paikallishistorian hahmoja, jotka ovat kertautuneet monenlaisissa historiallisissa katsauksissa ja lisänimi on syöpynyt syvälle lukijakuntaan. Onko se harhaanjohtava?

Olen jo usean vuoden metsästänyt Galle -lisänimiä asiakirjoista, mutta tulos on olematon, vaikka olen käynyt läpi satoja tai tuhansia asiakirjakohtia, joissa Sursill -esityksissä Galleksi väitettyjä henkilöitä esiintyy muiden ja itsensä nimeäminä.

Eniten on alkanut jostain syystä vaivaamaan Laihian kirkkoherrana 1626-57 toiminut herra Håkan eli herra Haquinus Nicolai, jonka puolisoksi on nimetty Margeta Eerikintytär, Eerik Östeninpojan tytär Uumajan Tegbystä, jonka isoisän isää Eerik Ångermania on pidetty Sursill -sukuesityksissä sen kantavanhuksena. Parhaillaan itselläni on menossa kolme projektia, joissa on mukana myös herra Håkanin jälkeläisiä, joten ei ihme, että nimiasia askarruttaa juuri tällä hetkellä. Näitä herra Håkanin jälkeläisiä on hänen tyttärensä Margaretan kautta, josta tuli Ilmajoen kirkkoherran Henrik Jakobinpoika Peldanin puoliso ja noteerattavan lapsikatraan äiti.

Valaisevaa Galle -nimen harhaanjohtavasta syöpymisestä on se, että kun herra Håkan oli tullut vuonna 1626 Laihialle, hänen perässään tuli vuonna 1634 Uumajan Tegbystä hänen lankonsa eli vaimonsa veli Östen Eerikinpoika, jonka vaimo oli nimeltään Karin Håkanintytär. Kun Östenin vaimo oli Håkanintytär ja Östenin lankosuhde herra Håkaniin selvityksiin pujahtaneen patronyymivirheen takia epäselvä, jostain oli levinnyt arvelu, että hänkin olisi ollut Galle ja herra Håkanin tytär. Arvaus oli tolkuton jo, ennen kuin selvisi se, että näin saadaan Östenin sisko Östenin anopiksi. Kuitenkin edelleen enimmäkseen Galle -nimi kopioidaan Karinille Sursill -esityksissä, vaikka sitä yleisesti aiheellisesti kovasti epäiltiin ja Aarre Alapoti on osoittanut sen virheelliseksi 36 vuotta sitten asiakirjadokumenteilla artikkelissaan "Sursill-suku Laihialla" (Genos 45(1974), s. 52-59 ).

Itse asiassa Vaasan raastuvassa ja kämnerissä on koko joukko juttuja (varsinkin mf ES1464:ssa), joista käy ilmi Östen Eerikinpojan vaimon Karinin sisaruksia, hänen veljensä Johan ja Olof Håkaninpojat, ja siskonsa Margeta Håkanintytär, jotka olivat saapuneet sinne kotiseudultaan Västerbottenista, jonne Margeta karkotettiin takaisin liikaväestöön kuuluvana. He näyttävät tulleen Sursill -sukuisten lankojensa ja kälyjensä vanavedessä. Esimerkiksi Margetakin oli piikana Östenin vävyn Jaakko Martinpoika Skiöringin liikkeessä. Johan Håkaninpoika oli lasimestari kuten Östenin poika Eerik, ehkä enonsa kisälli.

Mutta jotta päästäisiin Galle -ongelman ytimeen, lainaan Armas Luukon luonnehdintaa herra Håkanista teoksesta "Laihian historia 1" (s. 231):

"Sen sijaan Laihian kirkkoherrksi 1626 nimitetty Hakon Niilonpoika Galle (Haquinus Nicolai) oli ruotsinruotsalaista syntyperää, joskin jo hänen isänsä oli toiminut Pohjanmaalla Kokkolan kirkkoherrana. Hakon Gallenkin puoliso oli Sursilleja, Uumajan Tegbyn kyläläisen Eerik Östeninpojan tytär Margareta Eerikintytär Sursill. Hän lienee siis ollut aikaisemmin mainitun Laihian nimismiehen ja majatalonpitäjän Östen Eerikinpojan sisar".

Luukon toteamus lienee enimmäkseen todenperäinen, mutta sangen epäiltävää siinä on paitsi lisänimen Galle lanseeraminen myös väite, että herra Håkan olisi Kokkolan kirkkoherran poika.

Kokkolan tunnetut kirkkoherrat yhtä lukuunottamatta ilmenevät SSS:n Hiskin seurakuntatiedoista, alkua on tässä:

Kirkkoherrat:

Nicolaus Galle
Karl (1554)
Erich (1563-64)
Håkan Laurentii (1566-68)
Olaus Nicolai (1569-80)
Carolus Erici Sursill (1582-n.1620)
Jaakko Matthiæ Skepperus e Gammall (1622-37)
Eerik Nicolai Galle (1637-54)
Eerik Matthiæ Falander (1655-72)
...........

Huomiota kiinnittää, että siinä on mainittu Nicolaus Galle ilman vuotta. Voudintililuetteloista selviää, että Nicolausin jälkeen tulevaa herra Karlia on kirkkoherrana edeltänyt 1540 -luvulla herra Martti! (V 1543, ES817:4531:33) Lisäksi tulee esiin olletikin yli sata vuotta myöhemmin Ericus Nicolai, jolle on annettu myös lisänimi Galle. Tämä jälkimmäinen yli sata vuotta edellisen jälkeen ilmaantunut "Galle" on hyvin lähellä Laihialle tulleen Haquinus Nicolain ikäluokkaa.

Herra Martin puuttuminen ja herra Nicolausin esiintyminen "Gallena" panee miettimään, että mistä lähteestä tieto on peräisin? - Ettei vain jostain Sursill -konseptista? - Vai onko jokin vanha lähde, jossa nimi ohimennen mainitaan, kun mitään vuosilukuakaan ei ole ollut tiedossa, vaan usko, että on ollut joskus ennen herra Karlia. Lisäksi kiinnittää huomiota se, että myös Pedersöreen on laitettu kirkkoherraksi Nicolaus ilman vuosilukua. Tämä Nicolaus lienee Westzynthiusten kantavanhus.

Tarkkaa Haquinus Nicolain ikää ei voida sanoa, mutta hänen lankonsa Östen Eerikinpoika on Haquinus Nicolain itsensä tarkastamien ja signeeraamien ruodutusluetteloitten mukaan syntynyt noin vuonna 1598 (RL 1640 ikä 42 v, WA773). Östenin sisko Margeta lienee ollut hieman veljeänsä vanhempi, mutta herra Håkan tuskin oli vaimoansa vanhempi, vaan lähellä samaa ikäluokkaa. Siten arvioin Håkanin olleen lähellä 30 vuoden ikää, kun hänet nimitettiin Laihian kirkkoherraksi, ja oli lähellä 60 vuoden ikää kuollessaan.

Mistä herra Håkan tuli Laihialle, ei ole minulle tarkemmin selvinnyt. Suurin osa Ruotsin paimenmuistoista on digitoitu ja vapaasti selattavissa internetin kautta, mutta toistaiseksi en ole onnistunut niistä löytämään ketään sopivaa Haquinus Nicolaita, mutta oletettavaa on, ettei herra Håkania nimitetty suoraan koulun penkiltä Laihian kirkkoherraksi, vaan hän olisi hoitanut jotain virkaa ennen sitä, rykmentinsaarnaajan tai kappalaisen virkaa, jonka tiedon pitäisi kulkeutua paimenmuistoon (herdaminne).

Mitä sitten tulee herra Håkonin esiintymisiin tuomiokirjoissa ja veroasiakirjoissa (voudintilit, läänintilit, ruodutusluettelot), ne ovat lukuisat. Kirkkoherran viran 30 vuoden aikana herra Håkan esiintyi lähes joka käräjillä ja joillakin niistä hänellä oli useita kanteita. Hänen jokaiselta virkavuodeltaan on joitakin hänen signeeraamiaan asiakirjoja, jo ensimmäiseltä vuodelta 1626 on useampia (kaksi ohessa) ja vielä hänen kuolinvuodeltaankin 1657 ohessa löytyy. Yhdessäkään hän ei käytä mitään lisänimeä, vaan lähes aina muotoa: "Haquinus Nicolai Past: Laihialensis".

Myöskään herra Håkanin pojan ja seuraajan Johanin allekirjoituksissa eikä missään hänen tyttärensä nimen kirjauksissa esiinnyt mitään lisänimeä.

Pojalla Johanilla on allekirjoituksissa: "Johannes Haquini P: Laihialensis".

Yliopistoon kirjautumisessa on Johanille kylläkin tulkittu lisänimeksi "Laihelius". Jos esipovissa olisi Gallea, niin mitähän vikaa Johan siinä olisi nähnyt, kun toisaalta ne, joilla se nimi on ollut faktillisessa käytössä, näyttävät kantaneen sitä ylpeinä.

Myöskään "Galleksi" mainittu Kokkolan kirkkoherra ei käyttänyt signeerauksessaan mitään lisänimeä, vaan signeerasi:

"Ericus Nicolai G Carlebyensis"

Koska olen kerännyt vasta vain muutamia kymmeniä asiakirjaesiintymiä Ericus Nicolaista, en vielä rohkene esittää varmaa mielipidettä hänen lisänimestään, vaan jatkan vielä sen etsintää.

Sen sijaan se, että hän esiintyy sadoissa asiakirjoissa, muttei vahingossakaan yhdessäkään niistä millään lisänimellä, viittaa siihen, ettei Laihian kirkkoherra Haquinus Nicolai ollut lisänimeltään Galle, eikä ole lainkaan näyttöä siitä, että hän olisi ollut Kokkolan kirkkoherran poika. Hänen alkuperänsä vaikuttaa olevan täysin avoin.

Vähintäänkin tapaus Galle "on avattava uudestaan".

Pyydän kaikkia Sursill -esitysten laatijoita ottamaan vakavaan harkintaansa tässä esittämäni seikat ja tarkistamaan, mistä lähteestä he ovat saaneet Galle -nimiset esityksiinsä, ja päättämään lähteittensä perusteella tarkoin tapaus kerrallaan, milloin siihen on aihetta.

Turussa, Matti Lund

Arkistopäivät Jyväskylässä

2010-05-19T18:00:00.001+03:00

Suomen 8. Arkistopäivät pidettiin tiistaina ja keskiviikkona Jyväskylässä. Päivien järjestelyvastuussa olivat Jyväskylän maakunta-arkisto ja Maanmittauslaitoksen keskusarkisto. Arkistopäivät on arkistoammattilaisten neljän vuoden välein järjestettävä tapaaminen, jonka esitelmissä ja työryhmissä käsitellään arkistoalan ajankohtaisia asioita. Tällä kertaa teemana oli "Muutos ja muutosjohtaminen arkistotoimessa ja asiakirjahallinnossa".

Arkistopäivien useimmin mainitut käsitteet olivat "muutos" ja ja "sähköinen", mikä kertoo siitä, että millaisia aiheita päivien esitelmät käsittelivät. Julkishallinnossa on käynnissä suuri myllerrys, joka jättää jälkensä aikanaan päätearkistoihin päätyvään arkistoaineistoon. Tavoitteena on, että hallinto sen kaikilla tasoilla hoidetaan mahdollisimman pitkälle ilman paperia. Eri tahoilla suunnitellaan kiihtyvällä vauhdilla asianhallintajärjestelmiä, joiden avulla voidaan hallita laajoja tietovarantoja.

Arkistolaitos on sähköisessä asiakirjahallinnossa arkistolain mukaisesti panostanut aineiston pitkäaikaissäilytykseen eli siihen, että se voi vastaanottaa valtion viranomaisten synnyttämää täysin sähköistä ja pysyvästi säilytettäväksi määrättyä asiakirja-aineistoa. Arkistolaitos on toteuttanut pysyvästi säilytettävän aineiston vastaanotto- ja palvelujärjestelmän (VAPA), joka kykenee ensi vuoden alkupuolella vastaanottamaan viranomaisten sähköistä arkistoaineistoa. Suunnitelmien mukaan kaikki valtion viranomaiset siirtyisivät vuoden 2015 alusta lähtien yksinomaan sähköiseen asiakirjahallintoon, mutta näyttää siltä, ettei kukaan todella usko tämän toteutuvan vielä silloin.

Myös pitkäaikaissäilytystä koskevat suunnitelmat ovat vielä kesken. Tätä nykyä ajatus kulkee suurin piirtein niin, että valtion viranomaisen asiakirja siirtyisi asianhallintajärjestelmästä arkistolaitoksen VAPAan sen jälkeen, kun asian käsittely on päättynyt. VAPAsta asiakirja siirtyisi pitkäaikaissäilytysjärjestelmään (PAS), josta edelleen varmuustallennuksena Kansalliseen Digitaaliseen Kirjastoon (KDK). Viimeksimainittuun tallentaisivat aineistoja muutkin kansallisen kulttuuriperinnön vaalimiseen osallistuvat muistiorganisaatiot kuin arkistot. Kansallista Digitaalista Kirjastoa ovat Kansallisarkiston rinnalla rakentamassa mm. Museovirasto ja Kansalliskirjasto.

Edellä kerrottu on vielä paljolti suunnitelmia, mutta Arkistopäivillä moneen kertaan mainittu muutos on nyt niin nopeaa, että jo lähivuosina suku- ja henkilöhistorian tutkijat asioivat joka päivä erilaisten sähköisten aineistojen kanssa. Arkistolaitoksen aineistojen kanssa työskenteleville tulevat jo vuoden 2011 alussa tutuiksi lyhenteet ASTIA ja VETUMA. ASTIAn eli asiakaspalvelu- ja tilausjärjestelmän avulla sukututkijat hakevat ja saavat käyttöönsä aineistoa arkistolaitoksen tietovarannoista, esimerkiksi Digitaaliarkistosta digitoituja kirkonkirjoja, tuomiokirjoja tai voudintilejä. Mikäli kyseessä on käyttörajoituksen alainen aineisto, sukututkija tekee käyttölupahakemuksen ja saatuaan myönteisen päätöksen tunnistautuu VETUMAlla eli Valtiokonttorin tuottamalla julkishallinon yhteisellä verkkotunnistamisen ja -maksamisen palvelulla ASTIAan tutkimaan käyttöönsä saamaa aineistoa.

Arkistopäivien päätteeksi pitämässään katsauksessa "Arkistolaitos 2010-luvulla" pääjohtaja Jussi Nuorteva toi korostetusti esille sen, että arkistolaitoksen ensisijainen tehtävä ei ole toimia asiakirjahallintoviranomaisena. Kansallisarkisto ja maakunta-arkistot ovat osa suomalaista tutkimusinfrastruktuuria, joka tarkoituksena on varmistaa suomalaisen kulttuuriperinnön siirtyminen tuleville polville. Sukututkijat arkistolaitoksen suurimpana käyttäjäryhmänä hyödyntävät merkittävällä tavalla tätä tutkimuksen perusrakennetta.

P. T. Kuusiluoma

Suku Forumista

2010-05-18T09:54:00.003+03:00

Suomen Sukututkimusseuran perustama Suku Forum on vuoden 2007 kesästä lähtien kerännyt käyttäjiä kiihtyvällä vauhdilla. Rekisteröityneitä forumilaisia on tätä kirjoitettaessa jo reilusti yi 5000. Vakituisia tai satunnaisia kävijöitä on näiden lisäksi moninkertaisesti.

Käsitellyt aiheet Suku Forumilla ovat kulkeneet laidasta laitaan. Kysymyksiä ja ennen kaikkea asiantuntevia vastauksia on tullut aiheesta kuin aiheesta. Forumin luonteeseen kuuluu, että keskustelu on jaettu erilaisilla alaforumeille. Näin vaikkapa Pohjanmaasta kiinnostuneen ei tarvitse kahlata lävitse muuta Suomea koskevaa kirjoittelua, vaan hän voi keskittyä itselleen olennaisimpiin teksteihin.

Toisaalta forumilla kävijä voi käyttää "Uudet viestit" -toimintoa. Sen avulla näkee yhdellä silmäyksellä, mitä forumilla on tapahtunut viime käynnin jälkeen. Tietyn viestiketjun viimeisimpään viestiin pääsee sitten helposti yhdellä näppäimen painalluksella.

Suomen Sukututkimusseura on ottanut Suku Forumin viralliseksi viestintäkanavakseen. Näin tiedot tapahtumista, julkaisuista ja muusta seuran toiminnasta löytyvät helposti sekä nopeasti. Lisätietojen saaminen on entistä helpompaa, koska seuran vapaaehtoistoimijoista tai toimihenkilöistä joku on lähes aina kirjautuneena forumille. Palautetta on yksinkertaista antaa joko julkisesti tai yksityisesti. Näin Suomen Sukututkimusseura pyrkii lähelle jäseniään ja ennen kaikkea yhdistämään maakunnissa piileviä voimavaroja.

Jotta Suku Forumille jättämäsi kysely saisi varmimmin vastauksen, on tähän koottu pari kolme neuvoa viestin muotoilua varten.

Otsikoi viestisi informatiivisesti, esimerkiksi "Meikäläinen Matti, 1777-1821, Kuusamo".

Kerro mitä olet asiasta jo saanut selville ja mitä lähteitä olet käyttänyt, esimerkiksi "Matin tiedot Kuusamon vuosien 1808-1813 rippikirjasta, kastettujen ja haudattujen luettelosta en ole löytänyt apua, jälkipolvet tutkittu".

Kerro mitä haluaisit tietää, esimerkiksi "onko kenelläkään tietoa Matin vanhemmista tai hänen Anna -siskostaan".

Muista kiittää saamistasi neuvoista. Pari ystävällistä sanaa lämmittää ketä tahansa sukututkijaa.

Suku Forumin lisäominaisuudet, kuten edellä mainittu "Uudet viestit"-toiminto, ovat vain rekisteröityneiden jäsenten käytettävissä. Kannattaa siis tulla mukaan suuren suomalaiseen sukututkimuskeskusteluun, jossa kaikki osapuolet hyötyvät. Yleensä nimittäin myös vastaaja saa itselleen mukavia lisätietoja tai jopa kokonaan uusia sukulaisia. Kysymysten kanssa ei kannata arkailla. Suku Forum palvelee yhtä hyvin aloittelijoita kuin harrastuksessaan pidemmälle ehtineitä.

Juha Vuorela

ps. Muista hyödyntää myös Suku Forumin "Tutkimuslöytöjä" -alaforumia. Siellä voit kertoa jostain omasta sukututkimuslöydöstäsi, jolla arvelet olevan laajempaakin kiinnostusta!

Juhlapuhe sukuseurassa

2010-05-17T16:26:00.000+03:00

Ryynästen Sukuseura järjesti viime viikonloppuna tyylikkään kolmipäiväisen sukukokouksen Espoon Hanasaaren Kulttuurikeskuksessa. Perjantaina oli kiinnostavan tuntuinen seminaari, joka liittyi sukukirjan tekemiseen ja sukuseuran omaan sukukirjahankkeeseen. Se on vastikään saanut uutta tuulta alleen puheenjohtaja Erkki Ryynäsen johdolla. Toisena päivänä oli sukujuhla, vuosikokous ja juhlaillallinen sekä kolmantena päivänä purjehdus. Minulla oli kunnia esittää sukujuhlassa juhlapuhe.

Sukukokoontumiset ovat suvustaan kiinnostuneille merkityksellisiä tilaisuuksia. Totesin puheessani mm. seuraavaa:

"Suvun jäsenen näkökulmasta suvun yhteiset kokoontumiset ovat tärkeitä erityisesti niiden elämyksellisyyden vuoksi. On tärkeää tavata sukulaisia, kohdata uudelleen jo tutuksi tulleita ja löytää uusia. Monille merkitsee paljon myös se, että voi isolla joukolla kokoontua yhteen sellaisten kanssaihmisten kanssa, joiden tietää polveutuvan samasta juuresta kuin itsekin. Sukujuhlassa yhteenkuuluvuuden ilmapiiri tiivistyy parhaimmillaan niin, että siitä voi ammentaa sukutunnetta tarpeen mukaan vielä juhlan jälkeenkin."

Minä olen ehtinyt katsella suomalaista sukututkimuskenttää noin 34 vuoden ajan. Olen ollut Suomen Sukututkimusseuran jäsen vuodesta 1982 ja kuulunut Seuran johtoon jo melkein kymmenen vuotta. Tuona aikana olen käynyt puhumassa aika monessa sukuseurassa ja minulle on syntynyt käsitys, että Seura ja sukuseurat tuntevat huonosti toinen toisensa. Erilaisista syistä johtuen sukuseurat eivät ole löytäneet Suomen Sukututkimusseuraa omaksi valtakunnalliseksi edunvalvojakseen, vaikka Seurasta löytyy mitä parhain asiantuntemus juuri sukuseurojen keskeisimpien toimintamuotojen - monipuolisen sukutukimuksen, sukututkimusrekisterien ylläpitämisen ja sukukirjojen julkaisemisen - alueella. Sukujuhlaneuvonnan Seura suosiolla jättää sen alan asiantuntijoille.

Vikaa on niin sysissä kuin sepissäkin. Suomen Sukututkimusseura ei ole oman käsitykseni mukaan riittävän selvästi kutsunut sukuseuroja jäsenikseen eikä varsinkaan tarjonnut juuri sukuseuroille räätälöityjä palveluita. Itse olen omalla toiminnanjohtajakaudellani pyrkinyt tekemään Seuraa tykö myös sukuseuroille. Siihen on ollut erittäin hyvä syy kuten Ryynäsillekin sanoin:

"Sukututkimuksen näkökulmasta sukuseurojen ehdottomasti tärkein toimintamuoto on sukukirjojen julkaiseminen. Suomessa julkaistaan vuosittain vajaat 100 sukukirjaa, joista valtaosan kustantaa sukuseura ja iso osa niistä on tuotettu sukuseurojen hankkeina. Varsinaisten sukukirjojen lisäksi meillä julkaistaan laskematon määrä muita sukujulkaisuja, lähinnä monisteina. Sukuseurat muodostavat yksittäisten sukututkijoiden rinnalla merkittävän tutkimusyhteisöjen verkoston. Sukuseura on valmis organisaatio, jolla on valmiudet hyvin tehokkaasti hankkia sukututkimusaineistoa. Suomalaiselle sukututkimukselle on ensiarvoisen tärkeää, että sukuseurat myös aktiivisesti harjoittavat sukutietojen kartuttamista."

Juhlapuheeni varsinaisena aiheena oli hyvä sukukirja. Sen käsitteleminen juhlapuheessa on mielestäni aiheellista:

"Valtaosa suomalaisista suhtautuu positiivisesti sukuharrastukseen yleensä ja sukututkimusta pidetään erittäin hyväksyttävänä toimintana. Meillä arvostetaan korkealle erityisesti sukukirjojen julkaisemista. Elossa olevien henkilötietojen julkaisemista ei koeta ongelmana. Laajoissakin sukukirjahankkeissa on yleensä vain muutamia henkilöitä, jotka haluaisivat kieltää nimeä myöten kaikkien itseään koskevien tietojen julkaisemisen. Huomattavasti suuremmaksi ongelmaksi on muodostunut se, ettei henkilö löydä itseään sukukirjasta lainkaan, vaikka kaiken järjen mukaan niin pitäisi olla. Yleensä tällöin kysymys on siitä, että on julkaistu keskeneräiseksi jäänyt kokonaisuus."

P. T. Kuusiluoma

Kevät saapuu hautuumaalle

2010-05-17T15:39:00.012+03:00

Käyn valoisana vuodenaikana kohtalaisen usein eräällä helsinkiläisellä hautausmaalla. Minulla on sekä oikeus että velvollisuus hoitaa perhehautaa, johon on viimeksi laskettu lähiomaiseni. Näin loppukeväästä lähestyn korttelia varovasti. Ei kai sieltä vilku jotain värikästä? Ovatko kuunliljalajikkeista pienilehtisimmät ehtineet nousta vai onko X istuttanut niiden päälle lihanvärisen begonian tai kirkkaanpunaisen pelargonian? Moni herkkä perenna on kuluneiden vuosien istutuskilpailuissa hävinnyt markettien yksivuotisille. Koska kaikki maksaa ja minulla on paljon mielipiteitä kukkivista kasveista, kimmastun joka kerta – miten X kehtaa? Ratkaisu ongelmaan voisi olla jumalaisen kaunis, mutta helvetillisen piikikäs ruusu. Valitettavasti osaan kuitenkin kuvitella miltä ruusupuska näyttää, kun sen eteen on tökätty pelakuu.

Mieliharmistani huolimatta olen toiminut kuin kypsä aikuinen – mitä nyt tässä epäkypsyyttäni kirjoittelen. En ole lähettänyt myrkyllisiä viestejä, en ole repinyt toisen istutuksia enkä ole edes yrittänyt sopia haudan hoidosta diplomaattisesti. Siitä seuraisi vain mielipahaa. Meillä elävillä on menossa reviiritaistelu, jolla on jotain tekemistä menneisyyden konfliktien kanssa. Voi myös sanoa, että X noudattaa yleistä tapaa istuttaa haudalle näyttäviä kesäkukkia. Mutta eritoten hän varmaan ajattelee ja kaipaa erästä mummokultaa. Mummon muistoksi X istuttaa kukkia, joista tämä olisi pitänyt. Koreata sen olla pittää. Näin mummon muisto elää X:n kautta ja siinä muistossa vanha pelargonia kukkii yhä akkunalla, vaikka mummo ei itse sitä enää näe. Kuollutta läheistäni taas eivät olisi kukkaset voineet vähempää kiinnostaa. Sitä paitsi hänkin piti mummosta.

Vaikka suhteeni kuolemanjälkeiseen elämään on sekava ja ratkaisematon, en kuvittele että perhehaudan asujat lepäisivät olemattomat silmät auki, kuten Uuno Kailaan runossa Kun olin kuollut ”multa ylläni hauraana, harson lailla ”, hehän ovat vain ”tuhkaa hiven vaskiuurnassa, alla mullan ja mustan kiven”. Jos kuolleet kaipaavat virikkeitä, ne tuskin liittyvät istutuksiin. Kailaan kuollut runoilija ohittaa maalliset ja tähyää mullan alta tähtiin ja auringonnousuun – siis ikuisuuteen ja ylösnousemukseen.

Mitenkähän runoilijavainaa olisi suhtautunut nousevaan hautausmaatrendiin? Entäpä jos näkymää multaharson alta olisikin haittaamassa kokoelma halpahallikrääsää? Sielulinnut ja kipsienkelit voi nähdä romanttisen muistomerkkiperinteen jatkeena, mutta minäpä olen bongannut myös puutarhasiilin ja pehmolelun! Koetan jälleen ymmärtää, eläintenystävä ja lapsiparka - tai siis heidän omaisensa - tarvitsevat lohtunsa. Mikä minä olen sanomaan miten kuuluu surra? Liisa Lindgren huomauttaa kirjassaan Memoria (2009), miten suvaitsevasti Emil Nervander vuonna 1883 ilmestyneessä hautausmaaoppaassaan I de dödas stad suhtautuu hautakoristeisiin kaupungin vähäosaisten haudoilla. Nervander löysi Hietaniemestä kiiltokuvia ja lehtileikkeitä. Kun hän huomaa pikkulapsen haudalla peltisen maitojauhepurkin kappaleen, hän toteaa tyynesti, että se kelpaa kyllä haudan paikantamiseen. Tämä hautakirjoitus on kokonaisuudessaan Nervanderin kirjassa: Farine lactée Nestlé Vevey Suisse.

Tähän ei oikeastaan pitäisi lisätä enää mitään. Aitoa urbaania kansankulttuuria on ollut jo vanhoina hyvinä aikoina. Kaikesta ymmärtämisen yrittämisestä ja kulttuurin moninaisuuden ja muuttuvaisuuden tunnustamisesta huolimatta en ole kuitenkaan ihan tyytyväinen. Asioita tapahtuu hautausmaallakin nopeasti, viereinen unohtunut kivi on äkkiä korvattu uudella entistä ”yksilöllisemmällä” ja mukana saattaa seurata yli äyräittensä pursuava pienoisparatiisi. Haudathan sijoitetaan tilanpuutteen vuoksi nykyisin kovin tiheään. Mitä jos kevyempi rekvisiitta kaatuu tuulessa väärälle haudalle vaikka koko syksyksi? Jos enkelit pysyvätkin ruodussaan, ne ovat kuitenkin silmissä joka kerran haudalla käydessä.

Mistä lisäkkeiden ja lohdukkeiden tulva kertoo tänä päivänä? Onko meillä liikaa roinaa ja liian vähän taidetta? Onko muistomerkkien tasapäistäminen pakottanut korostamaan yksilöllisyyttä muilla tavoin? Onko suru sitä suurempi, mitä enemmän se näkyy? Voiko enkelien, muovilyhtyjen tai nettikynttilöiden määrästä päätellä ketä on rakastettu eniten? Onko enemmän enemmän?

Kuolema on yhtä aikaa yksilöllistä ja yhteistä. Itse pidän pelkistetystä hautausmaa-arkkitehtuurista ja –kulttuurista. Mustan kiven luona minulla on luonnollinen suremisen paikka. Luterilainen matkalaukkuerämaa voi olla karu, eikä se ole kauneinta mitä tiedän, mutta se on tasa-arvoinen – kuten ihmiset kuoleman edessä. Kuolema on ankara asia. Mielestäni tätä saavutettua eleetöntä ja tylsää arvokkuutta kannattaisi suojella, siinä missä vanhojen hautausmaiden idyllistä monimuotoisuuttakin. Hautausmaa on aina julkinen tila – kaunis ja levollinen paikka, jossa voi käydä muistelemassa ja kunnioittamassa vainajia. Siinä ohessa voi kunnioittaa eläviäkin.

Tarkoitukseni on jatkossa kirjoittaa lähinnä kirjastoon liittyvistä aiheista. Tähän löyhästi solmien joitakin vinkkejä. Suosittelen Marja Pehkosen kirjaa Hauraita muistoja Helsingin hautausmailta (2008) esivalmisteluksi hautausmaakävelyille pääkaupungissa. Moniin hautausmaista laadittuihin kirjoihin sisältyy sukututkijan kannalta mielenkiintoista henkilöhistoriaa. Hakusanoilla hautausmaat ja hautamuistomerkit saa SSS:n kirjastotietokannassa runsaasti viitteitä. Hautakirjoituksia on tallennettu myös Seuran Vuosikirja-sarjan artikkeleihin, joita voi pitää kotisivujemme Hautakivitietokannan alkujuurena.

Uuno Kailaan runo "Kun olin kuollut-" on kokoelmassa Paljain jaloin (1928). Kuva Emil Nervanderin kirjasta I de dödas stad (1883).

Vuokko Pärssinen-Tainio

Sukututkimuksen tähtihetkiä

2010-05-15T13:27:00.003+03:00

Suomessa on harrastettu sukututkimusta jo satoja vuosia. Olivathan perintöasioiden yhteydessä tehdyt selvitykset mitä suurimmassa määrin genealogiaa. Suomen osalta vanhimmat säilyneet asiakirjat ovat 1300-luvulta, mutta voitaneen olettaa jo tätä ennen ihmisten tietäneen oman syntyperänsä ainakin muutaman sukupolven ajalta.

Genealogia Sursillianan kokoaminen oli ehkä ensimmäinen vakavampi yritys koota yksiin kansiin täydellisempiä sukupuita ja 1700-luvulta lähtien maassamme julkaistiin jo asiallisesti otettavia sukuselvityksiä. Osmo Durchman kokosi aikoinaan Sukututkija -lehden vuoden 1921 numerossa 1-2 meikäläisen genealogian tärkeimpiä päivämääriä luetteloksi.

Vuoden 1782 elokuussa Tidningar utgifven af ett Sällskap i Åbo eli maamme ensimmäinen sanomalehti julkaisi artikkelin "Underrättelse on den numera utgångna adeliga ätten Ljuster".

Vuonna 1804 aloitti Jakob Alopaeus julkaista teosta "Borgå gymnasii historia", joka sisälsi myös sukututkimuksellista aineistoa.

Vuonna 1823 Erik Johan Frosterus julkaisi Suomen ensimmäisen sukumonografian nimeltään "Anteckningar om Frosteriska slägten".

Vuonna 1827 Gustaf Aminoff julkaisi Johan Fredrik Walleniuksen johdolla ensimmäinen meikäläistä aatelia koskeneen selvityksen "Finska adelns och riddarhusets historia".

Vuonna 1832 aloitti kirkkoherra Carl Henrik Strandberg "Åbo stifts herdaminne" -kirjansa julkaisun.

Vuonna 1847 Jakob Fellmanilta ilmestyi "Anteckningar om Fellmanska slägten". Tässä kirjassa mainitaan tuohon aikaan tuiki harvinaisella tavalla myös suvun naispuolisten jäsenten jälkeläisiä.

Vuonna 1850 ilmestyy Elias Robert Alceniuksen toimesta "Genealogia Sursilliana".

Ensimmäiset aateliskalenterit tulivat saataville 1858 E. von Knorringilta.

Kahta vuotta myöhemmin K. A. Bomansson julkaisi Historiallisessa Arkistossa ensimmäisen suomenkielisen sukututkimuksen. Aiheina hänellä olivat vanhemmat Kurki- ja Svärd -suvut sekä Turun tuomiorovasti Paavali Scheelin syntyperä.

Samana vuonna 1860 tuli markkinoille Wilhelm Gabriel Laguksen "Undersökningar om Finska adels gods och ätter". Saman vuosikymmenen lopulla Matthias Akiander julkaisi "Herdaminne för fordna Wiborgs och nuvarander Borgå stift" -kirjansa.

Vuonna 1874 J. R. Aspelin aloitti "Sukukirjan" julkaisten Morgonbladetissa kirjoituksensa "Anteckningar rörande Finlands ofrälse slägter". Viisi vuotta myöhemmin Oskar Wasastjerna ryhtyi julkaisemaan sarjaa "Ättar-Taflor öfver den på Finlands Riddarhus introducerade adeln". Samaan aikaan Suomen Historiallisen Seura toimitti teoksen "Biografinen nimikirja - Elämäkertoja Suomen entisiltä ja nykyajoilta".

"Stamtafla öfver slägten Runeberg" julkaistiin 1880 R. Renvallin toimesta ja neljää vuotta myöhemmin Otto Donner luetteloi Suomessa vaikuttaneita skotlantilaisia sukuja kirjassaan "A brief sketch of the Scottish families in Finland and Sweden". Ensimmäinen suomalainen sukumonografia oli Lahja Durchmanin "Durchman suvun sukuluettelo" vuodelta 1886.

Luettelo jatkuisi vielä pitkään, mutta tuossa vaiheessa kirjallisuutta alkoi olla jo melko runsaasti. Erityisesti matrikkelit saivat jalansijaa painokoneissa.

Juha Vuorela

Muutama ajatus sukututkimuksesta, ensialkuun

2010-05-13T02:02:00.003+03:00

Tutkin sukuja sieltä, minne asti jäljet johtavat ja mistä lähteitä löytyy.

Sukututkimus on eräs maailman harmittomimmista harrastuksista ja tieteenaloista. Siinä selvitellään vanhoista arkistolähteistä täysin triviaaleja henkilöhistoriallisia asioita ja lähes kaikki kohdehenkilöt ovat tavallisia ihmisiä, jotka ovat kuolleet kauan aikaa sitten. Yleensä menneisyyden kohdehenkilöillä on jälkeläisiä nykyisyydessä, vaikkakaan tämä ei ole välttämätöntä muuten kuin laadittaessa esipolvitauluja. Tiedemies ei voi nähdä tässä asetelmassa mitään delikaattia eikä harrastajankaan pitäisi nähdä, vaikka sellaiseen reaktioon joskus törmätäänkin.

Sukututkimuksen kohteitten yleistä kiinnostavuutta on vaikea tarkoin selittää, vaikkakin on monia tapauksia, joissa vaikutin tiedonhaluun on aivan selvä ja käytännöllinen. Esimerkiksi joitakin on alkanut kiinnostaa esivanhempien ja sukulaisten kartoitus jonkin lähisuvun piirissä havaitun perinnöllisen taudin takia, jonka puhkeamiseen kaivataan ymmärrystä ja oireiden lievittämiseen apua. Toisaalta suurin osa ihmisistä ei näe varsinkaan nuorella iällään minkäänlaista kiinnostusta esivanhempiensa kaivelemiseen eikä muuhunkaan menneisyyteen suuntautuneeseen harrastukseen. Sen sijaan menneisyys ja suvun historia kiinnostavat jossain määrin niitä, jotka eivät ole taipuvaisia täysin erottamaan menneisyyttä nykyisyydestä kuten eivät halua tehdä ehdotonta pesäeroa itsensä ja esivanhempiensakaan välillä. Näin ymmärtäen sukututkimuskin on eräänlaista itsetutkiskelua ja viehtymystä samankaltaisuuksien tai erilaisuuksien löytämiseen.

Nähdäkseni kaikki kiusallisuus, jota yritetään laittaa sukututkimuksen tulosten kontolle, piilee kiusaantuneitten henkilöitten omissa valheellisissa kipupisteissä, minkä vuoksi he kuvittelevat jotenkin suojelevansa itseään epämiellyttävänoloisilta sukulaisilta tai uskovat suojelevansa muuten vain mainettaan ulkomaailmalta peittelemällä läheisiinsä liittyviä trivialiteetteja ja isottelemalla mielessään läheisiinsä liittyviä mitäänsanomattomuuksia. On omituista, että tällaista luonnottoman suljettua maailmaa on myös ryhdytty suojelemaan lainsäädännöllä kohdistamalla suhteetonta huomiota "kuolleeseen henkilötietoon", vaikka jotain reaalista ja vitaaliakin henkilötietoa ja muuta faktillista henkilökohtaista koskemattomuutta olisi tarjolla suojeltavaksi.

Yliampuva henkilö- ja tietosuojalainsäädäntö on hämärtänyt harrastajien ja yleisön silmissä, tutkijalle, myös sukututkijalle, kuuluvan oikeuden olla rehellinen ja pyrkiä löytämään tosiasioita tutkimuskohteestaan, siis vaikkapa ihmisistä menneisyydessä.

Ainoa vahinko, mitä sukututkija voi mielestäni tehdä, on antaa virheellistä tietoa. Tällöin en tarkoita tahattomia pikku virheitä, lapsuksia, joita sattuu kaikille, vaan sitä, että aika kattavan keruun ja sangen perusteellisen analysoinnin päätteeksi tekee väärän sukujohdon nojautumalla johonkin virheelliseen johtopäätökseen. Tällainen on kyllä helposti vältettävissä jättämällä tutkimatta kaikki, missä on vähäisintäkin epäselvyyttä. Jättää tutkimatta vaikuttaa ainoalta tavalta minimoida varmasti tutkimuksen virheriskit. Sukututkimuksen materiaali on kuitenkin täynnä tulkinnanvaraisia epäselvyyksiä ja aikalaislähteissä on paljon virheitä, joten tulos on sangen rajoittunut, jos tutkija ei suostu seulomaan ja arvottamaan löytämiään tietoja, siis jos hänellä ei ole alkuunkaan rohkeutta käsitellä ongelmallisia tietoja ja pyrkiä ratkaisemaan pulmia.

Kääntöpuolena sille, että rohkenee yrittää sitkeästi ratkaista sukututkimuspulmia on se, että joskus silloin tällöin joutuu tekemään virhepäätelmän. Nimittäin päätelmäketjut ovat joissain tapauksissa niin mutkikkaita, että niissä piilevää aukkoa on vaikea huomata. Esimerkiksi lankous on sellainen tieto, jonka sukututkijan tulisi kyetä ratkaisemaan. Se ei ollut muinoin kuitenkaan niin suppeasti käsitetty suhde kuin nykyään. Vastikään tein lankoutta koskevan virhepäätelmän: Grels ja Tuomas kuvattiin lähteessä langoiksi ja kummankin vaimot olivat Perttelintyttäriä. Myös Juho kuvattiin Grelsin ja Tuomaan langoksi ja hänenkin vaimonsa oli Perttelintytär. Niinpä julistin vaimot toistensa siskoiksi. Niin ei kuitenkaan ollut, vaan Grelsin vaimo osoittautui lisälähteiden valossa Tuomaan äidin siskoksi. Tiedossa oli, että Tuomaan äitikin oli Perttelintytär, mutta Tuomaan lankous vaikutti ilman täydentävää lähdettä todennäköisemmin vaimosta johtuvalta. Lankous tarjoaa silloin tällöin tällaisia ovelia harhautuksia, joihin kukin joskus pakostakin lankeaa.

Virheen aiheuttama harmintunne on sikäli oikeudenmukainen, että virheentekijä tuntee sen itse voimakkaammin kuin vastaanottajat. Jos tutkimuksen aiheuttama vahinko mitataan hetkellisellä mielipahalla, se on suurempi tutkijalle kuin hänen ympäristölleen. Toisaalta virheen oikaisun tiellä näyttää usein olevan pahoja esteitä vastaanottavassa harrastajakunnassa, eli aina jää harrastajia, jotka eivät osaa noteerata oikaisuja. Väliin näyttää siltä, että vain hyvin harvat arvioivat tietojen luotettavuutta. On sitten erittäin kiusallista, kun oma tehty virhe putkahtaa esiin, vaikka on tehnyt siitä näyttäviä oikaisuja. Siitä huolimattakin kannattaa uhrautua ja tehdä yrityksiä ratkaista tutkimuksen eteen tulevia pulmia, jos ratkaisut osoittautuvat useimmiten oikeiksi.

Vaikkei sillä saavutakaan mainittavampaa arvostusta, jos nyt sitä kaipaakaan, niin toisaalta sukututkimuksesta voi löytää kiinnostavan kanavan pienen ihmisen historiaan ja mielekästä aivovoimistelua, johon intoa riittää sitäkin enemmän, kun hyvin tiedostaa, että sellainen tutkiminen on aivan harmitonta ja kaikinpuolin turvallista.

Matti Lund

Sukututkimus ja moderni media

2010-05-12T13:40:00.002+03:00

Nykymaailmassa – kaikkine erilaisina mediakanavineen – myös Suomen Sukututkimusseura hakee paikkaansa mediassa ja näkyvyyttä siinä. Seurassa on otettu käyttöön blogit, ensin omalla kotisivuilla, ja nyt laajasti käytetyllä ja hyväksi havaitulla blogialusta Blogspotilla. Seuran toiminnanjohtaja tulee kutsumaan kirjoittajia Seuran blogille.

Nykymedia antaa monia työkaluja Seuran näkyvyyden parantamiseen mediassa. Seuralla on jo Facebookissa tietotekniikkajaoston oma ryhmä. Mahdollisesti lähiaikoina Facebookiin perustetaan Suomen Sukututkimusseuran ryhmä, joka voisi toimia Seuran erilaisen tiedottamisen kokoavana kanavana.

Verkkoon olisi mahdollista luoda myös kaikkia sukututkimuskentällä toimivia yhdistyksiä palveleva tapahtumakalenteri. Se olisi oivallinen muistiväline ja info-kanava esimerkiksi Seuran videoryhmälle, joka voisi kalenterin avulla suunnitella kiinnostavien tapahtumien videoimista.

Uuden median käyttöönotto palvelee myös ulkomailla asuvia sukulaisiamme, joita esimerkiksi Calamnius-Sukuseurassa löytyy lähes jokaisesta maailman kolkasta (ks. kartta). Calamniukset muodostavat suurimman Sursill-suvun haaran, mutta varmaankin jokaisesta suvusta on joku aikoinaan lähtenyt maailmalle hakemaan parempaa onnea. Uusmedian kautta myös siirtolaisten jälkeläisillä on entistä paremmat mahdollisuudet tavoittaa meidät täällä Vanhassa Maassa.

Olen ylläpitänyt useita sukusivuja internetissä jo noin 15 vuoden ajan ja ilman niitä en olisi mitenkään pystynyt saamaan yhteyksi kaukaisiin sukulaisiin niin laajasti. Perinteisillä tavoilla siihen eivät olisi resurssitkaan riittäneet. Edelleenkin lähes joka viikko löytyy uusi sukulainen ajantasalla pidettyjen sukusivustojen ansiosta.

Suomen Sukututkimusseuran hallituksen jäsenenä toivon, että Seuran jäsenillä olisi rohkeutta ottaa aikaisempaa pitempiä askeleita uuteen mediamaailmaan, kun sitä Seuran johdossa näinä päivinä vakavasti ja ennakkoluulottomasti pohditaan. Suomen Sukututkimusseura on vanha ja kunniakas tieteellinen seura, mutta uskon, että haluamme olla myös edistyksellinen, eteenpäin katsova ja tulevaisuuteen suuntautuvat kaikkien sukututkijoiden valtakunnallinen järjestö.

Mitä harrastukseni maksaa

2010-05-11T22:28:00.004+03:00

Huvikseni mietin tämän päiväisen junamatkani aikana sukututkimusharrastukseeni viimeisen vuoden aikana käyttämääni rahamäärää.

Ensimmäisenä tulivat mieleeni Suomen Sukututkimusseuran ja Suomen Sukuhistorialllisen Yhdistyksen jäsenmaksut, jotka yhteenlaskettuna ovat noin reilut viisikymppiä. Tietotekniikkaan on pitänyt satsata muutamien muistikorttien verran eli suurin piirtein 30 euroa. Näitä tulee käytettyä digikamerassa ja kännykässä. Edelleen kuluja on tullut bussi- ja junamatkoista, mutta niitä on hieman vaikea laskea. Olen aina yrittänyt hoitaa monia muitakin juttuja saman reissun aikana, mutta ehkäpä tuollaiset 100 euroa on tullut laitettua Helsingissä ja Turussa käynteihin.

Omalla autolla on bensaa palanut valokuvauskiertomatkoilla ympärä eteläistä ja lounaista Suomea. Suvun vanhat asuinpaikat, ruukkiympäristöt ja hautausmaat kiinnostavat edelleen. Tosin ainakin hautausmaat on tullut koluttua hyvinkin tarkkaan. Näihin juttuihin arvioin käyttäneeni toiset sata euroa.

Kirjoja en ole juurikaan ostellut, sillä kirjastoista löytyy yleensä ne itseäni eniten kiinnostavat opukset. Mutta ainahan sitä messumatkoilla jotain mukaan tarttuu - viimeisen 12 kuukauden aikana ehkä taas kerran tuon satasen verran.

Summa summarum, näistä tulee yhteensä noin 400 euroa. Onko se sitten paljon vain vähän, riippuu tietysti henkilöstä. Neljällä satasella saisi tietysti ostettua monenlaista muutakin kivaa. Itse pidän summaa hyvinkin kohtuullisena ja päivää päälle sitä tulee vain reilu euro. Tulee myös muistaa, että em. kirjat, muistikortit ja valokuvat säilyvät suurelta osin ihmisiän. Sijoitus on siis hyvin pysyvää laatua eikä hyvän kirjan arvo vuosien mittaan suinkaan katoa. Muistikorttien elinajasta ei liene ole todellista, tutkittua tietoa, mutta eivätpä ne montaa euroa maksakaan.

Olisi mukavaa kuulla, miten paljon muut sukututkijat käyttävät rahaa harrastukseensa? En ole itse pitkiin aikoihin tilannut esim. sukuselvityksiä kirkkoherranvirastoista, joten niiden hintatasosta en ole perillä. Tuntihinta lienee noin 20-30 euroa, joten saahan rahaa toki palamaan, jos tarvetta on....

Suomen Sukututkimusseuran blogi avattu

2010-05-11T15:50:00.002+03:00

Suomen Sukututkimusseura ui sosiaalisessa mediassa kuin kala vedessä. Pari vuotta toiminnassa ollut Suku Forum on kerännyt yli 5.000 rekisteröitynyttä jäsentä ja lukijoita saa lisäksi laskea vielä ainakin puolet kirjautuneista. Facebookissa on hetken aikaa toiminut Seuran tietotekniikkajaoston ryhmä. Seuralla on ollut myös blogityyppinen ratkaisu internet-sivustollaan, mutta kirjoitusaktiivisuus on ollut vähäistä. Päätimme kokeilla Googlen Bloggeria.

Suomen Sukututkimusseuran blogin ensisijaisena tarkoituksena on antaa hyville kirjoittajille mahdollisuus esittää sukututkimusta enemmän tai vähemmän käsitteleviä havaintoja, löytöjä ja näkemyksiä ja ehkä aikaansaada niiden ympärille myös keskustelua.

Toisaalta blogi pyrkii palvelemaan myös Seuran tiedottamista. Tavoitteena on valottaa kaikkea sitä moninaista toimintaa, joka Seurassa tapahtuu suomalaisten sukututkijoiden hyväksi asioiden suunnittelussa ja valmistelussa, hallinnossa, yhteistyössä eri tahojen kanssa jne.

Toivotan kirjoittajat ja lukijat tervetulleiksi Suomen Sukututkimusseuran blogille!

P. T. Kuusiluoma